Peki-Saska herrosskäynt

Peki-Saska herrosskäynt. G. Frödingin kokoelmasta ”Räggler å Paschaser” Kirjoittanut Gustaf Fröding

(Jääske haasti viisii jääskentänt U. T. S[irelius].)

Peki-Saska ol´ hyvi selvä vetelemmää sirmankkaa ja soittelemmaa violii. Ku millo vaa potattitalkoiss tanssittii ja muuta lystii kyläpojat pit´tiit, ol´ hää ain auttamass, jott´ei vaa ikäväks käis. Kyll häne pel´värkissää ol´ monelaisii äänii – ol´ jumalissii ja ol´ taas hullukurisiikii. Oikee herrasmiehetkii ol´liit kärkkäitä kuulemaa, ku hää soittel´, ku hää istu ja vinguttel´ pel´värkkijää tuvass ja messäpenkereell.

Ja siitt hää ol´ nii eriskummane ja äkomane monell viisii: ei hää asustant missää huoneiss niiku muut ihmiset, mutt maantiell ol´ kotonnaa. Kesäll makaś messäss ja talvell sai maataksee tuvauuni raviss, mut ei hää millokaa maannt yhtä yötä enempää yhess paikkaa ja mihi ikkää hää tul´ sai hää yhe vero syyvväksee, ku soittel´, mitä osaś ja ku ihmisill ol´ synti hänt kurjaa rahjusta. Ei höill olit antaa hänelle rahhaa eikä se Peki-Saska paljo siint piitantkaa, hää ku nääs luul, jott se isse »musta» o rahass. Mutt tupakast ja viinast hää hyvi tykkäś ja otti mielellää, ku hänele tarjottii.

Kyll sen jo näk päältpäi, jott´ei hää olit oikee järissää. Enimmäksee hää kävel´ paljai jaloi ja pääss hänell ol´ vanha kirkkohattu, mikä ol´ enne olit ihka musta, mutt ol´ luopunt hyvi ruohottavaks ja ol´ hyvi kokkoo ryttäitynt sekä eest ett takkaa. Sannoit, jott Saska oiś varastant sen jostakii variksepelättimest, mutt mie vaa luule, jott rovastvaarilt hää ol´ sen saant. Ja päällää hänell ol´ paltto, mikä ol´ hyvi ränsistynt tuuliss ja satteess ja sitä hää pit´ nii päiväll ku yölläi, kesin sekä talvin ja siin ol´ sekä häne aittaase jott konttiise, hää ku nääs ol´ ratkont auk taskuompeleet, njott koko nuttu ol´ ikkää ku yks tasku. Ja siin hää siit säilytel´ kaikkii mitä ikkää hänell ol´ irtonaista ja kiintijää.

Ja häne naamase se ol´ hyvi ilkijä nähä. Häne partaase ja hiukseesa riippuit yynää pörröllää häne ympärillää ja nii ol´ hää musta ikkää ku mustalaine konsanaa. Ja hää kassel´ tuijjottel´ hiuksii alt ja ol´ hyvä lyhytpuhheine ja äksy käänteissää. Uśjatkii häntä vähä pölästyit, ku äkkiistää messäss näkkiit, mutt muute ni hää ol´ hyvi sävysä ihmine eikä tahtont kellekää mittää pahhaa.

Yhe kerr mie tuli ruukille yhten helatorstain, ku alko jo hämärtää. Peki-Saska istu siilo mylly ojall sillakorvall´ ja soittel´ sirmankkaijjaa – sitä säveltä, mitä hää ain yksinnää ollessaa ruukkaś soitella. Se ol´ teht yhe vanha lystillise ralli mukkaa, mikä alko täll viisii:

»Kuulkaas pojat ja kuulkaas pojat,

miks työ ootta nii ilkeitä».

Mie nyökäyti hyväpäivä hänelle ja istahi vastapäätä kuuntelemmaa. Nuoŕ patruuna tul´ kävel´ siihe siitt ja.

»Hyväpäivä Saska», sano hää, »se ol´ hyvi kaunista tää».

»No kohtalaista», sano Peki-Saska ja kassel´ toiseeppäi. »Kyll mie ossaa monta parempaa säveltä» ja alko siit:

»Istui ranna kivellä ja lui lainehia».

»Se ol´ hyvä se», sano patruuna, »Saska pitäś tulla mei kans hovvii ja soittaa vähä mei kuullakseena. Siell o´ muutama nuorii ryökkinöi, mitkä ovat kuulleet Saskast ja mielellää tahtosiit kuulla Saska soittava».

Saska ei virkkant sannaakaa, mutt pist soittovärkkiisä kainaloo ja alko tulla mukan. Hää ei ruukannt millokaa kieltää, ku häntä pyyvvettii soittamaa.

Mie mani peräst, mie ku pelkäsi, jott Saska tekiś jottai hulluutta, jott tarvissiś appuu.

Ja nyt tietäät kaikk, minkälaista väkkii se herrasväk yl´päätää on. Niili ejj oo justii paljo tekemistä ja siks niitä huvittaa nähä semmośta, mikä o´ semmośta kummallista ja erinäisempää.

Ja ku jokkuu vanha raukka o´ moukkamaine tahi o´ teht jottaikkii pahhaa tahikka o´ eriskummane jollaikkii muull viisii, ni sillo ne semmoset ihmist vast ilośsoot laskemall leikkii häne kansaa ja näyttämäll muille, mite lystilline aśja höill o´ käsill. Ja nii kauvva ku jokkuu o´ kylliks ihmeelline, ovat ne hyvillää ja ku parraimmat eriskummallisuuvvet ovat tapahtunneet, aijjaat ne ulos. Isse mie oo ollt samass peliss yhe kerr ja samall viisii se käi Peki-Saskallekkii.

Het ku myö tultii perille ryytmaaha, miss ryökkinät ol´liit ja patruuna sano, jott se ol´ isse Peki-Saska, ku hänell ol´ muvassaa, ni alkoit hyö lyyvvä käsijää polvii ja virnistellä ja tul´liit oikee intoheese. Patruuna anto hänelle yhe lasi konjakkii ja käsk siitt istumaa ja ryökkinät alkoit kysellä hänelt, mist hää ol´ kotosi ja mikä häne vanhempiisa niin ol´ olit ja miss hää ol´ oppint soittamaa.

»Mikä höi nimmeesä ol´, sen taitaat tietää tuoll toisell puole tähtii ja mie asusta siell, miss revot kuleksiit ja soittamaa mie oo oppint paholaiselt isseltää – njott nyt työ sen tiijjättä», sano hää ja ol´ hyvi kummallise näköne. Monet hullut, jott Saska eijj ollt semmone mörökölli, ku miks hää tekkeity ja jott hää haastel´ semmośta koiruutta pilol´laa vaa.

Ryökkinät virnistel´liit ja vikisiit ja kasseliit toisijaa ja patruuna sano, jott »ompas siull hyvvää seuraa».

»Niihä se o´» tuumaś Saska – »se o´ hyvi huonoo herrasväkkii koko liuta».

»Mie tahtosi maalata hänet», sano yks ryökkinöist, »hää o´ mainio malliks».

»O-juu – mutt siitt pitäś hää kammata vähä paremmi», sano patruuna.

»Ei – justijaa tuommone pitäs häne olla», sano ryökkinä – »mutt soita Saska parasta, mitä ossaat», tuumaś siitt.

Siilo otti Saska esille sirmankkaase ja alko iskii jalkaa ja soittaa pel´värkillää pitkii, metkukkaisii sävelii ikkää ku lukkaŕ enne ku virre alkaa. Ja siitt hää alko soittaa »Sotilaspoikaa» ja »Meill pohjolan lumine» ja monta sentapasta herraslauluu.

»Jaa – kyll se o´ hyvä tuo, mutt tuota sie et oo oppint vanhalt paholaiselt – tuo myö ollaa kuultu enne, mutt soita jokkuu semmone, mikä o´ tähtii toiselt puole».

Sillo käänäisii Saska höist ikkää ku ois hävennt ja soitti vanha viisu, minkä mie oli monta kertaa kuullt mammai laulava, yhest rinsessast, joka ol´ yksi vieraall maall ja suŕ isseesä pahapäiväseks. Kyll se kuulost oikee hyvält ja kauniilt, arveli mie, mutt ryökkinät ja patruuna nauroit, jott veet silmiss, hyö ku ol´liit tottumattomat kuulemaa semmosta sirmankall soitettava.

»Ku aurinko laskoo, tulloo ilves iloseks», sano Peki-Saska, hänell ol´ ain sanapars varul´l, mutt ne eivät olleet mittää oikeita sanalaskui, mutt ol´liit semmosii omatekosii.

Mut patruuna ja ryökkinät nauroit yhä enemmä, ku näkkiit, jott Saska ol´ raivośsaa.

Siilo hää pist »Saksapolkaks», jott vinku ja vonku ja siitt hää äksyst lopetti ja rupes lähtemää.

»Vuotas vähä Saska», sano patruuna ja män hattu kääss ryökkinöi luo ja pyys höijjä kokkoomaa lahja Saskalle. Hyö ottiit ja antoit jokkaine kymmene pynnii ja siit pist patruuna kymmene niinikkää ja ojens hatu Saskalle. Mutt hää vaa käänäiś seli ja sano »hui».

»Sie taijjat olla kopija, luulem mie», sano patruuna, »kas täss o´, ota nyt», sano hää ja tyrkytti hänele hattuu. Mutt Saska löi läimäytti hattuu, jott lantit lensiit ympäriisee ja pist pel´värki kainaloo ja läks tiehee.

»Senkii konna», sano patruuna ja käänäis ryökkinöihi ja sano: »siin sen nyt näkköö, mite se käyp, ku o´ ystävälline mokomille ihmisille».

Mutt ku mie tuli sillalle takasii istu Saska silla reunall ja soittel´ vanhaa laulujaa.

Mie kysyi hänelt, miksei hää tahtont ottaa lanttiloi, hää ku ol´ nii köyhä ja sanoi, jott hää ol´ käyttäytynt siivottomast.

»Se kuka ottaa rahhaa pellaamisest, se o´ paholaiselle myöty», sano Peki-Saskaja alko vejellä taas:

»Kuulkaas pojat ja kuulkaas pojat,

miks työ ootta nii ilkeitä».

Sen koommi hää eijj oo ennää missää herrośs käynt.

Lähde: Fröding, Gustaf 1895: Valittuja runoja: kokoelmista ”Guitarr och Dragharmonika”, ”Nya Dikter” ja ”Räggler å Paschaser”. Suomentanut Yrjö Weijola. Tarkastanut ja lyhyellä luonteenkuvauksella varustanut Kasimir Leino. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.