Piijan jenkka

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Piijan jenkka.

Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen


Sisällysluettelo

1.[muokkaa]

Herranjesta!
Kahdeksannesta
kello jo käydä litkuttaa.
Vaiva on mulla,
orjuutetulla,
rouva kun lähtöni vitkuttaa.
Kantaa ja laittaa
nostaa ja taittaa
saan minä iltaan myöhäseen.
Rintani sykkii,
kiukkua lykkii,
kun en jo ehdi kyöhäseen
taivahan alle
kaunoisalle
kummulle vierellä kirkkaan veen,
missä on riemu,
karkelo, kiemu,
laulelot nousee taivaiseen.

2.[muokkaa]

Vasta kun kehnyt
kaikki oun tehnyt,
saanut rouvalta toria,
saan minä mennä. –
Päälleni lennä
orrelta pukuni koria!
Takia heilin
edessä peilin
laittelen kulmille kiharat.
Varmaan se hellä
silmyellä
huomaa ne koukkeet ihanat!
Kasvoni hohtaa.
Katseessa kohtaa
loistoa syvää ja lempeää.
Huulissa uutta
kuumekkuutta
armasta varten on hempeää.
Jessus sentään!
Pääsis jos lentään
ylitsi peltojen, taivalten,
kankahan laitaan
missä hän aitaan
nojaa armasta outellen!

3.[muokkaa]

Silmät sen hohtaa,
katseeni kohtaa,
hertasta huulensa hymynnee.
Meitä on kaksi.
Rattoisaksi
lintuset matkamme laulelee.
Mennähän hyppyyn.
Leukansa nyppyyn
salaa ma säihkyen vilkasen:
siinä on karvaa,
tuuhetta, harvaa...
Rintani värisee kutkuillen.
Viikset hän laittaa –
vyötöni taittaa –
vasemman poskeni vierehen.
Kutitus huima...
Kirkaus tuima
tulvii metsähän kaikuen.
Sitä hän säikkyy –
rintani läikkyy –
päästävi poveni irralleen.
Poika se paha
mitään ei maha!
Astua uskallan rinnalleen.

4.[muokkaa]

Yksi ja kaksi –
rakkaammaksi
yhä hän tuntuvi minulle.
Lintusen lailla
lentäsin mailla,
jos olis siipinä riemu se.
Lauluksi lyödään.
Namuja syödään.
Mieli on niin kuin irrallaan.
Kaipaa ei ketää,
isää ei setää,
ollessa hänen rinnallaan.
Kouransa lämmin
kiihkeämmin
kättäni hentoa puristaa.
Hehkua liitää
suonihin kiitää,
vereni villinä huristaa.

5.[muokkaa]

Soittopa kaikuu,
vastahan raikuu.
Jalka sen tuntee, hytkähtää.
Katseeni kääntyy,
silmäänsä jääntyy,
hauskasti ruumiissa nytkähtää.
Mielet se lumoo.
Puoleksi kumoo
poikani minut nojalleen.
Partahan asti
rakkahasti
taivutan otsani armaiseen.
Hänenpä kanssaan
kauvan ma tanssaan.
Hellemmin mieltäni hivelee,
kulta kun muistaa
kättäni puistaa,
vyötäsi... sistäni pitelee.
Hei lali lalla!
Ompa kuin alla
tuntisi kallion kiikkuvan,
huojuissa soiton
onnelan koiton
meille kahdelle liikkuvan.

6.[muokkaa]

Tanssi kun lakkaa
sorja hän pakkaa
seuraani, saattaen kotia.
Taasen, kun tullaan
lehvien lullaan,
armasta kuulen kuisketta.
»Omani oisit,
istua soisit,
hetken vierellä viipyä».
Lehvien alla
nuortevalla
nurmella näkyy viehettä.
Nestehet juoksee.
Kukkaset tuoksee.
Ilma on hertas hengittää.
Lintunen laulaa.
Poikani kaulaa
koskee ja kätösen lengittää
selkäni yli.
Vahva sen syli
povea lujasti likistää.
Kuinkapa voikaa
sellaista poikaa
karkuhun siitä vilistää!
Vereni kiehuu,
lehti kun liehuu
haavan oksalla herkkyen.
Armaani halaa.
Aivankuin palaa
huulilla hellä suukkonen.

7.[muokkaa]

Voi sitä paikkaa!
Laulanta raikkaa
vieläpä tyyneessä aamuyön.
Ihmiset varmaan
suvisen armaan
aikana unohtaa unten vyön.
Käyskennellään.
Kiire ei kellään,
kohta kun alkaa aamunkoi;
yötä se poistaa,
kaunosna loistaa,
rantoja laajoja purpuroi.

8.[muokkaa]

Sitähän varmaan
vierelle armaan
jäin minä lehtohon outtamaan.
Kasvot se kultaa,
katsehet tultaa,
antaissa luomishehkujaan.

9.[muokkaa]

Siellä kun liekkii,
vienosti viekkii
meillekin hellät hyvästit:
väikkeissä valon
näämme jo talon,
missä on kuistit kaunihit.
Sinnepä hiivin.
Hetkisen viivin
Kultani kanssa portailla.
Viimeinen kuisku.
Muistoksi muisku.
Aika on meillä erota.

10.[muokkaa]

Sinne hän poistuu.
Mieleeni toistuu
matka ja sulhoni soria.
Tähden sen armaan
aamulla varmaan
saan minä rouvalta toria.


Lähde: Valpas-Hänninen, Edvard 1904: Arkkiveisuja y. m. vetänyt viisi itse Ee Vuu Vessu. Helsinki.