Perhosen sielu

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Perhosen sielu.

Kirjoittanut Saima Harmaja


Kun sinivuokot untuvaisin lehdin
sulavan hangen alta nosti pään,
ma keltaperhon tiellä nähdä ehdin,
ja päivä paistoi siipeen heleään.
– Se sydämeni on, ma virkoin sulle,
kun vangitsit sen kätees lämpimään,
min sille teit, on kevät tehnyt mulle! –
Mut taivaanvärein väikkyi märkä tie,
ja viidat punersivat huikaistulle.
Niin liian varhain suvi tullut lie.
– On kuollut perho, sanoit murhemiellä,
se ruusupensaan alle hautaan vie.
– Oi ei, ma huusin, ei, se elää vielä!
Sen hautasit sa käsi vavisten.
Ma itkin yhä: ei, se elää siellä!
Mut armas, jälkeen talven myrskyjen
jo tuoksuu metsä, ilmat helenevät,
ja valoon aukes hauta pienoinen.
Säteissä kultasiivet värisevät.
Se onko perho, sielu perhosen,
vai lemmen kimmel vain – vai itse kevät?


Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.