Papin tytär: III luku
| II luku | III luku Papin tytär Kirjoittanut Juhani Aho |
IV luku |
Vaikka äiti ei sitä ollenkaan hyväksynyt, että hän aina meni isän kanssa puhumaan Ellistä, niin ei hän sille kuitenkaan mitään voinut, että meni. Joka kerta kun hän alkoi ja lopetti puhumisensa, oli hän sitä mieltä, että olisi parempi olla puhumatta, mutta kuitenkin hän puhui. Sillä hän ei ollenkaan tiennyt, kuinka tytön kanssa menetellä. Ei hän osannut saada häntä mitään viitsimään eikä mihinkään ryhtymään, ja se se häntä huoletti, ja sitä huoltaan piti hänen vasten tahtoaankin isälle kertoa. Eikähän asia siitä parantunut. Isä heti sanoa tokaisi jotain tytölle, usein niin, ettei se ollut ollenkaan paikallaan; tyttö sillä kertaa totteli, jäykästi ja sanaakaan vastaamatta. Mutta äidin oli aina sen jälkeen hänen kanssaan yhä vaikeampi olla. Tytön käytöksessä oli aina jotain, joka välistä näytti siltä, että hän halveksi jotain, ja toisin ajoin taas, niinkuin hänelle joku olisi tehnyt vääryyttä. Silloin tuli muutamana iltana maata pantua, mutta vuoteella vielä valvoessa ja miettiessä, äidin mieleen ajatus, että ehkä olisi tyttö pantava kouluun, ja heti rupesi tuntumaan, että niin on tehtävä. Selväksi ei syy päässyt mielessä vielä sinä iltana, mutta siltä vain näytti, että kyllä niin olisi paras. Mutta aamulla herättyä oli asia niin mahdoton, että hän kummasteli, kuinka se oli tullut hänelle päähänkään. Päivällä miettiessä sinne tänne oli miten milloinkin. Mutta toisena iltana hän kuitenkin päätti, että hän seuraavana aamuna puhuu asiasta isän kanssa...
Kyllä se olisi Ellille kaikista parasta, jos hän pääsisi kotoa pois ... jotain oppimaan ... ja onhan monin paikoin jo hyvin tavallista, että tytötkin saavat oppia vähän sitä, mitä pojatkin... Ja kun sitä ajatteli, niin kyllähän se tyttö, jolla on päätä, saattaa yhtä hyvin kuin poikakin ... jotka usein ovat huonopäisempiä kuin tytöt... Eikä äiti luullut Ellillä olevan niinkään huonon pään, vaikka häntä eivät huvittaneet talouden askareet ... eikähän mitään haittaisi, jos koetettaisiin...
Äiti kyllä tiesi jo edeltäpäinkin, mitä isä näihin vastaisi, ja tiesi hän senkin, ettei hän osaisi hänen syitään kumota...
Ellikö kouluun? Mitä varten ei hän saattaisi kotona olla?... Oppii kai hän lukemaan ja kirjoittamaan sen, minkä naiset tarvitsevat, joiden ei tarvitse osata oikeinkirjoitustakaan aivan ... kyllä isä sen verran osaisi opettaa.
– Mutta näethän sinä itse, mimmoinen hän on ... ei hänellä ole halua mihinkään ryhtyä ... ja minä vain luulen, että jos hän saisi lukea...
– Niin se ei siitä muuttuisi sen kummemmaksi ... minä olen siitä aivan varma ... minä tunnen naiset paremmin kuin te itse...
Ja sen sanottuaan meni isä taas jonnekin ulos, ja asia jäi.
Mutta muutamana päivänä tuli pappilaan vieraita.
Tietysti se herätti suurta huomiota, kun tuli pappilaan vieraita ... ja vielä suurempaa, kun ne ajoivat vaunuilla ja kahdella hevosella.
Herra ja rouva istuivat vaunujen perässä ja vastapäätä heitä pieni tyttö, jolla oli hattu päässä ja hatussa ja käsissä kukkia. Elli sen näki keittiön rappusten edestä, jossa seisoi ja katseli heidän tuloaan, kun ajoivat isosta portista pihaan ja seisahtuivat salin rappusten eteen.
Isä juoksi juoksemalla vastaan, eikä Elli ollut vielä milloinkaan ennen nähnyt isää niin vikkelänä. Ennätti vaunun porttia jo avaamaan, auttoi maahan vierasta rouvaa ja suuteli hänen kättään. Sitten halasi herraa, ja ne nauroivat ja melusivat niin, että Ellin piti vetää esiliinansa helma suun eteen. Mutta se Elliä eniten kummastutti, että isä kumartui pienen tytön puoleen ja kysyi niinkuin aikaihmiseltä, kuinka hän voi ja onko hän matkasta väsynyt, johon tyttö taas vastasi niinkuin aikaihminen, ettei hän erittäin ole. Samassa tuli äitikin ulos vähän hämillään olevan näköisenä, ja kun antoi kättä vieraalle rouvalle, niiasi äiti, vaikka vieras rouva vain päätään taivutti. Mutta sitten repäisi isä auki porstuan toisenkin oven, levitti kumartaen kumpaakin kättään ja pyysi vieraita astumaan sisään. Ne menivät, rouva ensin, sitten tyttö ja sen jälestä herra ja isä yhtaikaa, mutta äiti meni vasta viimeksi ja tuli kohta takaisin melkein juoksujalassa kiirehtien kyökkiin.
– Ketä ne oli nuo?
– Se herra on papan vanha tuttu. – Muuta ei äiti joutanut vastaamaan. Mutta kyytimies oli kuullut kysymyksen ja selitti, että herra kuului olevan rovastina suuremmassa pitäjässä kuin tämä ja että ne kuuluivat olevan muutenkin ylhäisiä. Ylhäisiä ne kai ovatkin, koska kannattaa kulettaa omaa kuskia, vaikka kyydillä ajavat...
Elli katseli hevosten riisumista ja kummallisia valjaita ja vaunuja, joissa oli pehmeät istuimet kuin sohvat.
Kierteli ne joka puolelta ja kävi seisomassa kummallakin astuimella, jolloin vaunut vähän hytkähtivät. Elli koetteli enemmänkin hytkytellä, mutta silloin kuuli hän jonkun kulkevan salin ovessa ja hyppäsi melkein säikähtäen pois.
Isä taas melkein juoksemalla juoksi ulos ja aivan punaisena hohti, kun huusi kuskille jotain, että kantaisi herrasväen kapineet huoneeseen. Sitten keksi hän Ellin ja käski tulla sisään...
– Sukkelaan, Elli, sisään ... mitä sinä täällä seisot ... siellä on pieni tyttö, sinun täytyy tulla hänen kanssaan olemaan!
ja isä odotti, kunnes Elli tuli saliin.
Vieraat istuivat jo, herra keinutuolissa, rouva sohvassa ja pikku tyttö sen vieressä eri tuolilla. Äiti tuli myöskin sisään ja istuutui syrjemmälle salia.
– Tässä on meidän tyttäremme ... Elli, kuinka sinä seisotut ovensuuhun?
Elli meni antamaan kättä vieraille.
– Hyvää päivää, pikku Elli, kuinka sinä voit?... No? etkö sinä tahdokaan suudella? – Elli oli vetänyt päänsä pois, kun vieras rouva tahtoi suudella.
– Hän on niin ujo, kun niin harvoin näkee vieraita, selitti äiti hämillään ja vilkaisi isään, joka jo katsoi häneen tyytymättömän näköisenä.
– Kuinka vanha sinä olet? kysyi vieras rouva Elliltä.
– En minä tiedä.
– Et sinä niin saa vastata, Elli, neuvoi isä. – Sinun pitää sanoa: kiitoksia kysymästä, hyvä tantti, minä olen yhdentoista vuoden vanha.
Mutta kun ei Elli ollut sillä lailla ennenkään sanonut, ei hän nytkään.
– Kuinka vanha on herrasväen tyttö? kiiruhti äiti kysymään, hämärästi peläten jotain.
– Sano nyt, kuinka vanha sinä olet, kultuseni.
– Yhdentoista vuoden vanha, äiti.
– Siis ne ovat yhtä vanhat ... teidän tyttärennehän on myöskin yhdentoista...?
Äiti kiiruhti taas sanomaan, että kyllä ne siis ovat yhtä vanhat.
– Elli sinä, elä mene sinne syrjään, komensi taas isä ... sinä annat vieraasi istua aivan yksin etkä mene hänelle näyttämään nukkejasi ja leikkujasi, vaikka hän on tullut sinua näin pitkän matkan päähän katsomaan...
– Ei minulla ole nukkeja eikä leikkuja.
– Eikö sinulla ole? Onhan sinulla ennen ollut?
Äiti vastasi Ellin sijasta:
– Eihän Ellillä ole ollut kuin hyvin pienenä ... ei hän ole milloinkaan pitänyt nukeista.
– Tyyra pitää niistä niin erinomaisen paljon, sanoi vieras rouva ... hän ei voi tulla toimeen ilman että hänellä on aina joku mukana ... menepäs, kultaseni, noutamaan se, joka sinulla on vaunuissa ... missä se on siellä jossain?
– Se on vis à vis-istuimen alla omassa huoneessaan ... se nukkuu nyt, kun on matkasta väsynyt.
Sekä herra että rouva hymyilivät tyytyväisinä...
– Hänellä on niin erittäin vilkas mielikuvitus siihen katsoen, että hän on vielä niin nuori ... hän on koko matkan puhunut nukkensa kanssa... Mene nyt häntä herättämään, kyllä hän nyt jo voi nousta...
Ja rouva hymyili yhä vielä, ja kun tyttö oli mennyt ulos ja isä käskenyt Ellin mennä mukana, niin ei rouva voinut pidättäytyä, vaan kertoi vielä uudelleen saman asian, että oli oikein omituista katsoa, kuinka Tyyra ei hetkeksikään unohtanut nukkeansa ja kuinka hän hoiti sitä ja puki päälle ja riisui ja käski olla hiljaa, ettei hänen hoidettavansa heräisi...
– Sinulla on erittäin miellyttävä pieni tyttö, sanoi isä vanhalle koulutoverilleen.
Tyyra olikin heidän ainoa lapsensa, sanoivat herra ja rouva ... he eivät voineet olla erillään hänestä hetkeäkään ... ottivat aina hänet mukaan, jos mihin matkustivat ... mutta heti kohta kotiin tultuaan täytyi heidän erota hänestä, kun Tyyran taas täytyi lähteä kouluun ... heillä oli ikävämpi kuin lapsella itsellään.
– Vai niin ... herrasväki on antanut tyttönsä käydä koulua? kysyi äiti.
– Niin, kyllä se on tarpeellista ... me olemme päättäneet antaa lapsellemme niin täydellisen kasvatuksen kuin vain voimme, eikä hän kotona enää voi oppia sitä, mitä sivistyneeltä ihmiseltä vaaditaan...
– Kyllä se voi niin olla, sanoi äiti.
– Eikö sinun Ellisi ole vielä koulussa? kysyi vieras herra isältä.
– Ei, ei hän ... ei hän ainakaan vielä ... se on kyllä totta, että olen minä sitä vähän ajatellut...
– Tyyra on ollut jo kaksi vuotta koulussa, ja kyllä me olemme tulleet siihen huomioon, että sekä hänen tietonsa erittäinkin että koko hänen muu kasvatuksensa, niin hyvin henkinen kuin ruumiillinenkin, esimerkiksi mitä ulkokäytökseenkin tulee, ovat suuresti edistyneet.
– Niin, kyllä kaikesta näkyy, että hän on hyvin kasvatettu, sanoi isä ... missä koulussa hän on?
– On kyllä totta, että koulukin on paras laatuaan meidän maassamme, saksalainen tyttökoulu pääkaupungissa...
– Tuleeko siellä kuinka kalliiksi pitää...?
– Kalliiksihan se tulee, sanoi herra, mutta meidän mielestämme on vanhemman velvollisuus antaa lapselleen kasvatus semmoinen, joka, niinkuin sanottu, vastaa sen ajan vaatimuksia, jossa eletään, ehkäpä vielä parempikin. Ja ainakin on se välttämätöntä tytölle, jonka vaikutusala ja elämän toimi on avioliitto, johon hän kaikki rakentaa. Siksi on se välttämätöntä, että hän, kun hän joutuu naimisiin –
– No, August, torui hänen rouvansa, nyt sinä taas menet siihen ... on liian aikaista vielä puhua siitä...
– Elä sano, mamma, ei mikään ole liian aikaista, kun on pidettävä huolta lapsensa onnesta.
– Niin, niin, kyllä se on totta...
– Niin, mitä aioitte sanoa siitä, kun joutuu naimisiin? kysyi äiti.
– Sitä juuri, että vaimo, joka on saanut hyvän sivistyksen, paljoa paremmin voi tehdä miehensä ja perheensä onnelliseksi kuin muutoin, sen olen minä pitkällisenä papintoimeni aikani kyllin usein tullut huomaamaan ja siksi minä...
– Se on aivan totta, se on aivan totta, sanoi isä melkein hartaasti, mutta äiti istui vähän aikaa totisena eteensä katsoen ja nousi sitten ja meni katsomaan, eikö kahvi jo olisi valmista.
Kuppeja toisessa huoneessa tarjottimelle järjestäessään näki hän Ellin ja vieraan tytön vaunuissa. Vieras tyttö näytteli nukkeaan Ellille, mutta Elli ei siitä näyttänyt olevan juuri milläänkään ... katseli melkein kuin oudoksuen vuoroin tyttöön, vuoroin nukkeen.
– Onko sinun nimesi Tyyra? kysyi hän yhtäkkiä.
– Minun nimeni on Tyyra Hedvig.
– Äitisihän kutsui sinua joksikuksi muuksikin ... miksikä se kutsuikaan?
– Kultuseksiko? niinkö? – Äiti sanoo aina minua niin, kun minä olen hyvä tyttö.
– Miksikäs se sanoo, jos olet paha?
– En minä ole milloinkaan paha... Tantti sanoo aina koulussa, että minä olen paras tyttö koko luokalla ... minä olen primus...
– Mikä se on se?
– Etkö sinä tiedä, mikä on primus? ... etkö sinä ole ollut koulussa?
– Enkä ole ollut...
– Voi, voi, sepä on ikävä se ... mennään puutarhaan noutamaan kukkia Ainille ... onko teillä ruusuja, Aini rakastaa ruusuja...
– Ei meillä ole mitään ruusuja ... saat herneen kukkia, jos tahdot.
– Ei Aini huoli semmoisista...
– Tahdotko sinä istua venheen perässä, niin mennään rantaan...?
– Minä menen kysymään äidiltä ... en minä ennen tule ... pitää aina kysyä äidiltä ensin...
– En minä sitten lähdekään, jos menet kysymään.
– Miksikä et?
– Siksi vain! En minä virka kenellekään mitään, kun menen vain...
– Hyvä tyttö aina kysyy äidiltään ensin, ennen kuin menee minnekään.
Elli katsoi vähän aikaa ääneti toveriinsa, sitten hän sanoi:
– Sinä olet olevinasi!
– Minäpä menen äidin luo ja otan Ainin mukaan, sanoi toinen loukkautuneena ja lähti pois.
Sen parempia ystäviä ei tytöistä tullut, vaikka isä niinä päivinä, jotka vieraat viipyivät talossa, koetti kaikella tavalla saada heitä olemaan yhdessä. Isän mielestä oli vieras tyttö esikuva hyvin kasvatetusta lapsesta ja hänen oma tyttönsä huonosti kasvatetusta. Se tuli joka hetki yhä selvemmin näkyviin. Käytöksessään oli toinen siro ja miellyttävä, toisesta ei saattanut sanoa, että hän edes käyttäytyikään ... oli vain, jurrotti, ja tuskin vastasi siihen, mitä kysyttiin, jota vastoin vierasten lapsi otti osaa puheihin ja oli valmis aina vastaamaan. Ruokapöydässä se varsinkin tuli näkyviin. Tuskin tarvitsi muuta tarjoilijaa pöydässä. Tyyra huomasi, jos keneltä, varsinkin jos isältä tai äidiltä, loppui leipä, ja lennätti sitä heille, samoin kuin kaikkea muutakin niinkuin voita, juustoa tai lohta. Isä sitä ihmetteli julkisesti kaikkien kuullen ja käski Ellin ottaa esimerkkiä.
– Heitä kasvatetaan siellä pensionissa kaikkeen tämmöiseen niin erittäin hyvin, sanoivat vanhemmat. Ja heidän tyttärensä tuli siitä yhä kohteliaammaksi, niin että hänen äitinsä viimein täytyi sanoa hänelle, että hän muistaisi itseäänkin eikä aina vain pitäisi huolta muista.
Muutaman päivän perästä menivät vieraat, ja Ellistä tuntui kappaleen helpommalta, kun he olivat hyvästinsä heittäneet ja istuutuneet vaunuihin eikä vieras rouva ollut tahtonutkaan suudella.
Isä hääräsi vaunujen ympärillä, sulki itse vaunujen ovet ja lähti kulkemaan vaunujen kupeella portille saakka. Ja Elli kuuli hänen sanovan vieraalle tytölle, että hän toivoi, ettei sillä lie kovin ikävä ollut, vaikka häneltä puuttuikin sopivata toveria.
Eivät olleet vieraat vielä maantielle ehtineet, kun Elli luikaisi rantaan, istui venheen perään ja heitti melalla vettä niin korkealle, että sitä räiskähti melkein korkeammalle kuin nuottakodan katto. Ja silloin vasta hänestä tuntui oikein siltä, että vieraat olivat menneet.
Portin kiinni pantuaan meni isä kamariinsa, pisti piippuunsa ja käveli poltellen edestakaisin lattialla. Sitten istuutui hän keinutuoliinsa ja huusi äidin toisesta huoneesta luokseen.
– Elli täytyy minun mielestäni jo tänä syksynä lähettää kouluun ... minun mielestäni on se nyt ihan välttämätöntä ... jos hän saa täällä kotona kaiken ikänsä olla, niin ei hän kuuna päivänä opi ihmisten tapoja. Näitkö sinä, kuinka hän käyttäytyi vierasten läsnäollessa ... täytyi miltei hävetä hänen tähtensä, ja saa nähdä, saako häntä enää muuttumaan. Mutta täytyy koettaa parastaan!
– Mihin kouluun sinä...
– Jos olisi varoja, lähettäisin minä hänet samaan pensioniin, jossa Tyyra on, mutta nyt se tulisi liian kalliiksi. Mutta minä olen ajatellut – ja sitä mieltä oli Augustkin – että sopisi panna Elli oman kaupungin ruotsalaiseen kouluun, jossa opetetaan melkein saman metodin mukaan kuin pääkaupungissakin. Ja minä olen sitä mieltä, että se on hyvä metodi.
– Mutta onkohan se niin hyvä?
– Minkä tähden ei olisi?
– Niin, en minä tiedä muuta kuin miltä minusta näyttää. Ei minua oikein miellyttänyt, en tiedä, onko se koulun syy vai vanhempain, mutta ei minua oikein miellyttänyt sen Tyyran kasvatus...
– Ei miellyttänyt? – Sepä kumma! Ja minun mielestäni on hän parhaiten kasvatettuja tyttöjä mitä milloinkaan olen nähnyt! Jos voisin antaa Ellille samanlaisen kasvatuksen, olisin onnellinen... Sepä ... sepä minua todellakin kummastuttaa!
Elli ei tahtonut ensin oikein uskoa, että hänet pannaan kouluun, että saa ajaa pitkän matkan, kulkea höyrylaivalla ja tulla kaupunkiin. Mutta kun äiti sen varmaksi vakuutti, että niin oli isä päättänyt, niin tyttö hypähti ilosta lattialla.
– Onko se sinusta niin hauskaa?
– On, on!... Enkös minä saa ajaa pitkää matkaa, paljoa edemmä kuin sinne, missä maantie menee piiloon ... ja höyrylaivallako kanssa?
– Niin, ja saat nähdä kaupungin.
– Ja saan nähdä kaupungin! – Se kyllä tuntui hauskalta sekin, vaikka hän ei vielä oikein osannut kuvitella, minkälainen kaupunki olisi. Mutta ei hän sitä nyt joutanut ajattelemaan.
Hän pyörähti kantapäillään, kiiruhti ulos ja juoksi rantaan venheen perään. Ja siellä hän taas heitti vettä melalla ilmaan ... korkeammalle kuin milloinkaan ennen. Ei malttanut kauan olla rannassa. Näki niityllä metsän reunassa vasikat ja riensi niitä kohti. Likelle tultuaan hihkaisi niille riemuissaan, leimahutti helmojaan ja löi käsiään yhteen, niin että elukat säikähtivät pahanpäiväisiksi ja pötkivät mölisten kymmenelle haaralle.
Yöllä ei tahtonut saada unta silmiin millään lailla. Kaikenlaista tuli ja meni mielessä yhtä perää. Mutta ei mistään jäänyt vakavata kuvaa. Kaupunki ei varsinkaan ottanut asettuakseen. Viimein kuitenkin rupesi tuntumaan, että se oli korkealla mäellä ... niinkuin Iinmäellä ... jossa oli paljon taloja, jotka päiväpaisteessa pitkän matkan päähän hohtavat ja ikkunat kimmeltävät... Ja se kuva jäi mieleen niin varmaksi, ettei aamusella tullut sitä äidiltä tarkemmin kysellyksi.