Pienoiset
| Pienoiset. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén |
- Kun, isä kulta, kiltisti
- mä aamukirkkoon kuljin vasta,
- ja loisti valkoharsoni,
- mä kävin oikein prinsessasta. –
- Sen harson pukki jouluks toi
- ja puskea niin uhkaeli,
- mä pelkäsin ja huusin: «Voi!»
- Vaan pukki oli Väinö veli.
- Se harso ynnä nuttunen
- punainen oli sangen soma;
- ja mummo lausui: «Tyttönen,
- olethan armas lapsi oma,
- kuin ristin alla istuva
- ja itkeväinen Magdaleena» –
- ja Piplialla suurella
- kiils mummon kyynel pudonneena.
- Mua isä näppäs tumpillaan
- ja nimitti mun nokkelaksi,
- ja Harmi haukkui kummissaan,
- mun luuli tuntemattomaksi.
- Mun isä itse istumaan
- rekehen äidin viereen laski,
- ja, hei! sai hepo juoksemaan,
- kun Kallu sitä lyödä raski.
- «Noh itseäs vain katsotkin;»
- niin sanoi äiti. «Istu, Nattu,
- suorempaan!» – Pääni kohotin...
- Hui! Päästä lensi harsohattu.
- Kuin lentää meidän kyyhkynen,
- niin ylös, alas sen vei tuuli,
- ja kerran viho viimeisen
- sen silloin näkevänsä luuli.
- Vaan, yks, kaks! näin niin kaunihin,
- niin sievän pojan. – Sukkelasti
- se pyytämättä kiitikin
- kuin Väinön kiekko mäkeen asti.
- Se nauhaan kiinni sieppasi
- kuin pääskyn siipeen häijy kissa,
- kun pääsky kirkuu kiivaasti:
- «Äh, piti!» lentäin kierroksissa.
- Me hämillämme kumpikin
- istuimme niinkuin kaksi kuvaa;
- jäi sanomatta kiitoskin,
- niin kovin olin ujoksuva.
- Olikin omituinen vain
- – kuin serkkuni – se nuorukainen;
- se sanoi, päänsä paljastain:
- «kyll’ lensi se; sain kiinni vainen.»
- Kirkossa, kun mä harmiksein
- näin reijän sitte harsossani
- ja sitä näytin äidillein, –
- tuo poika seisoi läsnä ani.
- Sen pitkät, kummat kiharat
- ne viitan lailla riippui, isä,
- ja olivat niin ruskeat
- kuin kahvi, johon kermaa lisää.
- Hän maidon, marjain värinen
- ja seisoi povin paljain aivan
- ja kainalossa hattunen
- ja takki niinkuin sini taivaan.
- Sellaista ketään koskaan en
- ma nähnyt – varro! – enkeleistä
- yks tosin on sen näköinen
- – mä unissa näin monta heistä –.
- Vaan kuule, isä! Katsoissain
- ja punottaissa poskieni,
- putosi penkkiin rasiain
- – sokerimurut sinne meni!
- Hän oikein kääntyi katsomaan
- niin suurin, ihanaisin silmin.
- En tiedä, mitä tulikaan
- niin kummaa niistä silloin ilmiin.
- Se oli hellää, suloista.
- Hänt’ toivoin syliin saadakseni;
- vaan pappi päätti saarnansa;
- mä luulin unta nähneheni.
- «Voi, hansikkaani?» kuiskasin.
- «Ne kädessäs on, tyttöseni!»
- Niin vastas äiti. Häpesin,
- kun poika nyökkäs juur’ ja meni.
- Kun kotona nyt kadullen
- mä katsoin, niin hän kahdeksasti
- on käynyt tästä ohitsen,
- tervehtäin aina koreasti...
- Kas, kello soi! Mun harsoni?
- Voi, äiti, käydään kiirehesti!
- Nyt iltakirkkoon, isäni,
- mä riennän ratki riemuisesti.
Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.