Papin tytär: V luku
IV luku | V luku Papin tytär Kirjoittanut Juhani Aho |
VI luku |
Koko ajan, kun kaupunkia kohti kulettiin, pysyi Ellin mielessä se sama kuva, joka oli sinne unessa painunut. Kuta likemmä laiva kaupunkia läheni, sitä enemmän rupesi mäkiä näkymään järvien rannoilla ja toiset kauempana siintivät ja talot ja ahojen reunat iltapäivän paisteessa hohtivat.
Elli oli monta kertaa aikonut kysyä, mikä niistä oli kaupunki, kun oli kuullut, että kohta kaupunkiin tullaan, mutta ei hän tullut sitä tehneeksi.
Isä oli ollut koko matkan hyvällä tuulella ja syöttänyt Ellille makeisia ja näytellyt kaikkia.
– Nyt näkyy, Elli, kaupunki, sanopas missä kohti se on?
– Tuolla, sanoi Elli ja osoitti edessä kohoavaa komeata mäkeä, jonka rinteiltä ja harjalta näkyi taloja ja viljapeltoja.
– Ei, ei, sanoi isä, ei sinnepäinkään! ... katsopas, täällähän se on, mäen juuressa ... näetkös nyt, siinähän se on!
– Hy-yi! – Minkä tähden ne ovat tehneet kaupungin sinne?
– Minnekäs niiden olisi pitänyt se sitten tehdä?
– Tuonne ylös mäelle ... minä olisin tehnyt mäelle...
– Sinä olisit tehnyt mäelle, matki isä ja veti kädellään pitkin Ellin kasvoja.
Mutta kaupunkiin tulo ei nyt Ellistä tuntunut millekään. Semmoistako se nyt olikin ... yhtä matalaa kuin kotonakin...
Ei isä ollut saanut tyttöään niin hyvin sijoitetuksi kuin olisi tahtonut. Johtajattaren luo olisi hänen Ellinsä pitänyt päästä asumaan, mutta siellä olivat kaikki paikat jo täytetyt. Mutta johtajatar, kohtelias, säännöllinen kaikin puolin ja tavattoman valkohampainen nainen, oli vakuuttanut, että on aivan yhtä hyvä, jos Elli tulee asumaan sinne, minne hän pyytää saada ehdottaa. Ja johtajatar ehdotti erään oppilaitoksen naisopettajista. Se oli sekin yhtä kohtelias, yhtä säännöllinen ja yhtä valkohampainen kuin johtajatarkin.
Isä oli heihin molempiin erinomaisesti mieltynyt, hän kun rakasti sulavaa ja kohteliasta puhelua, josta ei maalla saanut koskaan nauttia. Hän virkisti vanhoja muistoja ylioppilasajoilta ja vakuutti Ellillekin, että harvoin saa tavata niin perinpohjin sivistyneitä ja eteviä naishenkilöitä. Elli ei siihen puhunut mitään. Johtajatar ja tuo toinen nainen olivat taputtaneet häntä poskelle, mutta heidän kätensä olivat tuntuneet Eilistä niin kylmiltä, että häntä melkein puistatti.
Päivää ennen isän kotiin lähtöä muutti Elli uuden »tätinsä» luo, ja isä oli kutsuttu päivällisille. Puheltiin taitavasti ja kohteliaasti ja oltiin yhtä mieltä kaikissa asioissa.
Siitä saatte olla varma, herra pastori, vakuutti neiti ja kohotti lasinsa, että me koetamme tehdä parastamme ... ja kun hän on oppijaksonsa päättänyt ja kotiinsa palajaa, toivomme me ... maljanne, herra pastori! ... että hän täyttää kaikki ne toiveet...
Isä kumarsi ja kilisti.
– Minä olen vakuutettu siitä ja jätän täydellä luottamuksella tyttäreni teidän huostaanne.
Elli istui pöydässä hänkin, mutta ei hänen käynyt syönti eikä juonti ... puhua ei onneksi tarvinnut. Kädet kankeina hän istui, melkein tyhjälle lautaselleen tuijottaen ja itkuaan pidätellen. Tämä kaikki oli niin ... niin ... tuntui niinkuin ei olisi tahtonut käydä hengittäminenkään.
Isän kanssa oli Elli käynyt johtajattaren luona ja sill’aikaa kun isä oli puhellut johtajattaren kansa kahden kesken, oli Elli seisonut käytävässä yksin. Käytävä oli pitkä ja soikea ja kaikui kuin kellari, jos vähänkin liikahti tai rykäisi. Ovia siellä täällä kumahtaen aukeili ja sitten ne vielä kovemmin kumahtivat kiinni. Askeleita kuului lähenevän ja etenevän, välistä aivan pään päällä, ja kun ne olivat toisessa päässä käytävää, tuntui Ellistä, että niitä oli koko kirkkojoukko, jotka sieltä tulivat. Kolme neljä tyttöä niitä vain olikin, hänen kokoisiaan, jotka hänen ohitsensa juoksivat. Kun he hänet huomasivat, seisahtuivat ne katsomaan, supisivat jotain toistensa korviin ja juoksivat sitten nauruaan pidätellen eteenpäin. Elliltä oli itku päästä, kun tuntui niin surkean turvattomalta tässä yksin seistessä.
Sama tuntui nyt taas pöydässä istuessa, vaikka kyllä oli isäkin läsnä. Tuon vieraan neidon koko olento, säännölliset ja vaaleat kasvot, huolellisesti kammattu tukka ja taitaviin sanoihin sovitettu puhe – aivan niinkuin olisi kirjaa lukenut – sitten vielä laihat ja pitkät sormet, se kaikki oli niin ikävää ja kylmää ja kolkkoa, että hirvitti ajatellessa, kuinka tänne yksin jäisi. Kiiltävän valkoinen pöytäliina, hopeapäiset veitset ja tarkasti leikatut leipäpalaset, niissäkin oli jotain, joka kokonaan otti pois rohkeuden ja itseluottamuksen.
Ja illalla maata pannessa, kun isäkin jo oli mennyt, tuli Ellille, kylmien vieraiden lakanain väliin laskeutuessa, niin surkean ikävä äitiä, että hän pullahti täyteen itkuun ja veti peitteen korvilleen saadakseen oikein rauhassa itkeä, ettei kukaan kuulisi. Ennenkuin hän nukkui, tuntui hänestä itsestäänkin, että hän on semmoinen riepu, jonka saattaisi repiä kuka tahansa eikä hän taitaisi mitään.
Aamulla noustua oli vähän turvallisempaa, mutta kouluun mentyä uudistui entinen turvattomuuden tunne. Ei tahtonut osata mitenkään olla, ei tiennyt, mitä tehdä, ja muut sen näkyivät tietävän kaikki. Ja kun hän ei osannut, niin toiset tytöt katselivat häntä pitkään ja muutamat osoittelivat sormillaan. Kaikki oli sitten ihan toisenlaista kuin kotona, isoa, kylmää ja kulmikasta ja joka paikka niin sileäksi maalattua. Hajukin pulpeteissa oli omituinen ja vieras.
Kotona asunnossa taas ei tahtonut lähteä ainainen arkuus. Oli yhä pelko siitä, että liikkuessaan romahuttaa jotain tuolia tai kompastuu mattoon. Tai pääsee puhuessa joku ääni, joka on liian kova täällä kuulumaan, ja säännöllinen täti siitä heti häneen katsahtaa.
Maata pannessa ratkesi taas kaikki ikävä, mikä päivän kuluessa oli sydänalaan kokoontunut, katkeraan itkuun, vielä katkerampaan kuin eilen illalla. Eikä se nyt helpottanut vähääkään, yhä eneni vain. Ja kun näki yksinäisen, pienen sängyn, tuli semmoinen työnnähdys sydämestä, että piti paiskautua pöytää vasten ja painaa nyrkki suun eteen, ett’ei pääsisi kirkahdus tulemaan. Ja kun se siinä olisi kuitenkin päässyt ryöstäytymään, piti rientää sänkyyn ja tukehuttaa se tyynyyn.
Siinä suullaan ollessa rupesi tuntumaan siltä, että tähän paikkaan kuolee, jos ei pääse kotiin, eikä voi elää tätä elämää yli huomisen päivän. Pitää taas mennä kouluun, kaikki katsovat ... ei osaa olla eikä tiedä, mihin istua ... asettelevat ja neuvovat, eikä ymmärrä, ja toiset tytöt katsovat ja nauravat keskenään...
Ja taas tuli työnnähdys sydämestä ja tuntui, että se halkeaa...
Hän lähtee, lähtee nyt heti kohta kotiin takaisin! Hän karkaa täältä ja kävelee jalan, ja kysyy, missä päin on koti... Mutta ulkona satoi ja tuuli ja se rupesi peloittamaan. Ja kun silloin rupesi näyttämään, ettei ehkä uskallakaan lähteä, niin taas työnnähti sydämessä, että koko ruumiiseen koski...
Mutta hän kirjoittaa äidille kotiin, että äiti tulee tänne ja ottaa pois ... eikä hän, ennenkuin äiti joutuu, lähde kouluun eikä liiku minnekään tästä huoneesta eikä syö mitään. Hän on tässä näin ... vaate päällä ... siihen asti...
Elli itki itsensä nukuksiin ja nukkui vaate päällä aamuun saakka. Ja yöllä hän näki unta, että oli kotona äidin sängyssä ... sen selän takana seinän puolella ... pienessä kyttyrässä koko tyttö, pää äidin tyynyn nurkalla. Ja niin hän näki pitkään sitä unta, että aamulla herätessä ensin oli kotona olevinaan. Eikä selvittyä tahtonut pitkään aikaan muistaa, missä oli. Mutta kun silmä sattui ikkunaan, niin näki tädin kävelevän ulkona aamupuvussa kukkiaan katsellen. Ja siitä muisti taas kaiken muunkin. Itku oli pulpahtamaisillaan, mutta samassa tuli pelko, että jos täti tulee ja näkee, että on vaate päällä maannut ja ehkä on siitä vihainen. Sillä Ellistä tuntui siltä, että se semmoisesta on vihainen, eikä hän tiennyt, kuinka olisi ollut, jos olisi hänelle joku vieras ihminen ollut vihainen.
Koulussa oli sinä päivänä vähän parempi, osasi jo neuvomatta istua paikalleen ja tiesi, milloin pitää nousta ja vastata. Ei tullut itkukaan, eivätkä ne niin enää katsoneetkaan. Sitten kävivät vielä kaikki ne tytöt, jotka istuivat samassa huoneessa kuin Elli, voimistelutunnilla kävelemässä ja Elli sai nähdä kaupunkia.
Niin että, vaikka illalla vieläkin rupesi itku pullahtelemaan, ei se kuitenkaan pitkälle päässyt. Ja kun väsytti, niin nukkuikin ennen.
Päiviä myöten sitä vähitellen alkoi tottua siihen elämään. Ja kun tuli työtä ja läksyjä pantiin kotona luettaviksi, niin ei niin joutanut ikävätäänkään enää ajattelemaan. Ei itku kuitenkaan kaukana ollut, ei kurkkua alempana. Siellä se vielä monet viikot asusti ja pulpahti aina vähän väliä esille koulussa ja muualla, välisti yht’äkkiä ja tietämättä aivan.
Muutamia viikkoja oltuaan rupesi Elli jo kuitenkin vähän ympärilleen katselemaan ja silloin tällöin tulla hypähti naurukin muutamista somista asioista, ja itku oli laskeutunut ihan kuiviin. Koulussa oli muutamia hauskoja tyttöjä, ja niille piti väkisinkin nauraa, kun ne ilveitään tekivät, silloin kun opettajat eivät olleet näkemänsä. Niillehän ne ilvehtivätkin juuri ja niitä matkivat. Piti nousta oikein paikoiltaan välitunneille välistä ja mennä niitä katsomaan. Ihan osasivat ne sillä äänellä panna kuin opettajat ja olla aivan kuin ne. Ja kun Elli heitä vähän aikaa katseli, tuntui hänestä, että hänkin osaisi tehdä samalla lailla. Ja kotona hän matkikin, itsekseen kamarissaan, mutta koululla ei uskaltanut. Peloitti se, että kaikki kokoontuisivat ympärille ... ja se se juuri peloitti.
Ja kun mieli sitä mukaa keveni, rupesi Elli ajattelemaan olojaan ja katselemaan enemmän ympärilleen. Somaahan oli tämä elämä täällä koulussa ja aivan toisenlaista kuin kotona. Ei sitä olisi semmoiseksi osannut luulla, ennenkuin näki. Huoneetkaan eivät olleet semmoisia kuin siellä pappilassa, saleja ja kamareja vain, eikä yhtään pirttiä. Ruuatkin aivan erilaisia, voita ei saanut joka ateriaksi ja maitoa vain yhden lasin kerrallaan. Mistähän ne senkään saivat, kun ei näkynyt lehmiä missään?
Siitä kirjoitti Elli äidilleen ja muista asioista myöskin...
Se lukeminen se oli täällä kaikilla työnä, ja kun ne eivät sitä tehneet, niin olivat jouten. Kaikki lukivat, aikaihmisetkin, eikä tätikään paljon muuta tehnyt...
Se hänen oma lukemisensa oli semmoista, että piti joka päivä kotona oppia määrätty määränsä ulkoa, ja joka ei osannut, sen piti lukea erikseen uudelleen, ettei mitään unohtuisi. Ennenkuin kaikki osasi ulkoa, niinkuin katkismuksen, ei saanut liikahtaakaan pöytänsä nurkalta minnekään. Täti tuli aina vähän päästä luettamaan, ja jos ei osannut, niin hän sanoi, että täytyy pitää ajatuksensa koossa eikä antaa niiden muualla kulkea, mutta ei sitä tahtonut kuitenkaan sen paremmin oppia. Sitten vasta sai mennä ulos pihalle, vaikka se oli hyvin pieni ja ahdas, ja keskellä oli pyöreä penkki, jossa oli keltaisia ja punaisia kukkia. Kadulle ei saanut mennä, joka oli leveämpi kuin maantie, mutta ei ollut ojia, ei portistakaan katsomaan, vaikka olisi sinne vähän näkynyt huoneiden yli sitä suurta mäkeäkin, jota oli ensin luullut kaupungiksi. Mutta kaupunki oli hyvin alhaalla...
Joka keskiviikko ja lauantai oli lupa jälkeen puolenpäivän ja täti lähti kävelemään kadulle ja puistoon ja otti mukaansa. Puistossa oli nurmikkoa vähäisen, mutta ei saanut kulkea kuin tietä myöten. Täti käveli aina hyvin hiljaa, että tahtoi väsyttää rinnalla kulkiessa. Ei saanut juosta eikä hyppiä, vaikka olisi välistä mieli tehnyt, ja piti astua lyhempiä askelia kuin siellä kotona ja pitää tätiä kainalosta kiinni... Se oli niin hassua, kun sitä ajatteli.
Lauantaina jälkeen puolenpäivän, kun hyvästi jouti, kirjoitti Elli näistä äidilleen ja ajatteli viimeistä kirjoittaessaan, että kun äiti sen lukee, niin eiköhän naura vähäisen, ja mitähän ajatellee.
Mutta äidiltä rupesi tulemaan niin kummallisia kirjeitä. Ei ollenkaan näkynyt, että se äidistä olisi ollut hassua, minkä Elli oli luullut olevan. Ja sitten hän käski Ellin olemaan opettajilleen kuuliainen eikä suinkaan hänen matkia, joskin muut matkivat. Ja jos oli ikävä, niin sen sai parhaiten karkoitetuksi sillä lailla, että luki Jumalan sanaa, ja hyvä oli siihen tottua jo pienuudesta pitäen. Piti rukoilla Jumalalta apua myöskin läksyjen oppimiseen, niin kyllä ne sitten osasi... Sitten äiti kirjoitti muista asioista väliin ja lopussa taas samaa, mitä ensin.
Mutta ei Elli sitä kirjettä ymmärtänyt, eikä hän tullut enää kouluasioista äidilleen kirjoittaneeksi.
Sitä mukaa kuin oli ja asettui elämään, sitä mukaa siihen yhä enemmän tavastui, ja kun rupesi koulussakin paremmin käymään, niin tottui niihin suuriin kaikuviin huoneisiinkin ja kulmikkaihin pulpetteihin ja omituiseen hajuun, mikä joka aamu sisään astuessa lemahti vastaan. Ikävin oli aamusella herätessä. Mutta ajoittain oli halukin kouluun, ja se oli silloin, kun tiesi, että opettaja tuo maanpallon luokalle ja sitä siellä näyttelee. Se oli suuri pyöreä pallo ja siinä koko tämä maailma, kaikki maat ja vuoret, ja opettaja pyöräytti sitä kädellään ja sanoi, että niinkuin hän sitä pyörittää, niin pyörii koko maailmakin... Ja se kävi yhtenä vilinänä ja viilsi niin kummasti rinnassa, kun sitä katsoi. Hirvitti melkein, kun ajatteli, että koko maailma ... hui! ... mutta kuitenkin teki mieli katsoa. Ja kun pallo oli luokalla, seisoi Elli välitunnit sen ääressä, katseli joka taholta ylhäältä ja alhaalta, pyöritteli sitä lakkaamatta, hiljemmin ja kovemmin, ja unohti kaiken muun. Kerran vilahti mielessä omituinen ajatus, että pyörittääköhän Jumalakin oikeata maailmaa näin ja mistähän kohti aina antaa kädellään vauhtia, kun rupeaa seisahtumaan. Mutta vaikka se oli niin hullu ajatus, että piti sille itsensäkin naurahtaa, niin tuli ajatus aina kuitenkin eikä tahtonut lähteä. Mutta kun pallo vietiin muille luokille, niin oli Ellillä sitä ikävä monta päivää.