Piijan jenkka

Piijan jenkka. Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen

1.

Herranjesta!

Kahdeksannesta

kello jo käydä litkuttaa.

Vaiva on mulla,

orjuutetulla,

rouva kun lähtöni vitkuttaa.

Kantaa ja laittaa

nostaa ja taittaa

saan minä iltaan myöhäseen.

Rintani sykkii,

kiukkua lykkii,

kun en jo ehdi kyöhäseen

taivahan alle

kaunoisalle

kummulle vierellä kirkkaan veen,

missä on riemu,

karkelo, kiemu,

laulelot nousee taivaiseen.

2.

Vasta kun kehnyt

kaikki oun tehnyt,

saanut rouvalta toria,

saan minä mennä. –

Päälleni lennä

orrelta pukuni koria!

Takia heilin

edessä peilin

laittelen kulmille kiharat.

Varmaan se hellä

silmyellä

huomaa ne koukkeet ihanat!

Kasvoni hohtaa.

Katseessa kohtaa

loistoa syvää ja lempeää.

Huulissa uutta

kuumekkuutta

armasta varten on hempeää.

Jessus sentään!

Pääsis jos lentään

ylitsi peltojen, taivalten,

kankahan laitaan

missä hän aitaan

nojaa armasta outellen!

3.

Silmät sen hohtaa,

katseeni kohtaa,

hertasta huulensa hymynnee.

Meitä on kaksi.

Rattoisaksi

lintuset matkamme laulelee.

Mennähän hyppyyn.

Leukansa nyppyyn

salaa ma säihkyen vilkasen:

siinä on karvaa,

tuuhetta, harvaa...

Rintani värisee kutkuillen.

Viikset hän laittaa –

vyötöni taittaa –

vasemman poskeni vierehen.

Kutitus huima...

Kirkaus tuima

tulvii metsähän kaikuen.

Sitä hän säikkyy –

rintani läikkyy –

päästävi poveni irralleen.

Poika se paha

mitään ei maha!

Astua uskallan rinnalleen.

4.

Yksi ja kaksi –

rakkaammaksi

yhä hän tuntuvi minulle.

Lintusen lailla

lentäsin mailla,

jos olis siipinä riemu se.

Lauluksi lyödään.

Namuja syödään.

Mieli on niin kuin irrallaan.

Kaipaa ei ketää,

isää ei setää,

ollessa hänen rinnallaan.

Kouransa lämmin

kiihkeämmin

kättäni hentoa puristaa.

Hehkua liitää

suonihin kiitää,

vereni villinä huristaa.

5.

Soittopa kaikuu,

vastahan raikuu.

Jalka sen tuntee, hytkähtää.

Katseeni kääntyy,

silmäänsä jääntyy,

hauskasti ruumiissa nytkähtää.

Mielet se lumoo.

Puoleksi kumoo

poikani minut nojalleen.

Partahan asti

rakkahasti

taivutan otsani armaiseen.

Hänenpä kanssaan

kauvan ma tanssaan.

Hellemmin mieltäni hivelee,

kulta kun muistaa

kättäni puistaa,

vyötäsi... sistäni pitelee.

Hei lali lalla!

Ompa kuin alla

tuntisi kallion kiikkuvan,

huojuissa soiton

onnelan koiton

meille kahdelle liikkuvan.

6.

Tanssi kun lakkaa

sorja hän pakkaa

seuraani, saattaen kotia.

Taasen, kun tullaan

lehvien lullaan,

armasta kuulen kuisketta.

»Omani oisit,

istua soisit,

hetken vierellä viipyä».

Lehvien alla

nuortevalla

nurmella näkyy viehettä.

Nestehet juoksee.

Kukkaset tuoksee.

Ilma on hertas hengittää.

Lintunen laulaa.

Poikani kaulaa

koskee ja kätösen lengittää

selkäni yli.

Vahva sen syli

povea lujasti likistää.

Kuinkapa voikaa

sellaista poikaa

karkuhun siitä vilistää!

Vereni kiehuu,

lehti kun liehuu

haavan oksalla herkkyen.

Armaani halaa.

Aivankuin palaa

huulilla hellä suukkonen.

7.

Voi sitä paikkaa!

Laulanta raikkaa

vieläpä tyyneessä aamuyön.

Ihmiset varmaan

suvisen armaan

aikana unohtaa unten vyön.

Käyskennellään.

Kiire ei kellään,

kohta kun alkaa aamunkoi;

yötä se poistaa,

kaunosna loistaa,

rantoja laajoja purpuroi.

8.

Sitähän varmaan

vierelle armaan

jäin minä lehtohon outtamaan.

Kasvot se kultaa,

katsehet tultaa,

antaissa luomishehkujaan.

9.

Siellä kun liekkii,

vienosti viekkii

meillekin hellät hyvästit:

väikkeissä valon

näämme jo talon,

missä on kuistit kaunihit.

Sinnepä hiivin.

Hetkisen viivin

Kultani kanssa portailla.

Viimeinen kuisku.

Muistoksi muisku.

Aika on meillä erota.

10.

Sinne hän poistuu.

Mieleeni toistuu

matka ja sulhoni soria.

Tähden sen armaan

aamulla varmaan

saan minä rouvalta toria.

Lähde: Valpas-Hänninen, Edvard 1904: Arkkiveisuja y. m. vetänyt viisi itse Ee Vuu Vessu. Helsinki.