Pettu
| Pettu Kirjoittanut Hilja Pärssinen |
- Se saapuu
- läpi kolkon korven,
- yli huuruisten soiden,
- ei soidessa torven,
- vaan hiljaa kuin aave,
- luurankona ilkamoiden,
- yön kuutamokenttiä kulkein
- ja katsehin julkein,
- elonvirrat hyytäen,
- tuhat tuskaa syytäen,
- kunis kuolee toivojen kukka
- ja sammuu haave
- ja kaiken, kaiken on hukka.
- Se saapuu
- sydänmaille loitos,
- kussa kurjat on majat,
- elo vaikea koitos
- ja ankeat ajat.
- Kita ammollaan
- se uhreja halaa,
- lumihärmänsä vaan
- kuin myrkyn se valaa
- yli laihojen lauhkeain.
- Läpi himmeäin ikkunain
- käy kiinni hentoihin lapsihin
- ja vanhoihin, harmaahapsihin.
- Lyö isää, mi kaskea viersi,
- monet turmat kiersi
- ja äidin valjuksi saa.
- Se saapuu
- kuin entisaikojen ilmestys.
- – Jo ammoin kertoivat taatot:
- käy kuolon saatot
- sen kintereillä,
- ja kyyneltulvat sen teillä
- luo kärsimys.
- Se saapuu.
- Jo vapisee ilma, sä kuuletko,
- kuin huokaukset sois?
- Sydänmaa on uhmaton, autio,
- kuin hauta se ois.
- Puut säikähtyy,
- ja arka kyy
- pian piilohon painaltaa;
- ja vienon
- pää painuu lintusen pienon,
- puron pulputus taukoaa.
- Syys koittaa.
- On eessä talven tulo;
- meni riemut ja elämän sulo.
- Jo kylmenee onnen haave:
- kotilies.
- Nälän nousee armoton aave
- kuin kuoleman viikatemies.
Lähde: Käy eespäin: valikoima suomalaista työväenrunoutta. 1957. Toimituskunta Hilkka Ahmala – Toivo S. Järvinen – Vihtori Laurila – Arvo Paasivuori – Raoul Palmgren – Maija Savutie – Olavi Siippainen – Arvo Turtiainen – Heikki Välisalmi. Tammi, Helsinki.