Pieni roponen
| Pieni roponen Kirjoittanut Ivan Turgenev |
Suuren kaupungin lähistössä kulki vanha kipeännäköinen ukko leveällä maantiellä.
Hän astua jutusteli hitaasti eteenpäin tietä pitkin. Hänen laihat jalkansa notkuivat, horjuivat ja hoipertelivat. Vaatteet riippuivat repaleina hänen päällänsä ja hänen paljas päänsä vaipui alas rintaa vastaan. Hervottomuus oli kotonaan hänet vallannut.
Hän istahti kivelle tien viereen, kumartui eteenpäin ja nojasi kyynärpäätään vastaan. Hän peitti kasvonsa molemmilla käsillään, ja koukkuisten sormien läpi tipahteli kuumia kyyneleitä kuivalle, harmaalle hiekalle.
Hän alkoi muistella...
Hän muisteli, miten hänkin kerran oli ollut onnellinen ja rikas, miten hän oli turmellut terveytensä ja miten hän oli tuhlaten antanut pois rikkautensa muille, niin ystäville luin vihollisillekin. – Ja nyt – nyt ei hänellä ollut leipapalaistakaan, ja kaikki olivat sysänneet hänet luotansa, ystävät, vieläpä ennenkin kun viholliset. Oliko hänen nyt niin nöyrtyminen, että alentuisi almuja pyytämään. Hänen ylpeytensä kohottautui vastaan, ja hän häpesi tehdä sitä.
Ja kyynelet ne vierivät vierimistään ja kostuttivat harmaata hiekkaa.
Äkkiä kuuli hän jonkun huutavan häntä nimeltään. Hän kohotti uupunutta päätään ja näki edessänsä tuntemattoman miehen.
Miehen kasvot olivat levolliset ja totiset, olematta kuitenkaan ankarat. Hänen silmänsä eivät säihkyneet, mutta olivat kirkkaat; katse oli terävä, läpi tunkeutuva, mutta ilkeyttä ei siinä näyttäytynyt.
”Sinä olet antanut pois kaiken rikkautesi!” kuului karkea ääni. ”Etkö nyt kadu, että olet tehnyt hyvää?”
”En, sitä en kadu!” vastasi ukko huoaten. ”Nyt tahdon vaan kuolla!”
”Jollei löytyisi köyhiä maan päällä, jotka ojentaisivat sinulle tyhjän kätensä,” jatkoi tuntematon, ”ja jolle sinä saattaisit osoittaa hyvää sydäntäsi, et luonnollisesti olisi voinut harjoittaa tuota hyväntekeväisyyttäsi.”
Ukko ei vastannut mitään, vaipui vaan ajatuksiin.
”Sentähden ei mielesi nyt saa olla katkera, ukko raukka!” lisäsi tuntematon vielä: ”Mene, ojenna esiin kätesi ja rukoile ropoa ja saata siten muille hyville ihmisille tilaisuutta itse teosta näyttämään, että he todella ovat hyviä!”
Ukko alkoi vapista ja loi silmänsä ylös, vaan tuntematon mies oli jo poissa. Mutta etäällä näkyi joku matkamies tietä myöten astuvan lähemmäksi.
Ukko meni hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä. Mutta hänpä kääntyi pois, kasvot jyrkkinä eikä antanutkaan mitään.
Hänen perässänsä tuli toinen, ja tämä antoi ukolle pienen rovon.
Ja ukko osti sillä itsellensä leipää ja kuinka hyvältä maistui hänestä leipäkakkara, jonka hän oli saanut! Ja häpeän tunne ei enään vallinnut hänen sydämmessään, vaan päinvastoin: hiljainen ilo levitti sinne lämpöistä säteilyään.
Ivan Turgeniev.
Lähde: Tampereen Sanomat 14.5.1890.