Pettymyksen päivä
| Pettymyksen päivä. Kirjoittanut Emil Lindahl |
- Aikaisaamun silmäys luo säihkeen ikkunaan.
- Sädekimppu kultainen valahtaa huoneeseen
- värjäellen välkyllään elävään purppuraan
- tuolit, pöydät, pielukset ja naisen vuoteelleen.
- Hymyn henkäys kuin veden viri väräjää
- huulillansa, sydämellään käsi liikahtaa.
- Nyt hän herää, tajuaa: on postipäivä tää! –
- Viime viestin mieheltään hän vankilasta saa.
- Vielä viisi vuorokautta – sitten ... ah, ei voi
- kylliks jälleennäkemisen hetken autuuteen
- uskaltaa ... niin pyhältä se tuntuu, unelmoi
- odottava nainen onnenaavistuksineen.
- Hiukenivat huhtikuisen illan hämärään
- huomenhelon herättämät ilonaavisteet;
- mustan linnun siivenlyönnit siuhuu päällä pään
- silmiin pusertuvat kuumat kyynelpisareet.
- – Kallis ... kestä ... kevättä ei meille tullutkaan ...
- toinen tuomio – hän kertaa – katsoo kirjeeseen
- pettymyksen kouristava kauhu sielussaan, –
- siellä tuntuu viritetty kieli katkenneen.
- Vapahduksen vihdoin vuolas kyyneltulva tuo.
- – Täytyy kestää! Kerran toki portit aukeaa
- sullekin, ja silloin ... rakas – kohtalo jos suo –
- saamme yhteiselämämme kevään saavuttaa.
- Odottavan onnen kilo kuivaa kyyneleet.
- Naisen suuren rakkauden hehku väkevöi
- hartauden huoneessa: on muistot samonneet
- vankikoppiin – kalleimman ne siellä seppelöi.
Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.