Pieni harmaapää ukko

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pieni harmaapää ukko.
Kuvaelma 1848 ja 1849 vuosien sodasta, kertonut Jókai Mór.*)
Kirjoittanut Mór Jókai


Vanhus raukkaa! Ompa juuri kuin vielä näkisin hänen edessäni, kun muutamana kylmänä yönä joulukuulla ratsasti edellämme, harmaasen yksinkertaiseen vaippaan vaatetettuna, veres haava, niin näin laastaroituna, toisensa sasupäässä.

Nuorilla sotamiehillä isolta osalta tuskin oli vaatteita yllänsä, ja kova talvisaika ei suinkaan suurella sääliväisyydellä meitä kohdellut. Näimmepä vielä nälkääkin niin monta kuin meitä oli sotajoukossa. Vaan kukapa olis uskaltanut vilua valittaa, kuka vaikeroida, kun pieni harmaapää ukko yksinkertaisessa ohukaisessa vaatteuksessa, ruokaa ja unta nauttimatta, ratsasti esinnä, talven kylmässä ja lumessa, myrskyisen yön raju-ilmassa!

Ei lepoa, ei rauhaa ollut meillä. Tuskin olimme johonkin paikkaan seisahtuneet, niin jopa kuulimme hänen kiirehtivän komentonsa. Murtavalla kielellä, mutta todellisella innolla hän niin monta kertaa huusi: ”eteenpäin, eteenpäin!”

Ja kuka olis paikoilleen jäänyt, kuka väsyä voinut, kun pieni harmaapää ukko avonaisilla haavoillaan, ruokaa ja unta nauttimatta, ratsasti esinnä, talven kylmässä ja lumessa, myrskyisen yön rajuilmassa!

Vanhus raukkaa! Onpa juuri kuin vielä näkisin hänen edessäni, kun tammikuulla hänen kanuunansa kaapattiin pois, kun pitkällä kivisellä tiellä tykkivaunut särkyivät ja niiden ta’a jääneet kanuunat kaikki joutuivat hukkaan.

Meillä oli vihollinen edessä, vihollinen takana ja vaan neljä kanunaa jäljillä sekä kaksituhatta sotamiestä.

Koko päivän, koko yön otteli pieni harmaapää ukko vihollisten kanssa, milloin edestä, milloin takaa, missä vaan päälle kävivät.

Neljällä kanuunalla suojeli hän itseänsä, ampua jyskytellen milloin yhdelle, milloin toiselle taholle, ja sitä tekoa tehdessä kävi hänen joukkonsa eteenpäin, halki veren, halki tulen, vihollisen maassa.

Tulimmepa muutamaan kaupunkiin. Siellä piirittivät meidät.

Puoliyön aikaan saapui lähettiläs vihollisen leiristä pientä harmaapäätä ukkoa pakkosovintoon vaatimaan.

Tulipa ukko ulos torille luoksemme, asetti sotaväkensä riveihin, katsasteli miehiä ja kysyi:

”Tahdotteko kauvemmin kanssani sotia, vai lasketteko pois aseenne? Käyttekö mihin teitä johdatan?”

Ja kuka ei olisi käynyt hänen kanssansa, kun hänen näki esinnä? Yksimielinen huuto ilmoitti, ett’ei ketään ollut, joka olis halunnut aseensa heittää.

”Menkää takaisin”, lausui nyt lähettiläälle pieni harmaapää ukko, ”ja sanokaa päälliköllenne, että minä jo kaksitoista kertaa olen ollut saarroksissa ja nyt olen kolmattatoista kertaa samassa tilassa. Jok’ainoa kerta olen menestyksellä ryntäissyt vihollisen läpi”.

Nytkös vihollinen sytytti eteemme kaupungin; vaan pieni harmaapää ukko peitätti ruutivaunut märillä peitoilla ja hyökkäsi niin eteenpäin, pienoinen sotajoukko perässä, painetit tanassa. ”Eteenpäin, eteenpäin!” kaikui hänen äänensä, ja kukapa häntä ei olisi seurannut, kun näki hänen esinnä ratsastavan halki veren, halki tulen, vihollisen maassa!

Saavuimmepa sillalle.

Siihen järjesti pieni harmaapää ukko joukkonsa. ”Kauemmas emme mene”, sanoi hän ja kääntyi epälukuista vihollislaumaa vastaan.

”Jos tämän sillan menetämme, on myös koko Erdély (Siebenbürgen) menetetty”, lausui hän väkeänsä järjestäin sillalla; ja kun tappelun raivotessa hänellä yksi sormi ammuttiin pilalle, leikuutti hän raakealla mielellä pois sen turmellun raajan, hevosen selästä alas astumatta, ja lakkaamatta kannunoitansa komentaen. Leikkauksen toimitettuaan lääkäri meni tainnuksiin, mutta pieni harmaapää ukko hymyillen virkkoi: ”Siitä sormesta ei ole minulla enää paljon hyötyä”.

Puoli toista päivää soti siinä verisellä sillalla se pienoinen joukko tuota äärettömän suurta laumaa vastaan. Puoli urhoollisia nuorukaisia oli kaatunut, mutta paennut ei ollut ainoakaan; ja jos keltä käsi tai jalka ammuttiin, hänen mieleensä johtui tuo pieni harmaapää ukko, joka raakealla mielellä, hevosen selässä istuen, leikuutti pois sormensa eikä jälestäpäinkään kohtaloansa valittanut.

Päivää jälkeen pieni harmaapää ukko joutui tappeluun Szeben’in (Hermanstadt’in) kaupungin tienoolla. Hän voitti vihollisen ja valloitti kaupungin; ja kun sen oli valloittanut, oli hänen ensimäinen tekonsa – yleinen anteeksianto.

”En ole tullut aseettomien ihmisten, naisten ja lasten kanssa sotimaan”.

Ja kukahan nyt ei olisi kohottanut kättään verivihollisellensa rauhan tekoon, kun pieni harmaapää ukko ensin ojenti kätensä, johon viimeisestä tappelusta oli jäänyt ainoastaan neljä sormea.

Vaan eipä ollutkaan pienellä harmaapää uroolla oikeutta siihen.

Perussäännöllisessä valtakunnassa ei ole sotapäälliköllä valtaa tehdä mitään semmoista.

Hallituksen tietämättä armoa antaa, – sehän on täydellistä itsevaltaisuutta.

Siksipä moitittiinkin kovasti pientä harmaapäätä ukkoa hänen anteeksi-antamisestaan, ennenkuin sai kiitoksia voitostansa.

Saamiin nuhteisin pieni harmaapää ukko ei muuta vastannut, kuin että niin tosin kaikki muu hyvin olisi, vaan rahaa pitäisi mitä pikimmin lähetettämän, sillä sotilaiden vaatteet olivat muka kovin ryysyiset.

Mutta sitäpä pyyntöä ei myönnettykään, vaan sen siaan laitettiin pienelle harmaapää ukolle kultainen ritari-risti ja valtiopäiväin suostumuksella nimitettiin hän kenraaliluutnantiksi.

Siihen aikaan nimitettiin vielä yksi ja toinen maamies kenraaliluutnantiksi, muut oikeuskunnan jäsenet taas mikä överstiksi, mikä majuriksi.

Tästä voipi päättää, kuinka suuri kunnioitus sotamiehen arvonimen saanti siihen aikaan oli.

Eräs vanha harmaapäinen husaari-översti, sotaministerin apulainen, sai toimekseen tuoda tämän nimityksen ja ritarimerkin.

Pieni harmaapää ukko oli silloin Koloszvár’assa (Klausenburg).

Saksilaiset olivat juuri antaneet hänelle satatuhatta hopea-floriinia, jotka hän viimeiseen äyriin oli jakanut sotamiehille, ja Erdély’n naiset olivat hänelle lahjoittaneet komean, kauno-ompeluilla koristetun hevostoimen, jolle hän ei koskaan hennonut istua, vaan pani sen kauniisti tallelle.

Tämä tapahtui kaikki samana päivänä. Olihan tuossa lahjoja yhtenä päivänä saamiksi.

Osaantuipa vielä niin, että sinä päivänä myös valtiopäiväin lähettiläs saapui koruinensa.

Hänen tykönsä astui vanha husaari-översti. Tämä oli harmaapää, pitkä, seitsemättäkymmentä käypä uros.

Huomattuaan kenraalin, tämä läheni häntä, kumartui päin käteen, ja vanha, palveluksessa harmaantunut sotilas kun olikin, suuteli hän sitä sodassa ruskettunutta kättä.

Pieni harmaapää ukko puserti, kyyneliä vuodattaen, vanhaa sotilasta rintaansa vasten, ja hellän syleilyn herjettyä se ijäkäs husaari-översti piti hänelle varsin kauniin puheen – oikein saksan kielellä.

Tuo hyvä husaari-ukko oli Dibreczen’issä syntynyt Magyarilainen, jonka vuoksi saksan puhuminen kävi häneltä niin kankeasti, että oli täytynyt kokonaisen viikon harjoittaa näiden saksalaisten sanain ulos-puhumista, ja yhtä kaikki se lopuksi kävi niin takaperäisesti, että varmaanki olis luullut hänen magyarin kieltä puhuvan, joka ei tätä kieltä itse osannut.

Puheessa oli sangen liikuttavia paikkoja. Niillä paikoin vanhan husaarin silmät itsestään täytyivät kyyneleistä. Hänen kyynelensä vaikuttivat myötätuntoista mieli-alaa kenraalissa. Syvästi liikutettuna itki vanha harmaapää ukko, astui vanhan husaarin luo, ja kun tämä puheensa oli päättänyt, tarttui hän innokkaasti hänen käteensä ja lausui:

Tosiaankin on tämä kaikki ollut ylen kaunista. Vaan minä valitettavasti en osaa magyarin kieltä enkä siis ymmärtänyt puheestanne sanaakaan. Ma rukoilen teitä, tehkää hyvin ja kääntäkää minulle saksaksi, mitä puhuitte.

Tähän asti läsnä-olioiden joukossa ei ollut ketään, joka ei olisi kyyneleitä vuodattanut, mutta nyt, tämän kohtauksen sattuessa, oli heidän mahdoton nauruansa pidättää. Pieni harmaapää ukko oli loppuun asti kuunnellut tätä hiellä ja tuskalla kokoon pantua saksalaista puhetta siinä uskossa, että nyt voimakas ja kaikuva magyarin kieli soi hänen korvissaan.

Kirjottipa vanha husaari lausumansa sanat paperille ja näytti ne kenraalille.

Tämä luki ne loppuun saakka ja nyökäytti tyytyväisesti pientä harmaata päätänsä, mutta kun tuli siihen paikkaan, jossa vanha husaari alkoi ylistää philomagyarilaisia legioneja, pani hän pois kirjoituksen.

”Tämä pitää pyyhkiä pois”, sanoi hän; ”ainoastaan Magyarilainen ja Székely’läinen on sotamies”.

Saattaa kyllä olla, että lauseessa ei ole perää, mutta hän niin suuresti rakasti Magyarilaisia.

Hän rakasti heitä enemmän kuin omia kansalaisiansa.

Ja sitten hän ilomielin antoi ripustaa päällensä kunniamerkin, jonka perään ei ollut pyrkinyt. Vaan kaikkien naiden hyvää tekeväin ilotunteiden vallitessa hän, juhlallisen menon loputtua, ei unhottanut kysyä valtiopäivien lähettiläältä:

”Toitteko rahaa sotamiehille?”

”Tällä kertaa en”.

”Olispa se ollut mieleeni, jos olisitte tuoneet; sillä minä en suvaitse poikaini ryöstää eikä puutetta kärsiä”.

Niille hän olis antanut molemmat Indiat. Niin hän heitä rakasti!

Ukko raukkaa! Onpa juuri kuin vielä näkisin hänen edessäni.

*) Suomennos Unkarin kielestä.


Lähde: Uusi Suometar 24.11.1870.