Parturilla

Parturilla. Kirjoittanut Anton Tšehov

Mestari Kusjmitsch Blestkinin parturiliike on jo avattu, vaikka onkin varhainen namu. Kello ei elo vielä lyönyt seitsemääkään. Liikkeen omistaja, kolme kolmatta vuotias, karkeapintainen, rasvainen, mutta siltä hyvin vaatetettu, nuori mies, puuhailee siivoomishommissa. Tosin ei ole juuri mitään puhdistettavaa, mutta puuhaillessaan yhtä ja toista hikoilee hän tavattomasti. Milloin hankaa hän jollakin räsyllä, milloin raaputtelee kynsin ja huomattuaan luteen, näppää hän sitä ketterästi sormellaan.

Parturihuone on pieni, ahdas ja siivoton. Hirsiseiniä verhoo vanhat tapetit. Kahden tumman, vettä vuotavan akkunan välillä on kapea, nariseva ovi ja sen yläosassa ruosteinen ovikello, joka vähimmästäkin tärähdyksestä huoneessa antaa epäsointuisia ääniä. Jos katsotte itseänne seinällä riippuvasta peilistä, näette muotonne vääntyvän kaikille suunnille mitä omituisemmalla tavalla. Tämän peilin edessä leikataan kundien hiukset ja ajetaan parrat.

Peilin edessä olevalla pienellä pöydällä, joka on yhtä siivoton ja saastainen kuin mestari Kusjmitsch itsekin, ovat kaikki tarvittavat työkalut: kammat, sakset, partaveitset, saipuat kahden kopekan edestä, tukkavoidetta yhdellä kopekalla ja vedolla sekoitettua Kölnin hajuvettä myöskin kopekan arvosta. Koko parturiliike ei olo siis enemmän kuin viidenkymmenen kopekan arvoinen.

Ovikello soi, ja sisään astuu vanhanpuoleinen mies, päällänsä vanha turkki ja jalassa kuluneet huopikkaat. Pää ja kaula ovat käärityt vanhaan saaliin.

Hän on Erast Ivanitsch Jagadoff, mestari Kusjmitschin risti-isä. Joku vuosi sitten oli hän ollut kartanonmiehenä eräässä konsistoriumissa, mutta nyt toimittaa vahdin tointa eräässä rautatehtaassa.

»Hyvää huomenta, mestari!» lausuu hän Kusjmitschille, joka täydellisesti on vaipunut siivoomispuuhiinsa.

He suutelevat toisiansa. Jagodoff riisuu saalin päästänsä, tekee muutamia ristinmerkkejä istuutuu.

»Kyllä tässä on tarpeeksi tallustelemista tullessa tänne sinun luoksesi,» virkkoi hän ähkien.

»Oo, kuinka olette voinut?»

»Huonosti, veljeni. Olen sairastanut kuumetautia.»

»Mitä sanotte? Kuumetautiako?»

»Niin, kuumetta. Kuukauden päivät olen ollut vuoteen omana ja ajatellut vaan kuolemaa. Olen nauttinut usein ehtoollista. Nyt lähtee minulta hiukset päästäni. Lääkäri on käskenyt leikkuuttamaan ne. Sitte kasvavat uudet hiukset, jotka myös pysyvät, sanoi hän. Silloin ajattelin minä itsekseni – minä menen mestarin luo. Sen sijaan että olisin mennyt jonkun toisen luo, tulinkin nyt sukulaiselleni. Hän tekee työn paremmin ja ei ota mitään maksua. Mielelläni en olisi tätä tehnyt se on tosi, mutta mitä voin muutakaan tehdä? Täytyy...»

»Mielihyvällä teen sen. Olkaa hyvä!»

Mestari Kusjmitsch kumartaa ja osottaa tuolille. Ja Jagodoff istuutuu ja näkee itsensä peilistä sekä näyttää täysin tyytyväiseltä. Peilissä näkee hän vinon suun kalmukkihuulineen, litteän nenän ja – silmät otsassa. Mestari Kusjmitsch kiinnittää kundinsa olkapäille valkoisen lakanan, jota yleensä koristavat hyvin eriväriset saipuapilkut, ja sitten alkaa hän nakutella saksillaan.

»Leikataanko aivan lyhyeksi, ihoa myöten?»

»Tietysti, samalla tavalla kuin tataarinkin. Sitte kasvaa tiheämpi tukka.»

»Miten täti voi?»

»Hyvästi kyllä. Tänä aamuna auttoi hän majurskaa synnytyksessä ja sai siitä ruplan!»

»Hoo .. ruplan. Elkää liikuttako korvianne!»

»Katso vaan, ettet leikkaa koviani... Voi, se koskee. Sinä vedät tukasta.»

»Se ei tee mitään. Sitä on tällaisissa tilaisuuksissa mahdoton välttää. Mutta miten on Anna Erastovnan laita?»

»Tytön? Hän voi hyvin. Viime viikolla, keskiviikkona, oli hänellä kihlajaiset Scheikinin kanssa. Minkä tähden sinä et ollut saapuvilla?»

Sakset lakkasivat naksuttamasta. Mestari Kusjmitschin kädet vaipuivat ales, ja hän kysyy säikähtyneenä:

»Kenen kihlasitte te?»

»Annan.»

»Prokosir Petrovitsch Scheikinille. Hänen äitinsä on taloudenhoitajana Korolenkon perheessä. Jykevä nainen onkin. Olemme kaikki hyvin iloisia tästä tapahtumasta, Jumala siunatkoon! Tällä viikolla vietetään häät. Silloin tule kaikella muotoa!»

»Kuinka voi se tulla kysymykseen, Erast Ivanitsch?» kysyy mestari Kusjmitsch vaaleana ja hämmästyneenä kasvoiltaan. »Miten on se mahdollista? Se on ... se on suora mahdottomuus! Meidän, Anna Erastovnan ja ... minun välillä on ollut jo sellainen sopimus ... aikomukseni oli...»

»Niin, asiat on nyt siten, että me kihlasimme hänet... Mies on kaikin puolin kelvollinen...»

Mestari Kusjmitschin kasvoille kohoaa veri. Hän asettaa sakset pöydälle ja alkaa hieroa nenäänsä.

»Minulla oli vakaat aikomukset», jatkaa hän. »Sehän on mahdotonta, Erast Ivanitsch! Minä ... minä olen rakastunut ja olen vannonut ... ja täti lupasi... Olen aina kunnioittanut teitä aivan kuin vanhempiani ... ja leikkaan aina hiuksenne ilmaiseksi... Aina teillä on ollut jotakin hyötyä minusta, ja kun isäni kuoli, otitte te sohvan ja kymmenen ruplaa rahaa, jota ette koskaan ole suorittanut takaisin... Muistatteko?»

»Kyllä, muistan sen. Mutta mikä olet sinä sulhasena, mestari? Kaunis sulhanen, ei rahaa eikä arvonimiä ja päälliseksi vielä huono ammatti...»

»Onko Scheikin sitte rikas?»

»Scheikin on hyvin kunnioitettu mies. Hänellä 1,500 ruplaa pankissa. Se on jotakin, veljeni! Puhu mitä hyvänsä, mutta asia on päätetty. Ei, mestari ... se ei koskaan muutu. Etsi sinä itsellesi toinen hempukka. Maailmahan on pyöreä... No, leikkaa nyt! Mitä sinä seisot siinä ja haukottelet?»

Mestari Kusjmitsch nousee seisoalleen ja yrittää liikkua, mutta yht’äkkiä ottaa hän esille nenäliinan ja alkaa itkeä.

»No, vielä muuta!» lohduttaa häntä Erast Ivantsch. »Lakkaa toki! Ah, ulvoa kuin ämmä! Lopeta ensin tukanleikkuu, sitte voit itkeä. Ota nyt sakset!»

Mestari Kusjmitsch tarttuu saksiin, silmäilee niitä hetkisen ja pudottaa ne takaisin pöydälle. Hänen kätensä vapisevat.

»En voi!» lausui hän, »En jaksa enempää tällä kertaa! Olen onneton ihminen, ja onneton on myöskin Anna. Me pidimme toisistamme, vannoimme uskollisuutta toinen toisillemme, ja nyt ovat häijyt ihmiset armotta erottaneet meidät toisistamme... Menkää tiehenne Erast Ivanitsch! En voi kauemmin nähdä teitä edessäni..!»

»Minä tulen sitte aamulla uudelleen. Silloin saat lopettaa leikkuun.»

»Hyvä.»

»Rauhoitu, minä tulen aamulla samaan aikaan kuin tänäänkin.»

Erast Ivanitschilta oli puoli päätä keritty juurta jaksain kuten vangilta. Tosin oli tavatonta lähteä tuollaisella päällä ulos ihmisten ilmoille, mutta mitäpä oli muutakaan tehtävissä. Hän sitoi taaskin saalin päähänsä ja poistui parturituvasta. Jäätyään yksin istuutui mestari Kusjmitsch ja jatkoi itkemistään hiljaa.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Seuraavana päivänä tuli Erast Ivanitsch taaskin varhain aamulla.

»Mitä tahdotte?» kysyy mestari Kusjmitsch kylmästi.

»Pyydän lopettamaan tukanleikkuun, mestari. Puoli päätä on vielä jälellä!»

»Raha ensin! Minä en tee mitään ilmaiseksi!»

Erast Ivanitsch lähti sanaakaan sanomatta, ja aina tästä päivästä asti on hänen toista puolta päätänsä peittänyt pitemmät ja toista puolta lyhemmät hiukset. Hän pitää näet tukan leikkuuttamista rahan edestä liiallisena komeutena, ja sentähden odottaa hän, että hiukset leikatulla puolella itsestänsä kasvaisivat yhtä pitkiksi toisten kanssa. Häätilaisuudessa näytti hän tosin jotensakin hounamaiselta, mutta siltä oli hänellä kyllin hauskuutta.

Lähde: Työmies 19.9.1900.