Pieni ratsastaja

Pieni ratsastaja Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Päivässä kimmelsi ruutu,

kaukana, muinen.

Honkapuinen

sillalla souteli tuutu.

Kipusi ikkunan luokse

– muistat senkin –

poikanen selkään penkin:

»Hei, hepo, joudu, juokse

lattian aurinkorataa!»

– Oi, mikä muisto! –

Ikkunan huurrepuisto

kultahiuteita sataa.

Nurkan hämärä suhuu:

»Minne nyt matka?»

– »Hei, hepo, joudu, jatka!»

kaunis haltia huhuu.

– »Miimekä? Minne?» –

Määrä ei huoleta miestä!

– »Hoi, pidä vaari tiestä!»

– »Sinnepä, kauaksi sinne!»

Viittoo tupa:

»Viivähdä tuokio! Vuota!

Noin ei lähteä lupa!

Äitis on itkevä tuota!»

– »Eespäin vain! Jokin vilkkuu

ihana siellä!

Eespäin aurinkotiellä!»

– »Näännyt!» hämärä ilkkuu.

Huima on liito –

väikkyvä määrä ei seesty..

Ei meno vaaksaa eesty..

Käy vain hetkien kiito.

– »Lasketa hurjinta laukkaa,

ratsuni raisu!» –

Kuiskaa hämärä vaisu:

»Voi sua raukkaa!»

Pimeys ehtoon

sankkana, raskaana valuu..

Yhtä on lähtö ja paluu,

matka – kehdosta kehtoon..