Pasitan sävelmä
| Pasitan sävelmä. Kirjoittanut Alexandre Dumas nuorempi |
| Suomensi E. R. |
Lähestyessänne Burgosta näette kahdeksan tai kymmenen espanialaista istuvan, nojaavan tahi kyyristyneenä valkoista muuria vasten, johon aurinko antaa leveän valonsäteen, kaikki tupakoiden ja kääriytyneinä kaapuihinsa. He ovat aivan liikkumattomina. Kaukaa katsoen näyttävät he maitoon hukkuneilta kärpäsiltä; mutta kukaan ei voi käsittää tuota tyytyväisyyden tunnetta, joka heissä kuvautuu, kun he, pitkäveteisesti nauttien, puhaltelevat valkoisia sikarinsauhuja, joiden kevyitä renkaita he silmillään seuraavat, kunnes ne haihtuvat ilmaan.
Nämä ihmiset eivät syö. Aika ajoin vievät he kätensä suuhun, siinä on kuiva papu, jota he pureskelevat, se on heidän ruokansa. He tupakoitsevat auringon paisteessa, se on heidän elämänsä.
He näyttävät yhtä kurjilta, kuin köyhin raukka meillä. Jos pyydätte heitä siirtymään, eivät he vastaa teille, jos pudotatte hopearahan heidän käteensä, vastaavat he lyönnillä, ell’ei ole liian kuuma vaivatakseen itseään.
Espanialainen tulee kissaan, sisiliskoon, jalopeuraan ja riikinkukkoon.
Tähän asti olen puhunut ainoastaan kaupungeissa asuvista espanjalaisista, joiden täytyy etsiä penkki istuakseen, muuri nojautuakseen, toisin sanoen saavuttaa nautintoa vaivaamatta itseään; mutta löytyy myöskin maaseudun espanialainen, jonka onni on rajaton, kun hänen laiskuutensa ei kohtaa minkäänlaisia esteitä. Granadan ympäristössä on kukkuloita ja näillä kukkuloilla on luolia, jotka ovat juurien kaniiniluolien kaltaisia, näissä luolissa asuvat ihmiset öisin, hiiret aina. Luolissa on melkein aina kaksi syvennystä, eroitettuna luonnollisella väliseinällä. Toisessa syvennyksessä on vuoteen tapainen tuoli sekä laatikko; toisessa on perunoita ja sipulia sekaisin maassa.
Auringon noustessa avataan näiden luolien ovet – sillä niissä löytyy todellakin ovet, ja perheet, jotka ovat niihin öiksi majautuneet tulevat ulos haukotellen ääneen setä oikoen ja syyhyttäen itseään. Vaimo ottaa tuolinsa ja punoskopan, hän kun ylimalkaan tekee jotakin, tuudittaa tahi imettää lasta, lörpöttelee naapurinsa kanssa, syö leipää, perunoita ja sipulia, täten kuluttaen aikansa auringon laskuun. Mies nojaa selkänsä kallion seinämää vastaan päivän paahteessa, tupakoi liikahtamatta paikaltaan koko päivänä, ell’ei hän ota kitariansa ja äänellään säestäen soita laulua, yksiäänistä ja venyvää arabialaista sävelmää, jotka osaksi ovat jääneet Maurilaisten herruuden ajoilta Espanialaisille perinnöksi. Lisätkää tähän repaleihin puetut lapset, jotka juosten, itkien kamppailivat toistensa kanssa, ja te olette saaneet kuvauksen siitä, mitä Granadan vuorilouhokseksi kutsutaan.
Nämä kuopat, nämä myyrän käytävät, nämä luolat, miksi vain tahdotte niitä nimittää, ovat ympäröidyt mitä rikkaammalla kasvullisuudella, ovat valaistut mitä kirkkaimmalla päivän paisteella, kuin ikinä voi kuvitella itselleen. Alempana avautuu suunnaton vuorensola vesiputouksineen, linnunlauluineen, kukkatuoksuineen, tuntemattomia meidän pohjoisessa maassa. Toisella puolen kohouu Gegeralise *) safiirin sinistä taivasta kohti ja silmäys vihdoin katoaa kaukaisuudessa olevaan orangelehtoon sekä kokonaistuvaan kaupungista, jota päivällä ympäröi tämän lämpimän maan sinertävä valosavu ikäänkuin läpinäkyvä kaasu, ja jota aurinko laskiessaan haaveellisesti kultaa säteillään.
Kaktus- ja aloepensaat okaisine hedelmineen ja lehtineen, terävät ja murhaavat kuin salaiset puukot, muodostavat ympärysaidan tahi pitemmin varustuksen tämän siirtolan ympärille, ja tuntuu siltä, ikäänkuin Jumala ei ainoastaan suvaitsisi, vaan myöskin kehottaisi näitä ihmisiä laiskuuteen, kun katselee tätä merkillistä näytelmää, johon hän heidän suo joka päivä olla osanottajina.
Saavuttuani Granadaan, lähdin minä noin niinkuin kaikki muutkin, katselemaan Generalifea ja Allhambraa, sitten kehoitettiin minua käymään näiden kaupunkiin kuuluvien vuoriasujanten luona.
Minä jätin Granadan, lyöttäydyin vaivalloiselle ja mutkikkaalle vuoripolulle ja saavuin puolen tunnin vaeltamisen jälkeen tuumassa päivän paahteessa puoliympyrän muotoiselle tasangolle, jossa miehet vaimot ja lapset työskentelivät, leikkivät, tupakoivat ja kirkuivat, katsellen minua suurilla, kummastuneilla silmillään.
Koska jotenkin sujuvasti puhuin Espanian kieltä, tahdoin lähemmin tutustua niihin ihmisiin, joiden epäilyttävä toimeentulo ja iloinen käytös minua suuresti miellytti.
Minä lähestyin erästä vanhaa naista, jonka polvilla makasi lihava, vaalea poika, ja kysyin häneltä espanian kielellä, joka ei likimainkaan ollut puhdasta, mutta jota hän suvaitsi jalomielisesti ymmärtää:
Hyvä vaimo, onko tästä pitkä matka Granadaan?
Tämä kysymys oli yhtä hyvä kuin joku muukin alottamaan keskustelua, sillä koska tulin kaupungista, tiesin luonnollisesti, kaukanako sieltä olin.
Puolen tunnin matka herra.
Antaisitteko minulle lasillisen vettä.
Menkää tuonne sisälle, vastasi hän, viitaten maanalaiseen asuntoonsa, oikealla oven takana on ruukullinen raitista vettä.
Espania on maa, jossa on parasta vettä, en tiedä, kuinka sen laita lienee, ehkä se on sentähden parasta, kun sitä on vaikea saada sieltä. Kuitenkin juotuani palasin vanhan vaimon luo ja kiittäen annoin hänelle rahaa.
Vesi maksoi yhden soa’n, raha oli kymmenen, niinmuodoin minulla oli oikeus tutkia häntä yhdeksän soa’n edestä.
Eukkoni, sanoin minä, istuen tuttavallisesti hänen viereensä, teidän ”huoneenne” on kaiketi hyvin kostea.
Ei, herra, vastasi hän, ei liiaksi.
Onko tuo asunto teidän?
Ei, se on erään kaupungin herran.
Hän sen teille lainaa?
Eikä, hän vuokraa sen minulle.
Suurestako summasta?
Pesetasta **) kuukaudessa, joskus on minulle hyvin vaikeaa saada tuo summa kokoon.
Ehk’ei hän ole liian ankara sitä vaatimaan.
Päinvastoin. Hän on koko tämän alan omistaja, ja ken ei maksa, hän heitetään ulos ovesta.
Tällä ajalla olivat toiset lähestyneet meitä, naiset ja lapset tunkeutuivat minun ympärilleni tarkastaen uteliaina minua.
Menkää tiehenne, karjasi eukko.
Silloin tällöin hymähtivät he ivallisesti keskenään. Tämä tapahtui silloin, kun he huomasivat minun vieraalla murteellani tekevän jonkun suuremman kielivirheen, ehkäpä se suuri olikin, kun heidänkin korvansa sen huomasivat.
Kuulkaappa, eukko äkisti sanoi, näettehän tuon majan tuolla.
Näen kylläkin.
Näettekö eukkoa, joka istuu oven edessä
Näen.
Niin, hän on meistä rikkain, hän on Manuela.
Todellako? Kuinka hän omaisuutensa koonnut on?
Siitä tulisi pitkä kertomus.
Osaatteko tuon kertomuksen?
Osaan, mutta tahdotteko tietää kaikki tuon kertomuksen yksityiskohdat?
Mitä mieluimmin.
Menkää sitte tuon pojan luo, joka tuolla makaa, katsellen milloin mökkiä, milloin pitkin tietä. Hän osaa tuon kertomuksen parhaiten ja hän tuntee huojennusta kertoessaan sen teille.
Minä menin hänen luokseen. Hän oli arviolta noin seitsemäntoista vuotias. Hän makasi pitkää pituuttaan maassa, kyynärpäillään nojautuen nurmikkoon, pää kätten nojassa. Oli kuinka tahansa, hän ei ensinkään huomannut tuloani, ja minä tarkastelin häntä ison aikaa hänen tietämättänsä.
Oletteko tältä paikkakunnalta? kysyin häneltä.
Nuorukainen kiinnitti minuun suuret, mustat silmänsä ja, tarkastettuaan minua, vastasi:
Olen herra, olen kaupungista, jonka jälkeen hän taasen nojasi päätään, ikäänkuin henkilö, joka ei halua keskustelua jatkaa.
Mitä toimi teillä on? kysyin, minua kuin ei miellyttänyt keskustelun katkeaminen.
Minulla ei ole enää mitään tointa.
Teillä on siis ollut ennen joku toimi?
On.
Mikä toimi?
Olin postinkuljettaja.
Minkätähden otitte virastanne eron?
Koska ei minun enään tarvitse tehdä mitään.
Nuorukainen, joka, kuten äsken mainitsin, vastasi minulle hyvin kylmästi, kysyi minulta äkisti vuorostaan:
Mistä maasta olette kotoisin?
Olen ranskalainen.
Sen kuultuaan hypähti hän, ikäänkuin vieterin vaikutuksesta, ylös ja huudahti:
Olette ranskalainen! Sittenhän tunnette herra Vengamin’in?
Tätä lausuessaan hohti toivon kipinä hänen silmissään.
En tunne, minä vastasin.
Oi, te ette häntä tunne, sanoi hän, antaen päänsä vaipua alas. Lääkäri, lisäsi hän, jälleen kohottaen päätänsä ja kysyvästi minua katsellen.
Minä sanoin tuon nimen olevan minulle tykkänään tuntemattoman.
Niin, minun täytyy siis vieläkin odottaa.
Näin sanoen asetti nuorukainen kätensä rinnalleen ristiin, nojautui kallion lohkaretta vastaan, antaen taasen päänsä vaipua, vaipuen syviin ajatuksiin.
Minä alotin:
Teillä näyttää olevan joku suru?
On, herra, suuri, sangen suuri suru.
Enkö voi mitenkään olla teille avullinen?
Ette mitenkään.
Te surette jotakuta.
Niin.
Jotakuta kuollutta?
Ei, jotakuta, joka on matkustanut pois.
Miksi ette häntä etsi.
Hän on liian kaukana.
Missä sitten?
Pariisissa.
Hän ei siis kirjoita teille milloinkaan?
Hän ei ole kertaakaan antanut itsestään mitään tietoa, änkytti poika-raukka ja kaksi kyyneltä kimalteli hänen silmäripsissään.
Mutta tiedätteköhän, missä hän asuu?
Tiedän.
Tahdotteko kirjoittaa hänelle? Minä saatan kirjeenne perille, palattuani Ranskaan.
En osaa kirjoittaa.
Haluatteko, että käyn puolestanne hänen luonansa ja sitten kirjeellisesti kerron teille, mitä hän sanoo?
Tekisittekö niin?
Aivan kernaasti.
Oi, teidän armonne, suvaitkaa minun suudella käsiänne, huudahti pikku postinkuljettaja, tarttuen käsiini ja kasteli ne kyynelillään.
Antakaa olla, ystäväni, sanoin minä, liikutettuna tuosta todellisesta tuskasta, minä olen tekevä, mitä tahdotte, mutta yhdellä ehdolla.
Millä ehdolla? Sanokaa!
Että kerrotte minulle tuon historian, johon minäkin olen osaa ottava.
Aivan mielelläni! Seuratkaa minua etäämmälle. Istukaamme siellä siimeksessä, ja minä sanon teille kaikki.
Pepeilo, se oli nuorukaisen nimi, astui alas ahdasta polkua myöden, ja, viitattuaan minua istumaan varjokkaasen luolaan, alkoi hän:
Tuo nainen, jonka tuolla oven edessä näette istuvan – ja hän viittasi samaa, jota tuo vanha nainen oli jo minulle näyttänyt, – siltä paikalta, jossa olimme, näimme koko siirtolan, itse näkymättömissä ollen – tuo on hänen äitinsä.
Kenen äiti?
Pasitan.
Ja kuka on Pasita?
Pasita; Se on hän, sanoi hän äänellä, jota ei voi toistaa. Oi! lisäsi nuorukainen, mitä ilkeä äiti, joka on voinut maksua vastaan tyttärestään eritä.
Koettakaa järjestää hieman ajatuksianne, ystäväni, sanoin minä, tahi muutoin en kertomuksestanne ymmärrä niin mitäkään
Se on totta, vastasi Pepeilo, minä kerron alusta alkaen. Naisella, jonka tuolla näette, oli tytär, kaunis kuin madonna Madridin muodossa, jonka olen usein nähnyt, sillä olin, niinkuin sanottu, postinkuljettaja, ja minulle kuului Granadan ja Madridin väli. Ette voi kuvitella itsellenne, kuinka vaivalloista se toimi on; istua satulassa kaksi päivää ja kolme yötä, ainoastaan ruoka-ajoilla ollessasi poissa sieltä ja kymmenen tuntisen levon jälkeen kaupungissa taasen samaa tietä takaisin toisena päivänä, se oli meidän tehtävämme. Niinpä kuolevatkin kaikki postinkuljettajat jo 24 tahi 25 vuotiaina ja minä olisin kuollut niinkuin toisetkin, mutta minä olin aikeissa saada nauttia onnea, jota toiset eivät milloinkaan uskaltaneet uneksiakaan: olin aikeissa mennä naimisiin Pasitan kanssa. Joka kuukausi oli minulla neljän viiden päivän vapaus, ja ne vietin hänen luonansa. Turhaa on puhua hänen kotinsa kurjuutta. Hänen isänsä oli kaatunut sodassa, hänen äitinsä, jonka suonissa liikkui mustalaisverta, vietti aikansa tanssimalla ja makaamalla. Minun niinmuodoin täytyi palkallani elättää sekä äiti että tytär. Rahat, jotka ansaitsin, riittivätkin hyvin meille kaikille. Kun sitä paitsi on, lukuunottamatta auringon paistetta, josta täällä ei ole milloinkaan puute – pullo montillaa ja keitetty peltokana, silloin tällöin heille tarjota, niin tuntee itsensä yhtä onnelliseksi kuin kuningas. Tätä olin tilaisuudessa heille aika ajoin hankkiman, mutta Pasitan äiti oli muita vaativampi, hän tahtoi niitä joka päivä, ja minun tuloni olivat liian pienet häntä tyydyttääkseni. Sitä paitsi säästinkin minä vähin, ajatellen tulevaa talouttani, sillä jos halusinkin, ettei äidiltä mitään puuttuisi, huolehdin kuitenkin etupäässä tytön onnesta. Pasita oli kuitenkin hieman keikaileva, ja hän piti yhtä paljon kauniista nauhoista, kun äitinsä montilla viinistä. Pasita raukka! Hänen keikailemisensa häntä kaunisti! Kun hän kiinnitti ruusun mustiin hiuksiinsa, ei löytynyt Burgos’in ja Sevillan, Sevillan ja Barceloonan välillä kauniimpaa tyttöä. Hänen suuret, mustat silmänsä olivat niin lempeät ja lupaavat, hänen hiuksensa olivat niin pitkät, ettei tiennyt, mitä niiden tehdä, hänen hampaansa olivat niin valkoiset, ettei meren kauniimpia päärlyjä voinut niihin verrata, hänen kullalle hohtava ihonsa antoi hänelle auringon tyttären muodon ja hänen jalkansa olivat pienemmät koko Andalusiassa. Oi, Pasita oli ihana tyttö, herra.
Joskus oli meillä täällä iltasin tanssit. Kaikki tahtoivat hänen kanssaan tanssia, mutta hän tanssi ainoastaan minun kanssani. Ei kukaan hänen ikäisensä tanssinut fandangoa niinkuin hän, eikä ainoakaan Sevillan tyttö olisi voinut kilpailla hänen kanssaan ”El Ole’ssa,” olisi hän sitten ollut vaikkapa Sevillan suuresta teaatterista.
Kuitenkin alkoi hänessä joku merkillinen sisällinen liike. Eräänä päivänä tapasin hänet tuijottamassa kaukaisuuteen, jossa silmä ei mitään keksi, vaan tuohon epämääräiseen kaukaisuuteen, sanalla sanoen suoraan avaruuteen.
Hän sai äkisti halun lentää pois, ikäänkuin pääskyset, jolla haluavat lämpimämpään ilmanalaan, mutta kun ei tätä haluansa voinut täyttää, nojasi hän päänsä käsiinsä ja itki.
Näinä sammumattoman surun hetkinä, emme me, äitinsä ja minä saaneet häntä mitenkään lohdutetuksi Melkeimpä luuli, että ainoastaan hänen ruumiinsa oli paikalla ja että sielu oli muualla. Hänellä oli tuo jännitetty ja ihastunut katse, samanlainen kuin sillä, joka kuuntelee jotakin sävelmää niin, että unohtaa kaikki muut.
Niinpä näin hänet iltasin, kun kaikki oli hiljaista, kulkevan aina solatien syrjälle, tuonne, jossa nuot aloepuut näette, ja kitari kädessään kuuntelevan ikäänkuin hän soittokoneellaan tahtoi toistaa säveltään, jonka hän oli kuulevinaan. Hänen silmänsä loistivat, hänen sormensa milloin liikkuivat pitkin mandolinin kieliä, milloin epäillen pysähtyivät, sitten kadotti hän etsimänsä sävelmän, ja hän palasi kyyneleet silmissä äitinsä luo.
Jonkun aikaa luulin hänen olevan hullun. Hän puhui harvoin, jo päivän noususta kuljeskeli hän sinne tänne, kitari alituisesti kädessään silloin tällöin seisahtuen, soittaakseen meille sävelmää, johonka hän luuli päässeensä kiinni, mutta joka häntä aina pakeni. Vihdoinkin onnistui hänen saada kokoon sävelmä, joka kumminkin, huolimatta surumielisestä kauneudestaan, ei häntä mitenkään hyödyttänyt, sillä siitä puuttui sekä alku että loppu. Se oli epämääräinen ikäänkuin ne sopusointuiset äänet, jotka kevättuulet saavat aikaan vuorten onkaloissa ja metsien syvyydessä. Eitä olisi voinut kutsua jonkun sävellyksen katkeamaksi, jolle turhaan etsitään jatkoa.
Pasita toisti alinomaa samaa säettä sekä soittokoneellaan että laulullaan, ja me täällä olemme sen niin usein luulleet, että, jos minulla olisi vaan kitari, voisin sen toistaa äänestä ääneen.
Tätä sävelmää, tahi oikeammin sävelmän katkeamaa, jota hän lauloi, ei hän ollut voinut keltään oppia, sillä huomasihan, että se oli jonkun muun maan sävelmiä. Itse hän ei sitä ollut laatinut, sillä hän ei ollut taitavampi soitannossa kuin toisetkaan hänen säätynsä tytöt, toisin sanoen, hän osasi joitakuita kansanlauluja soittaa, sekä hieman tanssisoittoa illanvietoissamme.
Oliko hän todellakin nämät säveleet saanut yötuulen suhistessa enkelien laulusta, siitä en tiedä, kuitenkin hän niin vakuutti, ja kun me kysyimme, miltä ilmansuunnalta tämä soitto kuului, viittasi hän pohjoista tohti. Olipa hetkiä, jolloin hän, kun korvat eivät enään kuuntelemiseen riittäneet, niin sanoakseni tavoitteli tuulia silmillään. Hän luuli varmaan näkevänsä taivaan joukkojen liehuvan ohitsensa, laulaen samaa laulua, jota hän uneksi, sillä hän tarttui käteeni, ja, viitaten korkeuteen, sanoi:
Pepeilo, etkö mitään kuule?
En, vastasin.
Oi, jatkoi hän, ja veri nousi hänen päähänsä, hänen poskensa hohtivat, oi, kuinka onnellinen olen sinä päivänä, jona saan tämän sävelmän kuulla kokonaisuudessaan.
Hän irroitti käteni, ja kun en voinut hänestä poistaa noita ajatuksia, entä myöskään häntä lohduttaa, minä, joka aavistin, mitä isku minua oli kohtaava, minä itkin päivät pääksytysten, saamatta edes sitä lievitystä, että hän sen huomaisi.
Tyttöraukan terveys huononi tästä omituisesta kaipauksesta, jota ei mitään voinut tyydyttää. Hän kävi päivä päivältä heikommaksi. Hänen poskensa kävivät kuopille. Toisinaan juoksenteli hän koko yön laaksossa, hengittäen kylmää, tuoksuvaa yöilmaa ja palasi aamulla, valvomisesta väsyneenä, aina sanoen: ei mitään.
Usein kätkeydyin louhikkoon ja nähdessäni hänen ikäänkuin varjon astuvan tuota kapeaa polkua alas, jota myöden te vastikään tulitte, ja kulkien alas solatietä, seurasin minä häntä jonkun askeleen matkaa hänestä, sitten menin hänen luoksensa, tartuin hänen käteensä molemmin käsin, heittäydyin polvilleni hänen eteensä ja sanoin:
Pasita, rakas Pasita, milloin menemme naimisiin?
Hän katseli minua hetkisen äänetönnä, sitte hän sanoi:
Ystävä-rukkani, minä tiedän sinun itseäni kalastavan, mutta mitä tehdä? Minä en milloinkaan ole rakastava ketään muuta, paitsi sitä, joka minulle täydellisenä laulaa tuon sävelmän.
Hän alkoi hyräillä tuota ijankaikkista viisuaan. Ja hän pysähtyi aina samaan kohtaan ja itki.
Minun ei tarvitse kertoa teille, mihin epätoivoon hän minut saatti. Minulta puuttui rohkeutta kaikessa. Milloin annoin muulieni käydä, tykkänään unohtaen missä olin ja mitä minulla oli tehtävänä, milloin kannustin heitä vauhkoiksi, ja minulla oli halu heittäytyä niiden kavioihin ja siten runnelluttaa itseni kuoliaaksi, mutta aina palasin Pasitan luo uudella toivolla, joka heti pettyi.
Niin oli asiain laita, kun eräänä päivänä alkusyksystä lähdin tavalliselle Madridin matkalleni.
Palatessani olin entistä alakuloisempi. Salainen aavistus kuiskasi minulle, että joku onnettomuus odotti minua kotona.
Enkä pettynytkään.
Lähdettyäni Granadasta kotia kohti, tapasin Juan’in, suuren reippaan pojan, laiskurin, niinkuin kaikki täällä ovat, mutta hän on hyväsydäminen. Hän usein koetti johtaa ajatukseni pois Pasitasta.
Hän tuli minua vastaan, ojensi kätensä ja sanoi:
Pepeilo, ole vahva.
Onko jotain tapahtunut? kysyin
Pasita...
On kuollut? huudahtin.
On matkustanut pois, kuiskasi hän.
Poismatkustanut, hän, Pasita, jota minä niin rakastin. Mahdotonta Juan.
Ja kuitenkin on se totta.
Eikö hän lähettänyt mitään terveisiä minulle?
Ei mitään.
Minä vuodatin kyyneleitä.
Tyynny, rohkeutta, Juan sanoi, ei syntymämaata jätetä, saamatta siitä jotain rangaistusta. Jonakuna kauniina päivänä alkaa hän ikävöidä takaisin ja palaa luoksesi.
Näillä sanoilla koetti Juan minua lohduttaa, mutta kaikki, yksin hänen äänensä painokin, sanoivat minulle, ettei hän itsekään sitä uskonut, mitä minulle sanoi.
Kuinka se kävi? kysyin sitten, istuen hänen rinnalleen, sillä minulla ei ollut rohkeutta nähdä paikkaa, jossa Pasitaa ei enään olisi.
Päivää jälkeen lähtöäsi, Juan sanoi, saapui eräs mies tänne vuorille.
Oliko hän nuori? kysyin.
Päinvastoin, hän oli vanha, hänen hiuksensa olivat harmahtavat, katse hyvänsävyinen, sanalla sanoen, hyvän näköinen.
Ensimäinen henkilö, jonka hän huomasi, oli Pasita, joka istui äitinsä oven edessä.
Tyttöraukan kauneus, alakuloisuus ja heikkous, tarkistuttivat hänen huomiotansa. Hän lähestyi ja katseli hetkisen tyttöä.
Onko tämä teidän talonne? kysyi hän Mannelalta, sangen kauniilla espanian kielellä.
On, vastasi hän.
Hän on sairas, jatkoi vieras.
Miten sen tiedätte?
Minä olen lääkäri.
Niin, mitä sille voin.
Täytyy parantaa hänet
Miten? Ei mikään auta. Hän ei sairasta tavallista tautia.
Mitä sitten häntä vaivaa?
Mannela kertoi, mitä me kaikin tiesimme.
Lääkäri katseli tarkemmin Pasitaa, joka ei kuunnellut kolo keskustelua, niin varma oli hän siitä, että tautinsa oli parantumatonta laatua.
Lapseni, sanoi hän sitten Pasitalle, löytyy toisiakin maita paitsi tätä, ehkä jossakin toisessa maassa löydät sen, mitä turhaan täältä vuoristosta etsit.
Se on totta, vastasi tyttö, mutta ehkä pian kuolenkin, sillä minulla ei ole matkustamiseen toivoakaan. Kenen kanssa lähtisin ja mistäpä varojakaan saisin?
Jos joku tarjoutuisi ottamaan sinut mukaansa.
Mitä sanoitte? huudahti Pasita, nousten ja hänen silmänsä ilosta leimusivat.
Minä sanoin, lapseni, että jos joku, esimerkiksi minä, ehdottaisin sinua tämän maan jättämään ja matkustamaan toiseen, ehkä et silloin siihen suostuisikaan, kaihostasi huolimatta.
Oi, kyllä, vaikkapa heti.
Siis jättäisit sinä ilman kaipausta kotimaasi.
Jättäisin, minä kärsin niin kauheasti täällä.
Ja te, rouvani, sanoi tuo vanha mies Mannelalle, suostuisitteko te tyttärenne matkustukseen?
Suostuisin, hän vastasi, muita kukaan ei hänestä mukaansa huoli.
Erehdytte, sillä jos tahdotte, otan minä hänet kanssani.
Hänen? Pasitan?
Hänen itsensä.
Ja minne aijotte hänet viedä?
Ranskaan.
Paljonko annatte minulle korvaukseksi?
Paljonko tahdotte?
Sata duroa? kysyi äiti halukkaana, samalla peljäten liian paljon pyytäneensä.
Sen saatte, jos siihen tyydytte.
Te teette pilkkaa asiasta, eihän tyttäreni senkään arvoinen ole.
Vastaamatta antoi vieras hänelle ranskalaisen setelirahan.
Tämä, onko tämä sata duroa? kysyi äiti, seteliä joka puolelta tarkastellen.
Se on viisisataa frangia, sanoi lääkäri, joka tekee yhtä paljon.
Tällä ajalla olimme heitä lähestyneet ja kuulimme kaikki.
Ottakaa paperinne takaisin, sanoi Mannela, rahat minä tahdon.
Sama se, eukko hyvä, tiedättekö del Silendro kadun Granadassa.
Tiedän.
Tiedättehän missä ravintola la casa de los Pupilios sijaitsee.
Tiedän senkin
Saapukaa sinne kahden tunnin kuluttua, minä annan teille sata duroa. Ottakaa tyttärenne mukaan, sillä minä matkustan pois jo tänä iltani. Minä kirjoitan teille kuinka hän viihtyy ja vuosittain lähetän teille pienen rahasumman. Suostutteko siihen?
Luultavasti.
Jonkun ajan kuluttua tuon tyttärenne tervennä ja reippaana takaisin.
Saatte kernaasti pitää hänet, en minä häntä tarvitse.
Niinmuodoin kahden tunnin kuluttua la casa de los pupilios ravintolassa.
Calle de cilention varrella.
Niin. Hyvästi!
Hyvästi, teidän armonne, Jumala varjelkoon teitä.
Mies poistui.
Kaikki katselivat ihmeissään hänen jälkeensä.
Minä juoksin hänen peräänsä, jatkoi Juan.
Herra, sanoin minä hänelle, puhuitteko täyttä totta äsken.
Puhuin, hyvä ystävä, vastasi hän.
Tänäkö iltana Pasitan viette mukananne?
Tänä iltana.
Minne?
Ensiksikin Pariisiin.
Pariisissako asutte?
Niin.
Olkaa hyvä ja sanokaa, missä osassa Pariisia?
Ukko otti kortin lompakostaan ja antoi sen minulle.
Oletko joku Pasitan sukulainen? kysyi hän.
En. Tämä on erästä toista varten, joka nyt ei ole täällä ja joka on tunteva itsensä sanomattoman onnelliseksi, tietäessään hänen asuinpaikkansa.
Minä ajattelin sinua, Pepeilo raukka. Tässä on miehen osoite.
Pasita ei sinua rakastanut, sillä hän ei ajatellut muuta kuin lähtöänsä ja tunnin kuluttua jätti hän vuoret, sinusta sanaakaan virkkaamatta.
Hänen äitinsä palasi täysine kukkaroineen.
Pasita oli poissa.
Mannela lausui:
Voitte käsittää, herra, miltä oloni tuntui kuultuani tämän uutisen. Ensimäinen aikomukseni oli matkustaa heti perässä, sitten kierittelin maassa huutaen ja itkien.
Nykyjään vuotavat kyyneleeni hiljaisesti, ja minä vietän päiväni katsellen sitä tietä, jota myöden Pasita katosi.
Näin sanoessaan veti Pepeilo taskustaan kortin, jonka hän oli moneen kertaan lukenut, sillä se oli aivan rikkinäinen.
Tässä on hänen osoitteensa, sanoi hän.
Me luimme.
”T:ri Benjamin – ... kadun varrella.”
Tunnetteko hänet, kysyi tuo pieni postinkuljettaja toistamiseen.
En.
Tekisittekö minulle suuren palveluksen, herra?
Minkä sitten, ystäväni?
Ottakaa tämä kortti, ja saavuttuanne Pariisiin, menkää herra Benjaminin luo saamaan tietoja Pasitasta sekä kirjoittakaa sitten minulle, sillä hän ei sitä ole ajatellutkaan.
Mille osoitteelle kirjoitan kirjeen.
Minun nimelleni la casa de los Pupilios, del Silentio’lla. Siellä käyn joka päivä kuulemassa, josko sinne olisi tullut minulle Pasitalta kirjettä. Siellä minä rukoilenkin, samassa huoneessa jossa hän asui, ennenkuin kentiesi ijäksi jätti Granadan.
Minä täytän toiveenne, ystäväni, olkaa huoletta.
Palaatteko piankin Ranskaan?
Minä matkustan täältä Kordovaan, Sevillaan ja Algieriin, sitten käännyn takaisin.
Se tulee viipymään kauvan, huokasi Pepeilo.
Ei niinkään kauvan kuin luulette, olkaa hyvällä mielellä, en teitä unohda. Jos sillä aikaa jotakin tarvitsette, niin sanokaa minulle.
En, herra, vastasi Pepeilo, esityksestäni punastuen, en mitään tarvitse.
Arvokkaisuudesta, jolla tämä vastaus annettiin, huomasin tehneeni tuhmuuden. Minä pyysin anteeksi, ja hän tarttui käsiini kyyneleet silmissä suudellen niitä.
Vihdoin poistuin ja niin kauan kuin eroitin hänet, seisoi hän hattu kädessä, viitaten sillä jäähyväisiksi ja kiitollisuutensa osoitteeksi.
Hänen kertomuksensa liikutti minua, ja minä päätin, tultuani Pariisiin, heti mennä rue de Chviseul kadulle, Pasitaa sekä tuota herra Benjaminia tapaamaan.
Sitten jatkoin matkaani ja uudet tapahtumat seurasivat tätä. Minä näin Kordovan moskeoineen, Sevillan luostarikartanoineen ja Kadis’in lehtokäytävineen.
Minä kävin Algierissa, Tunis’issa, Konstantinessa.
Kolme kuukautta kului, ennenkuin taasen näin Pariisin, ja vakuutanpa että olin unohtanut koko asian, kun lompakostani löysin herra Benjaminin osoitteen.
Pepeilo raukka, kuinka levoton hän lieneekään, sanoin itselleni, ja ajatellessani tuota pientä postinkuljettajaa, olin vieläkin näkevinäni hänet aloepuiden keskellä heiluttaen hattuaan ikäänkuin viimeisen kerran sanoakseen minulle:
Elkää lupaustanne unohtako!
Minä etsin heti kortissa olevan osoitteen.
Herra Benjamin? kysyin portinvartijalta.
Toisessa kerroksessa, vastasi hän.
Minä astuin portaita ylös, soitin, ja minut saatettiin suureen, tyhjään saliin.
Hetkisen kuluttua astui herra Benjamin sisään.
Hän oli aivan sen näköinen, miksi hänet Pepeilon kertomuksen jälkeen olin itselleni kuvaillut. Hän näytti kunnon mieheltä.
Herrani, sanoin, pyydän anteeksi käyntiäni, sillä en ole teidän tuttavanne, enkä kipeäkään, pyytäisin teiltä pientä palvelusta.
Herra Benjamin pyysi minua istumaan ja istuen viereeni, sanoi hän:
Puhukaa, Herra, miten voin teille olla hyödyksi.
Tohtori, sanoin hänelle tuttavallisesti, sillä niin puoleensa vetävä oli ukon ääni, te olette ennen muinoin käynyt Espaniassa.
Olen.
Granadan läheisyydessä tapasitte nuoren Pasita nimisen tytön.
Se on totta.
Saanko kysyä, miten lapsen on käynyt.
Nämä sanat kuultuaan näytti ukko olevan vilkkaasti liikutettu. Minä kiirehdin sanomaan:
Kysyn tätä, tohtori, ainoastaan sentähden, että minäkin sattumuksesta tavallansa olen tullut Pasitan elämänvaiheisin sekoitetuksi.
Ja minä kerroin hänelle Pepeilosta.
Pepeilo raukka! Pasita ei milloinkaan ole puhunut hänestä minulle, huudahti tohtori, kernaasti olisin lähettänyt hänelle tietoja Pasitasta. Koska olette ottanut sen huoleksenne, kerron teille surullisen kertomuksen, ehkä sen neuvon annan, että salaatte sen Pepeilolta.
Mikä Pasitalle on tapahtunut?
Sen pian saatte kuulla. Mutta jos haluatte, alotan siitä hetkestä, jona jätin Granadan, ja jos olenkin kertomuksen kestäessä liikutettu, älkää sitä kummastelko.
Te tiedätte, jatkoi herra Benjamin, että ensin tuotin Pasitan kaupunkiin. Minä ostin hänelle hameita ja päällysnutun, sillä niinkuin tiedätte, oli hänellä ainoastaan se viheliäinen puku, joka hänellä oli jättäessään siirtolan. Nämä ostokset häntä hiukan lohduttivat, ja hänen keikailemisensa poisti joksikin ajaksi hänestä sen kaihon, jonka vallassa hänet ensin tapasin.
Etenkin toivoin, että Pariisissa voisin hänet kokonaan parantaa.
Saavuimme tänne.
Kaikki oli hänelle uutta. Tapamme niin erilaiset hänen maansa tavoista, tuo äkillinen muutto loistoisaan elämään, tämä kaikki oli enemmän kuin tarvittiinkaan häntä tyydyttämään. Hän kävi puotiloissa, muotikaupoissa, teaattereissa. Kaikkea, mitä hän vain tahtoi, sai hän heti.
Hän vaipui kummastuksesta toiseen. Hän kutsui minua isäkseen, ja minä jo rakastin häntä ikäänkuin lastani, jonka aikaisin olin kadottanut. Minä esittelin häntä kaikkialla, ja joka paikassa hän otettiin vastaan ensin uteliaisuudella, sittemmin ilolla. Häntä ihaillun, sillä hän oli kaunis, ja hänen espanialainen pukunsa, jonka hän tahtoi pitää, antoi hänen muodolleen kokonaan omituisen viehätyksen.
Tällä aikaa oppi hän kieltämme, jota hän pian puhui paremmin kuin omaansa.
Kuitenkin havaitsin aika ajoin uneksuvan katseen hänen silmissään.
Kuinka on laitasi, Pasita, etkö tunne itseäsi täällä onnelliseksi?
Tunnen, isäni, vastasi hän, mutta minulta vielä puuttuu jotakin.
Mitä sitten?
Tuon sävelmän loppu, jota niin usein olen teille laulanut.
Sinä ajattelet sitä siis vieläkin?
Aina. Yöllä ollessani yksin, niinkuin Granadan vuorillakin, mihin ikinä menen, seuraa minua tämä sävelmä, ja kuinka minä kärsin ajatellessani, etten voi sitä jatkaa, voitteko aavistaa tahi ymmärtää sitä?
Silloin vein hänet operaan tai Italialaiseen teaatterin.
Minun tulee teille sanoa, että mahdoton on löytää luontoa, joka paremmin ymmärtää kauniin, kuin tällä lapsella oli. Hän ymmärsi kaikki. Ehkä ilman kasvatusta – sillä hänen kasvatuksensa ei ollut, ponnistuksistamme huolimatta, likimainkaan täydellinen – ei hän kuitenkaan koskaan tehnyt virhettä. Hänestä ei löytynyt rahtuakaan puolinaista. Jos hän johonkin tauluun ihastui, oli se aina jonkun suuren mestarin, halusiko hän jotakin koristusta, oli se aina aistikas.
Niinikään, käydessämme jossakin kolmesta lyyrillisestä teaatteristamme, oli erittäin hupaista tarkastella, mitä hänen mielessään liikkui.
Aina ensimmäisestä säveleestä loppuun saakka istui hän hiljaa, liikkumatonna, silmät näkymöön kiinnitettyinä.
Ainoastaan hänen silmissään oli eloa, ja hänen sydämensä tykytti voimakkaasti.
Silloin tällöin vuoti kyyneleitä hänen poskilleen, hänen kätensä etsi omaani, jota hän lujasti pusersi.
Koko operan näytännön ajan oli hän kuumeessa.
Kaksi kertaa valloitti hänet kokonaan sisällinen liikutuksensa, nimittäin Normaa ja Favoritaa kuunnellessaan, kaksi kertaa alkoi hän voida pahoin, mutta hän ei huudahtanut kertaakaan. Kun hän tointui, olivat kaikki kokeeni turhat, saadakseni hänet kotiin lähtemään. Hän nojautui taasen eteenpäin, ja hänen sielunsa hienoimmat kielet värisivät musiikin vaikutuksesta.
Ei mitään ollut minusta miellyttävämpää, kuin tämä näytelmä, jossa alkuperäinen luonto oli välittömässä yhteydessä taiteen ja runouden kanssa, mutta seuraukset tästä usein minua huolettivat.
Saavuttuamme teaatterista kotiin, otti Pasita kitarinsa ja, ihmeellisen muistinsa avulla, jolla hän oli varustettu, lauloi hän kaikki ne kappaleet, jotka häntä olivat miellyttäneet.
Mutta aina lopetti hän siten, että hän jonkun kappaleen loppuun koetti sovittaa tuota sävelmää, jonka loppua hän turhaan etsi. Mutta hän ei milloinkaan onnistunut. Luultavasti vietti hän koko yön vuodattaen kyyneleitä.
Minä annoin hänen opetella soitantoa, toivoen hänen itsensä voivan täydentää sävelmänsä. Hän koetti, mutta huolimatta suuresta menestyksestään, ei hän milloinkaan päässyt pitemmälle, vaan jäi aina samaan kohtaan.
Hän kävi heikommaksi päivä päivältä, mutta mitä enemmän sairaus kehittyi, sitä tunteellisimmiksi kävivät hänen kasvonsa piirteet.
Enpä tiennyt mitä tehdä.
Minä olin antanut etevimpien säveltäjäimme kirjoittaa alun Pasitan sävelmään sekä pyytänyt heitä sepittämään loppupuolen. Jokainen heistä toi erillaisen ja antoivat lapsiraukan kuunnella sitä, mutta hän pudisti päätään sanoen:
Se ei ole niin.
Hän ei enään nukkunut, ei syönyt eikä käynyt ulkona, ja havaittuani kaiken toivon olevan turhan, totutin itseäni ajattelemaan hänen kuolematansa.
Kuitenkin, jatkoi herra Benjamin, tahdoin koettaa, jos kohta ei viimeistä parannuskeinoa, niin kumminkin viimeistä lievennystä.
Kevät oli tullut, minä vuokrasin pienen, La Barenne nimisen ihanan huvilan Marnen varrella.
Vein Pasitan sinne.
Minä annoin hänelle huoneen itäpuolella, josta oli kaunis näköala joelle ja noihin ihaniin saariin, joista Marne on niin rikas.
Joka illan vietin hänen luonaan, kunnes hän oli nukkunut, joka tapahtui sangen myöhään.
Eräänä iltana jona olin juuri tullut hänen luotaan, hänen vaivuttua uneen, tuli kamarineiti, joka makasi hänen huoneessaan, peljästyneenä luokseni ja pyysi minun heti itseään seuraamaan.
Minä riensin Pasitan huoneesen.
Tapasin hänet yöpuvussaan, hiukset hajallaan, vaaleana ja puoleksi riippuen ikkunan ulkopuolella.
Mitä siellä teet? huudahdin.
Hiljaa, sanoi hän, minä kuulen sen.
Ja tyttöraukan kasvot loistivat.
Mitä sinä kuulet?
Sävelmän.
Samalla viittasi hän kentän yli. Mutta yö oli pimeä ja minä en eroittanut mitään.
Kuulkaa, sanoi hän äkisti.
Minä kuuntelin.
Kuuletteko? kuiskasi hän.
Ja todellakin kuulin laulua, joka katosi kaukaisuuteen ja haihtui. Ei mitään häirinnyt hiljaisuutta.
Silloin tarttui Pasita kitariinsa ja soitti loppuun saakka sävelmän, jonka hän tähän saakka ainoastaan oli puolitiehen osannut.
Hänen silmänsä säteilivät uutta loistoa ja hänen kasvonsa piirteet kuvastuivat erilaisina kuin milloinkaan ennen.
Melkeimpä olisi voinut sanaa että elo palasi jälleen tähän heikkoon ja kituneesen ruumiisen.
Minä luulin, että hän oli pelastettu ja kiitin Jumalaa. Hetken perästä kuunteli hän jälleen, mutta ei mitään kuullut.
Isäni, hyvä isäni, sanoi hän silloin minulle, Jumala ei tahtonut että kuolisin, näkemättä tätä onnellista hetkeä. Oi! Minä olen niin onnellinen.
Tahdotko, lapseni, sanoin, että etsin sinulle sen, joka lauloi?
En, isäni, laulua minä haluaisin, enkä laulajaa. Se, joka äskettäin lauloi, on kenties joku sivistymätön talonpoika, joka siitä voisi haihduttaa tuon runollisen viehätyksen. Mieluummin säilytän sen puhtaana, tietämättä keneltä Jumala minulle laulun lähetti. Minä pian kuolen, isäni, mutta jos tietäisitte, kuinka onnellinen olen, ette surkuttelin minua. Sydämessäni vallitsee sanomaton riemu. Minun silmäni näkevät toiselle puolen teidän avaruuttanne, ja minusta tuntuu ikäänkuin hengittäisin jonkun toisen, kuin tämän maan ilmaa. Menkäämme puutarhaan kukkia poimimaan.
Ja nojautuen käsivarteeni, astui Pasita kanssani portaita alas, hyräillen nyt täydellistä lauluaan.
Hän poimi joka lajia kukkia, sitoi itselleen seppeleen ja palasi takaisin huoneesensa, esi-liina kukkia täynnä.
Koko yön riipoi hän niitä, alituisesti hymyillen.
Koko päivän ihaili hän luontoa ja lauloi, ja kun hämärä tuli, istui hän akkunan ääreen kitari kädessä ja odotti.
Minä en jättänyt häntä näkyvistäni.
Samaan aikaan kuin edellisenäkin iltana, kuului sama ääni.
Pasita lauloi mukana.
Hänen sielunsa tuntui kohouvan lauluun.
Molemmat äänet vaikenivat samaan aikaan. Kitari putosi tytön kädesta ja meni rikki lattialle.
Minä lähestyin Pasitaa.
Hän oli kuollut, kuollut, ikäänkuin enkeli, jos enkelit voivat kuolla, hymy huulilla.
Minä kannoin hänet vuoteesen, joka oli peitettynä kukilla, joita hän ennen oli riipinyt.
Seuraavana päivänä vallitsi kylässä suuri liike.
Minä kysyin mitä oli tapahtunut, ja minulle kerrottiin että eräs viiden tai kuudentoista vuotias poika, joka iltasin kulki veneellä laulaen pitkin Marnea, oli hukkunut ja että äskettäin oli hänen ruumiinsa löydetty.
Omituista, myöskin tämän lapsen kasvoilla lepäsi hymyily.
Hän on hukuttanut vapaaehtoisesti itsensä, eukot miettivät, sillä hän on joku aika sitten ollut surullinen, eikä ole tahtonut ilmoittaa mitään syytä siihen.
Tohtori pyyhki hiljaa kyyneleet, jotka tämä kertomus oli hänen silmiinsä saattanut.
Minä kirjoitin Pepeilolle Pasitan voivan hyvin, ja että hän usein hänestä puhui, sekä että hän pian palaisi Granadaan.
Minä kerroin asian eräälle ystävälleni, jota matkusti Espaniaan ja joka kirjeessän Granadasta kirjoitti minulle seuraavaa:
Minä olin utelias näkemään tuota Pepeilo raukkaa. Minä koetin hänelle vakuuttaa kirjeesi olevan totta, mutta hän sanoi: ”Pyydän teitä viemään kiitoksia tuolle herralle, joka minua koettaa lohduttaa. Päinvastoin kuulen sisällistä ääntä, joka sanoo minulle, ett’ei se hyödytä mitään. Tosin olen vielä samassa paikassa, jossa ystävänne minut jätti, mutta en odota kauvemmin, ja toivon kuukauden kuluttua olevan kaikki loppuneen.
Todellakin on tuolla pojalla, katsoen tilaan, jossa hänet tapasin, tuskin kuukauttakaan elettävänä.
Sitten annoin viedä itseni Manuelan luo, ja, uteliaana siitä, miten tieto Pasitan kuolemasta häneen vaikuttaisi, sanoin:
Pasita on kuollut.
Minä kyllä tiesin, vastasi hän tunnottomasti, ett’ei tuo vanha mies voisi häntä parantaa, niinkuin hän vakuutti.
Tämän jälkeen olen usein tavannut herra Benjaminin ja aina kuin kohtaamme toisemme haastelemme Pasitasta.
Jumala tahtoo toisinaan, sanoi hän kerran, että ihminen jättää kaiken, vanhemmat, isänmaan, etsiäkseen tuota salaperäistä onnea, josta hän uneksuu, ja antaa hänen, sinä hetkenä, jona hän sen on löytänyt, rauhallisesti vaihtaa suurimman ilon, mitä tämä maailma voi tarjota, ijäiseen iloon taivaassa.
Onnelliset ne, joita Jumala niin rakastaa ja joilla ei unelmansa toteutumisen ja ijäisen elämän välillä ole kokonaista maailman elämää täynnä hairahduksia ja suruja.
*) Kuningattaren suvi-huvilinna Allhambran luona.
**) Vähää vaille 1 markka.
Lähde: Tampereen Sanomat 3.11.1890, 7.11.1890, 10.11.1890, 12.11.1890, 14.11.1890, 17.11.1890.