Pikku Eyolf: Ensimmäinen näytös

Wikiaineistosta
Pikku Eyolf Ensimmäinen näytös.
Pikku Eyolf
Kirjoittanut Henrik Ibsen
Toinen näytös


(Kauniisti ja rikkaasti varustettu huone, puutarhaan päin. Paljo huonekalustoa, kasveja ja kukkasia. Perällä avonaiset lasiovet verantaan. Laaja näköala vuonolle. Etäällä metsäisiä harjanteita. Kummallakin sivuseinällä ovi; oikeanpuoleinen on kaksoisovi ja on etäämmällä perälle. Edessä oikealla sohva löysine patjoineen ja päällyksineen. Tuoleja ja pieni pöytä sohvanurkassa. Edessä vasemmalla suurempi pöytä nojatuoleja ympärillä. Pöydällä avonainen matkalaukku. Varhainen, lämmin, päiväpaisteinen kesäaamu).

(Rouva RITA ALLMERS seisoo pöydän ääressä, selin oikealle, ja purkaa matkalaukkua. Hän on kaunis, kookas, muhkea nainen, vaaleaverinen, noin 30 vuotias. Vaaleassa aamupuvussa).

(Vähän myöhemmin tulee neiti ASTA ALLMERS oikean puoleisesta ovesta; yllään vaaleanruskea kesäpuku, päällysröijy, hattu ja parasolli. Kainalossa suurehko, lukittu kirjesalkku. Hän on solakka, keskikokoinen, tukka musta ja syvälliset, vakavat silmät. 25 vuotias).

ASTA,

(oven suusta).

Hyvää huomenta, rakas Rita!

RITA,

(kääntää päätään ja nyökyttää hänelle).

Mitä näen, – sinäkö, Asta! Tuletko kaupungista näin aikaseen? Tänne meille saakka?

ASTA,

(panee päällysvaatteensa tuolille ovensuussa).

Minä en saanut sielun rauhaa. Minusta tuntui, että minun täytyy lähteä tänne näkemään pikku Eyolfia tänään. Ja sinua myöskin (panee salkun pöydälle sohvan luona). Ja niin lähdin minä höyrylaivalla.

RITA,

(hymyilee hänelle).

Ja laivalla tapasit jonkun hyvän ystävän, vai mitä? Tarkoitan, että aivan sattumalta.

ASTA,

(rauhallisesti).

En ainoatakaan tuttua (huomaa matkalaukun). Mutta, Rita – mikä tuo on?

RITA,

(lappaa yhä tavaroita).

Alfredin matkalaukku. Etkö tätä tunne?

ASTA,

(ilahtuneena, menee lähemmäksi).

Mitä? Onko Alfred tullut kotia!

RITA.

On, ja ajatteleppas, – hän tuli ihan odottamatta yöjunalla.

ASTA.

Ahaa, se se olikin, jota minä tunsin! Se minua tänne vetikin! – Mutta eikö hän ollut mitään kirjoittanut tulostaan? Edes kirjekorttia?

RITA.

Ei sanaakaan.

ASTA.

Eikö hän sähkösanomaakaan lähettänyt?

RITA.

Tuntia ennen kuin tuli. Hyvin lyhyen ja kylmän (nauraa). Eikö sinustakin, Asta, ole se niin Alfrediksi?

ASTA.

Niin on. Hän on kaikessa niin umpimielinen.

RITA.

Vaan sitä suloisempaa oli, sitte kun sain hänet taas luokseni.

ASTA.

Niin, sen arvaan.

RITA.

Minä kun jo neljätoista päivää ennemmin olin häntä odottanut!

ASTA.

Ja hän voi hyvin? Ei hän alakuloinen ole?

RITA,

(lupsauttaa matkalaukun kiinni ja hymyilee hänelle).

Hän oli aivan kuin kirkastettu, kun hän astui ovesta.

ASTA.

Eikö ollut väsyksissäkään?

RITA.

Oli. Hyvinkin väsyksissä, uskon. Vaan hän, raukka, olikin taivaltanut jalkasin suurimman osan matkaa.

ASTA.

Ja tunturi-ilmakin ehkä oli tekeytynyt liian ankaraksi hänelle.

RITA.

En usko. En ole kuullut hänen yhtä kertaa rykivän.

ASTA.

Kas niin. Siinä sen nyt näet! Oli siis hyvä, että lääkäri sai hänet taipumaan tuolle matkalle.

RITA.

Niin, nyt kun se on vihdoinkin ohi, niin –. Vaan usko pois Asta, se on ollut kauhea aika minulle. Minä en ole koskaan tahtonut sitä sanoa. Ja sinähän kävitkin niin harvoin täällä, minun luona –

ASTA.

Niin, siinä minä en tehnyt oikein. Vaan –

RITA.

Niin, niin, niin, – sinullahan oli koulusi siellä kaupungissa (hymyilee). Ja meidän tienrakentaja – hänkin oli mennyt matkalle.

ASTA.

Oh, anna nyt, Rita sen olla sinään!

RITA.

Niin, niinpä kyllä. Antaa tienrakentajan mennä. – Vaan se ikävä, mikä minulla on Alfredia ollut! Autiota! Tyhjää! Huu, ihan tuntui kuin olisi tänne ollut elävältä haudattu!

ASTA.

Mutta, herra jumala, – ainoastaan kuus – seitsemän viikkoa –

RITA.

Niin, niin, vaan muista, ettei Alfred ole koskaan ennen ollut poissa kotoa. Ei edes yhtä ainoata vuorokauttakaan. Koko kymmeneen vuoteen –

ASTA.

Eipä ei, vaan senpä vuoksi juuri olikin minusta aika hänen päästä vähän liikkeelle tänä vuonna. Hänen olisi pitänyt mennä tunturimatkalle jok’ainoa kesä.

RITA,

(puolittain hymyillen).

Kyllähän sinun on hyvä sanoa. Jos minä olisin niin – niin järkevä kuin sinä, niin olisin hänet laskenut – ehkä. Vaan minusta, Asta, tuntui, että en voi. Mieleeni kuvasti, että en milloinkaan voi häntä saada takasin. Etkö sinä voi sitä ymmärtää?

ASTA.

En. Syynä siihen lienee ettei minulla ole ketään, jonka menettämistä pelkäisin.

RITA,

(ilkamoivalla, hymyllä).

Eikö todellakaan ole ketään –?

ASTA.

Ei, minun tietääkseni (keskeyttäen). Vaan kuule, Rita, – missä Alfred on? Taitaa nukkua vielä?

RITA.

Ei aikoinkaan. Hän nousi tänäänkin tavallisella ajalla.

ASTA.

No, sitte hän ei ole ollutkaan kovin väsyksissä.

RITA.

Oli hän, yöllä. Tullessaan. Vaan nyt on Eyolf ollut hänen luonaan toista tuntia.

ASTA.

Poika raukka, pieni ja kalpea Eyolf parka! Täytyykö hänen taas ruveta opiskelemaan ja opiskelemaan.

RITA,

(kohauttaen olkapäitään).

Alfredhan se niin tahtoo, sen sinä tiedät.

ASTA.

Niin, vaan, minusta nähden, sinä voisit asettua sitä vastaan.

RITA,

(vähän kärsimättömästi).

Eei – tiedätkös – siihen en voi minä sekaantua. Alfred ymmärtänee kai ne asiat paljoa paremmin kuin minä. – Ja mihin, mielestäsi, Eyolf voisi ryhtyä. Eihän Eyolf voi juosta ympäriinsä ja leikkiä – niinkuin muut lapset.

ASTA,

(päättävästi).

Minä tästä puhelen Alfredille.

RITA.

Niin, rakas Asta, teepäs vainkin se. – No, siinähän –

(ALFRED ALLMERS, kesäpuvussa, taluttaen Eyolfia, tulee vasemmanpuoleisesta ovesta. Hän on miellyttävä, solakka mies, 36–37 vuoden ikäinen, lempeät silmät, harva, ruskea tukka ja parta. Vakava ja miettivä ilme kasvoilla. – Eyolfilla on univormun tapainen puku, kultanauhoilla ja kiiltonapeilla. Hän ontuu ja käy kainalosauvalla vasemmassa kainalossa. Jalka on tarmoton. Hän on pienikasvuinen, kivuloisen näköinen, vaan silmät kauniit ja älykkäät).

ALLMERS,

(irrottautuu Eyolfista, menee ilahtuneena ja ojentaa molemmat kätensä Astalle).

Asta! Rakas Asta! Sinä täällä! Että heti sain sinut nähdä!

ASTA.

Minusta tuntui, että minun täytyi –. Terve tulleeksi taas kotia!

ALLMERS,

(pudistaa hänen käsiään).

Kiitos!

RITA.

Eikö hän ole muhkean näköinen?

ASTA,

(tuijottaa herkeämättä häneen).

Uljas! Kerrassaan uljas! Silmistä virkeys loistaa! Sinä varmaan olet kirjoittanut hyvin paljo matkallasi (ilahtuneena huudahtaen). Ehkäpä koko kirja on valmis, mitä Alfred?

ALLMERS,

(nostaa olkapäitään).

Kirja –? Jaa, se

ASTA.

Niin, minä ajattelin, että siellä matkalla sinun on sitä helppo kirjoittaa.

ALLMERS.

Niin ajattelin minäkin. Vaan näes, – kävikin aivan toisin. En ole kirjoittanut kirjaani yhtä ainoatakaan kirjainta.

ASTA.

Et ole kirjoittanut –!

RITA.

Vai niin! Minä ihmettelinkin, kun kaikki paperi matkalaukussa oli ihan koskematta.

ASTA.

Vaan, rakas Alfred, mitä sitte olet koko sen aikaa tehnyt.

ALLMERS,

(hymyilee).

Olen vain kuleksinut ja ajatellut, ajatellut yhtä mittaa.

RITA,

(panee kätensä hänen olkapäilleen).

Ajatellut vähän niitäkin, jotka olivat kotona?

ALLMERS.

Niin olenkin, tiedätkös. Olen ajatellut paljonkin. Joka ainoa päivä.

RITA,

(laskee kätensä).

No, sittehän on hyvin kaikkityyni.

ASTA.

Vaan et ole kirjoittanut kirjaasi? Ja kuitenkin voit olla noin iloinen ja tyytyväinen? Sepä ei ole muuten sinun tapaistasi. Tarkoitan, silloin kun kirjoittamisesi käy työläästi.

ALLMERS.

Siinä olet oikeassa. Sillä olen, näetkös, ennen ollut tyhmä. Ajatellessa liikkuu itsekunkin mielessä parasta, mitä hänessä on. Mitä paperille tulee, se ei isosti kelpaa.

ASTA,

(huudahtaen).

Sekö ei kelpaa!

RITA,

(nauraen).

Vaan, oletko tullut hulluksi, Alfred!

EYOLF,

(katsoo luottavasti häneen).

Johan toki, isä, – se kelpaa, mitä sinä kirjoitat.

ALLMERS,

(hymyilee ja silittää hänen tukkaansa).

Niin niin, kun sinä sen sanot, niin –. Vaan usko sinä minua, – minun jälestäni tulee eräs, joka on tekevä sen paremmin.

EYOLF.

Ken se olisi? Sano!

ALLMERS.

Annahan ajan kulua. Hän on tuleva ja ilmoittava itsensä.

EYOLF.

Ja mitä sinä aijot sitte tehdä?

ALLMERS,

(totisena).

Sitte menen taas tuntureille –

RITA.

Hyi häpeä, Alfred!

ALLMERS.

– ylös vuorille ja avaroille aavikoille.

EYOLF.

Kuule isä, etkö uskokin minun parantuvan pian, että minäkin saan olla sinun mukanasi?

ALLMERS,

(tuskaa tuntien).

Ehkä, pieni poikaseni.

EYOLF.

Se minusta olisi reipasta, jos minäkin voisin kiivetä tuntureita.

ASTA,

(muuttaen puheainetta).

Hei vain, miten sievä ja soma sinä tänään olet, Eyolf!

EYOLF.

Niin, enkö olekin, täti?

ASTA.

Oletpa kuin oletkin. Isänkö vuoksi olet saanut tuon uuden puvun päällesi?

EYOLF.

Niin, minä pyysin äidiltä. Sillä minä halusin, että isä näkee minut tässä puvussa.

ALLMERS,

(hiljaa Ritalle).

Sinun ei olisi pitänyt antaa hänelle tuollaista pukua.

RITA,

(tukahtuneesti).

Niin, vaan hän kiusasi minua niin kauan. Pyysi niin hartaasti. En saanut häneltä rauhaa.

EYOLF.

Ja, kuule isä, – Borghejm on ostanut minulle jousipyssyn. Ja on opettanut minua ampumaankin sillä.

ALLMERS.

Vai niin, sehän on oikein erinomaista sinulle, Eyolf.

EYOLF.

Ja kun hän tulee taas ensikerran, niin pyydän, että hän opettaa minua uimaankin.

ALLMERS.

Uimaan! Minkä vuoksi nyt uimaan tahdot oppia?

EYOLF.

No kun kaikki pojat siellä rannalla osaavat uida. Minä ainoa, joka en osaa.

ALLMERS,

(liikutettuna, kiertää kätensä hänen ympäri). Sinä saat oppia kaikkia mitä tahdot! Kaikkia, mitä vain itse haluat.

EYOLF.

Arvaatko isä, mitä enin haluan?

ALLMERS.

Noo? Sanopas.

EYOLF.

Kaikista mieluimmin haluan oppia sotamieheksi.

ALLMERS.

Voi, pikku kulta Eyolf! On monta muuta parempaa kuin se.

EYOLF.

Niin, vaan minunhan pitää mennä sotamieheksi suureksi tultuani. Senhän tiedät.

ALLMERS,

(hieroo käsiään).

Niin, niin, niin; sittepähän nähdään –

ASTA,

(istuu pöydän ääreen vasemmalle).

Eyolf! Tulepas tänne minun luo, niin kerron sinulle jotakin.

EYOLF,

(menee sinne).

Mitä sinulla, täti, on kerrottavaa?

ASTA.

Kuulehan Eyolf, – minä olen nähnyt Rotta-Ullan.

EYOLF.

Mitä! Oletko nähnyt Rotta-Ullan! Et ole, sinä vain narraat!

ASTA.

Ei, tosi se on. Minä näin hänet eilen.

EYOLF.

Missä sinä näit?

ASTA.

Minä näin hänet tiellä, vähän matkaa kaupungista.

ALLMERS.

Minä myöskin näin hänet jossakin maalla.

RITA,

(istuen sohvaan).

Ehkä mekin, sitte saamme nähdä hänet.

EYOLF.

Täti, eikö ole kummallinen hänen nimensä: Rotta-Ulla?

ASTA.

Ihmiset sanovat häntä sillä nimellä, kun hän kiertelee maat ja mantereet ja karkottaa kaikki rotat.

ALLMERS.

Oikeastaan hänen nimensä on kai Hukkanen, muistaakseni.

EYOLF.

Hukkanen? Sehän on pieni susi.

ALLMERS,

(taputtaa hänen päätään).

Tiedätkö sinä, Eyolf, senkin?

EYOLF,

(miettivästi).

Mutta tosiaan! Jos hän kummitteleekin öisin sutena? Uskotko isä?

ALLMERS.

Eikö mitä! – Vaan menehän nyt puutarhaan vähän leikkimään.

EYOLF.

Eikö sinusta olisi parempi, jos ottaisin jonkun kirjan mukaani?

ALLMERS.

Ei, ei ollenkaan kirjoja tästä lähtien. Mene ennemminkin rantaan toisten poikain luo.

EYOLF,

(neuvottomana).

Ei, isä, minä en mene poikain luo tänään.

ALLMERS.

Minkä vuoksi et?

EYOLF.

En, kun minulla on nämä vaatteet.

ALLMERS,

(rypistää otsaansa).

Tekevätkö he ehkä pilkkaa sinun – sievistä vaatteistasi!

EYOLF,

(karttaen).

Ei, sitä he eivät uskalla. Muuten silloin minä löisin heitä.

ALLMERS.

No niin, – mikäs siinä sitte on –?

EYOLF.

Vaan ne ovat niin raakoja, ne pojat. Ja sitte he sanovat, että minusta ei milloinkaan tule sotamiestä.

ALLMERS,

(hillityllä mielipahalla).

Minkä vuoksi luulet heidän sitä sanovan?

EYOLF.

He ovat kai kateellisia minulle. Sillä nehän, isä, ovat niin köyhiä, että heidän täytyy olla avojaloinkin.

ALLMERS,

(hiljaa, tuskan äänellä).

Oo, Rita, – kuinka tämä kaivelee sydäntäni.

RITA,

(tyynnyttävästi, nousee).

So-so-so!

ALLMERS,

(uhkaavasti).

Vaan ne pojat, ne saavat kerran tuta, kuka on herra, siellä rannalla!

ASTA,

(kuunnellen).

Siellä joku koputtaa.

EYOLF.

Varmaan Borghejm!

RITA.

Käykää sisään!

(ROTTA-ULLA tulee hiljaa ja verkalleen sisään oikean puoleisesta ovesta. Hän on pieni, henturoinen, kumarainen olento, vanha ja harmaja, terävät ja tuikeat silmät. Pukunaan vanhanaikainen korjankirjava hame, musta säpsähattu ja kauhtana. Kädessä suuri, punanen sateensuoja ja käsivarrella nuorassa riippuu musta pussi).

EYOLF,

(hiljaa, tarttuu Astaa hameesta).

Täti! Tuo on varmaan se!

ROTTA-ULLA,

(niijaa oven suussa).

Nöyrimmästi anteeksi, – onko herrasväen talossa semmoista, joka nakertaa?

ALLMERS.

Meilläkö? Ei, ei luullakseni.

ROTTA-ULLA.

Minä näettekös niin erittäin mielelläni auttaisin herrasväkeä pääsemään sellaisesta.

RITA.

Niin, niin, me ymmärrämme. Vaan meillä ei ole yhtään sitä lajia.

ROTTA-ULLA.

Sepä oli sangen ikävä, se. Sillä nyt olen juuri kierrosmatkallani. Ja kuka sen tietää, milloin taas tulen näille perukoille. – Ooh, miten väsyksissä olen!

ALLMERS,

(osoittaa tuolin).

Niin, siltä näyttää.

ROTTA-ULLA.

Eihän sitä muuten koskaan väsyisi tekemään hyvää noille pienille raukoille, joita vihataan ja hätyytetään niin ankarasti. Vaan se niin kovin kuluttaa voimia.

RITA.

Ehkä haluatte istua ja vähän levätä?

ROTTA-ULLA.

Tuhansia kiitoksia (istuu muutamalle tuolille oven ja sohvan välillä). Sillä koko yön olen ollut toimessa.

ALLMERS.

Vai niin, onko –?

ROTTA-ULLA.

Niin, tuolla saarilla (nauraa kitkattaa). Sinne oli minua niin totisesti kutsuttu. He kyllä vaikeroivat kovasti sitä. Vaan ei ollut muuta neuvona. Heidän täytyi, se vieköön, kiltisti haukata muikeaa omenaa (katsoo Eyolfia ja nyökyttää). Muikeaa omenaa, pieni herra. Muikeaa omenaa.

EYOLF,

(ehdottomasti, vähän alakuloisesti).

Minkä vuoksi heidän täytyi –?

ROTTA-ULLA.

Mitä?

EYOLF.

Haukata sitä?

ROTTA-ULLA.

Joo, sillä he eivät voineet enään toimeentulla. Rottain ja kaikkien pienten rottasikiöitten vuoksi, ymmärtäähän nuori herra.

RITA.

Uh! Ihmisparkoja, – oliko heillä niin paljon niitä?

ROTTA-ULLA.

Joo, niin että vilisi (nauraa hiljaa tyytyväisenä). Sängyissä kapusivat ja kuppelehtivat yökaudet. Maitoastioihin huprahtelivat. Lattioilla vinkuivat ja ränkyivät juosta, piristäen pitkin ja poikin.

EYOLF,

(hiljaa Astalle).

Minä en mene sinne, täti.

ROTTA-ULLA.

Vaan sitte tulin minä – ja eräs toinen. Ja me otimme mukaamme ne kaikki. Nuo pienet, sievät olennot! Me kahden saimme ne kaikki taltumaan.

EYOLF,

(huutaen).

Voi! Isä! – kas, kas!

RITA.

Herra jumala, Eyolf sinä!

ALLMERS.

Mikä nyt on?

EYOLF,

(osoittaa).

Tuolla pussissa joku potkii!

RITA,

(vasemmalle, huutaa).

Uh! Toimita hänet ulos, Alfred!

ROTTA-ULLA,

(nauraa).

Noo, ihana, suloisin rouva, elkäähän toki pelätkö tällaista pikkuista lakkipölkkyä.

ALLMERS.

Vaan mikä se sitte oikeastaan on?

ROTTA-ULLA.

Se on vain Tiistimies (aukasee pussin). Tulepas ulos pimeydestä, sinä rakkahin ystäväni.

(Pieni, leveä- ja mustakuonoinen koira pistää päänsä pussista).

ROTTA-ULLA,

(nyökyttää ja viittaa Eyolfia tulemaan).

Tulkaa huoleti lähemmäs, pieni runneltu sotilas! Ei tämä pure. Tulkaa tänne! Tulkaa vain tänne!

EYOLF,

(pysyttelee Astan luona).

En, minä en uskalla.

ROTTA-ULLA.

Eikö nuori herra tykkää, että tällä on lempeä ja rakastettava muoto?

EYOLF,

(hämmästyneenä, osoittaa).

Tuollako!

ROTTA-ULLA.

Niin, tällä justiin.

EYOLF,

(puoliääneen, katsoo tuijottaen lakkaamatta koiraa).

Minusta sillä on kauhein – muoto, mitä olen nähnyt.

ROTTA-ULLA,

(panee pussin kiinni).

Noo, somistuu se. Somistuu se kyllä.

EYOLF,

(lähestyy ehdottomasti, menee aivan lähelle ja silittää hiljaa pussia).

Viehättävä – viehättävä se on sittekin.

ROTTA-ULLA,

(varovalla äänellä).

Vaan nyt se on niin väsynyt ja uuvuksissa, raukka. Niin ylen väsynyt (katsoo Allmersia). Sillä se kuluttaa voimia, – sellainen leikki, uskokaa herra.

ALLMERS.

Mitä leikkiä tarkoitatte?

ROTTA-ULLA.

Houkuttelu-leikkiä.

ALLMERS.

Ahaa, koirako se houkuttelee rotat?

ROTTA-ULLA,

(nyökyttää päätään).

Tiistimies ja minä. Me molemmat olemme siinä yhdessä. Ja se käy niin sievästi. Sitä kelpaa nähdä. Tälle vain nuora kaulanauhaan. Sitte talutan minä sitä kolme kertaa ympäri talon ja soitan huuliharppua. Ja kun ne sen kuulevat, niin täytyy niiden ylös kellareista, alas ullakoista ja ulos reijistään – kaikki nuo siunatut, pienet otukset.

EYOLF.

Pureeko, tuo ne sitte kuoliaaksi?

ROTTA-ULLA.

Ei sinnepäinkään! Ei, vaan me menemme rantaan, tämä ja minä. Ja ne seuraavat meitä. Sekä aikaiset että niiden pienet penekset.

EYOLF,

(jännitettynä).

Entä sitte –? Kertokaa!

ROTTA-ULLA.

Sitte me menemme vesille. Minä meloskelen ja soitan huuliharppua. Ja Tiistimies uipi jälessä (silmät säihkyen). Ja kaikki seuraavat mukana nuo nakertajat ja nikertäjät, seuraavat meitä syvälle vedelle. Niin, sillä niiden täytyy!

EYOLF.

Minkävuoksi niiden täytyy?

ROTTA-ULLA.

Juuri sen vuoksi, kun ne eivät tahdo. Sillä ne niin kauheasti pelkäävät vettä, – sen vuoksi täytyy heidän veteen.

EYOLF.

Hukkuvatko ne?

ROTTA-ULLA.

Jok’ikinen, jok’ikinen (hiljempaa). Ja sitte niillä on niin rauhallinen ja hyvä ja pimeä olla, minkä suinkin voivat toivoa, – nuo sievät pienokaiset. Nukkuvat siellä alhaalla niin suloisesti ja pitkän unen. Kaikki nuo, joita ihmiset vihaavat ja hätyyttävät (nousee). Niin, entiseen aikaan minä en tarvinnut Tiistimiestä. Silloin houkuttelin itse. Minä yksin.

EYOLF.

Mitä te houkuttelitte?

ROTTA-ULLA.

Ihmisiä. Yhtä enite.

EYOLF,

(jännitettynä).

Mikä se oli se yksi, sanokaa!

ROTTA-ULLA,

(nauraa).

Se oli minun rakkaimpani, se, pieni sydänkäpyseni!

EYOLF.

Missä hän nyt on?

ROTTA-ULLA,

(ankarasti).

Alhaalla kaikkien rottain luona (taas lempeästi). Vaan nyt täytyy minun taas lähteä toimeen. Aina vain menon muassa. (Ritalle). Eikö herrasväellä ole minulle vähintäkään tointa tänään? Sillä voisin sen tehdä nyt samalla kertaa.

RITA.

Kiitoksia; ei ole tarvista.

ROTTA-ULLA.

Niin – niin, suloinen, kulta rouva, – sitä ei niin tiedä –. Jos herrasväki huomaisi täällä jonkun, joka kaivelee ja jäytää, – jyrsii ja nakertaa, – niin koettakaa vain saada minut ja Tiistimies käsiinne. – Jääkää hyvästi, hyvästi tuhansin kerroin.

(Menee oikeanpuoleisesta ovesta).

EYOLF,

(hiljaa, riemuiten Astalle).

Täti, minäkin olen nähnyt Rotta-Ullan!

(Rita menee verantaan, viilytteleikse leyhyttäen nenäliinalla. Vähä jälemmin menee Eyolf varovasti ja huomaamatta oikeanpuoleisesta ovesta).

ALLMERS,

(ottaen salkun pöydältä sohvan luona).

Sinunko tämä on, Asta?

ASTA.

Niin. Minulla on siinä muutamia vanhoja kirjeitä.

ALLMERS.

Ahaa, perhekirjeet –

ASTA.

Sinähän pyysit minua järjestämään ne sinulle matkalla olosi aikana.

ALLMERS,

(taputtaa häntä päähän).

Ja siihenkin sinulla on riittänyt aikaa!

ASTA.

Olen järjestänyt ne osaksi täällä ja osaksi kotonani kaupungissa.

ALLMERS.

Kiitos, Asta rakas –. Oliko niissä mielestäsi mitään erinomaisempaa?

ASTA,

(pintapuolisesti).

Noh – ainahan sitä on yhtä ja toista tuollaisissa vanhoissa papereissa, sen arvaat (hiljemmin, vakavasti). Nuo tuossa salkussa, ovat kirjeitä äidille.

ALLMERS.

No, ne sinä tietysti saat ottaa itsellesi.

ASTA,

(hillitysti).

En ota. Vaan lue sinäkin, Alfred, ne. Joskus – sitte toiste –. Nyt minulla ei ole salkun avainta mukanani.

ALLMERS.

Ei tarvitakaan, rakas Asta. Sillä en kuitenkaan lue koskaan äitisi kirjeitä.

ASTA,

(kiinnittää katseensa häneen).

Sitte minä joskus, – jonakin rauhallisena iltahetkenä, kerron sinulle jotakin niistä.

ALLMERS.

Niin, se on toista. Vaan pidä sinä vain äitisi kirjeet. Eihän sinulla olekaan kovin monta muistoa hänestä.

(Hän ojentaa salkun Astalle, joka ottaa sen ja panee tuolille päällysvaatteensa alle).

(Rita tulee taas huoneeseen).

RITA.

Uh, minusta tuntui aivan kuin kalmanhaju olisi kulkenut tuon inhottavan vaimon mukana.

ALLMERS.

Niin, oli hän vähän inhottava.

RITA.

Tunsin itseni melkeen sairaaksi, kun hän oli huoneessa.

ALLMERS.

Muuten minä hyvin ymmärrän tuon pakottavan ja puoleensavetävän voiman, josta hän puhui. Yksinäisyydessä tuntureilla ja aavikoilla on jotakin samanlaista.

ASTA,

(katselee tarkastavasti häntä).

Mitä sinulle on tapahtunut, Alfred?

ALLMERS,

(hymyilee).

Minulleko?

ASTA.

Niin, jotakin se on. Niinkuin joku muutos. Rita myöskin on sen huomannut.

RITA.

Niin, minä näin sen sinusta heti, kun sinä tulit. Vaan se on kai vain hyväksi, eikö niin, Alfred?

ALLMERS.

Sen pitää olla hyväksi. Ja sen täytyy ja se on oleva hyväksi.

RITA,

(huudahtaen).

Sinä olet kokenut jotakin matkallasi! Elä kielläkään! Sillä minä näen sen sinusta!

ALLMERS,

(pudistaa päätään).

En tämän taivaallista – ulkonaisesti. Mutta –

RITA,

(jännityksissä).

Mutta –?

ALLMERS.

Sisällisesti minussa on kylläkin tapahtunut pieni mullistus.

RITA.

Ah Jumala –!

ALLMERS,

(rauhoittaen, taputtaa hänen kättään).

Se on vain hyväksi, rakas Rita. Siihen voit huoleti luottaa.

RITA,

(istuu sohvaan).

Tämä sinun lopultakin täytyy heti kertoa meille. Kaikkityyni!

ALLMERS,

(kääntyy Astaan).

Niin, istutaan mekin. Niin minä koetan kertoa. Miten parhaiten voin.

(Hän istuu sohvaan Ritan viereen. Asta ottaa tuolin ja istuu Allmersin luo. Lyhyt äänettömyys).

RITA,

(katsoo häneen odottavasti).

No niin –?

ALLMERS,

(katselee eteensä).

Kun minä ajattelen kulunutta elämääni – ja kohtaloani – viimeisten kymmenen – yhdentoista vuoden aikana, niin on se melkeen kuin joku seikkailu tahi uni. Eikö sinustakin, Asta, tunnu siltä?

ASTA.

Monessa suhteessa tuntuu minusta siltä.

ALLMERS,

(jatkaen).

Kun minä, Asta, ajattelen, mitä me kaksi olimme ennen. Me kaksi köyhää orporaukkaa –

RITA,

(kärsimättömänä).

No, mutta siitähän jo on niin kauan.

ALLMERS,

(kuulematta häntä).

Ja nyt minä istun tässä keskellä varallisuutta ja komeutta. Olen voinut noudattaa kutsumustani. Olen voinut työskennellä ja harjoittaa tieteitä, – aivan mieleni mukaan (ojentaa kätensä). Ja koko tämän suuren, aavistamattoman onnen – sen luemme sinun ansioksesi, rakkahin Rita.

RITA,

(puolittain pilalla, puolittain vastenmielisesti, hyväilee hänen kättään).

Herkeä nyt lavertelemasta siitä.

ALLMERS.

Minä mainitsenkin sen ainoastaan jonkunlaisena johdantona. –

RITA.

Noo, jätä koko johdanto –!

ALLMERS.

Rita, – sinä luulit, että minä lääkärin kehotuksesta lähdin tunturimatkalle. Mutta niin ei ollut.

ASTA.

Eikö?

RITA.

No mikä se sinut sitte sai matkalle?

ALLMERS.

Se, että minulla ei ollut enään rauhaa työpöytäni ääressä.

RITA.

Rauhaa! Mutta, kultaseni, kuka sinua häiritsi?

ALLMERS,

(pudistaa päätään).

Ei kukaan ulkoapäin. Vaan minussa liikkui tunne, että minä suorastaan väärinkäytin – tahi – ei, jätin käyttämättä parhaat lahjani. Että olen tuhlannut aikani hukkaan.

ASTA,

(silmät suurena).

Kirjaasiko?

ALLMERS,

(nyökäyttää).

Sillä minulla ei ole kykyä ainoastaan siihen yksistään. Pitää kai minun kyetä toimittamaan jotakin muutakin, yhtä tahi toista.

RITA.

Sitäkö sinä mietiskelit istuissasi?

ALLMERS.

Niin, sitä etupäässä.

RITA.

Ja sen vuoksi olit niin tyytymätön itseesi viime aikoina. Ja meihin muihin myöskin. Niin, sen vuoksi sinä olitkin, Alfred!

ALLMERS,

(katselee eteensä).

Tuossa minä istuin kumarassa pöytäni ääressä ja kirjoitin päivät pääksytysten. Usein puoliyöhönkin. Kirjoitin ja kirjoitin suurta paksua kirjaa ”Ihmisen vastuunalaisuudesta”. Hm!

ASTA,

(laskee kätensä hänen käsivarrelleen).

Vaan, rakas Alfred – se kirjahan on oleva sinun elämäntyösi.

RITA.

Niin, sitähän sinä olet useinkin sanonut.

ALLMERS.

Minä ajattelin niin. Siitä saakka kun tulin aikaiseksi (lämmin katse silmissä). Sitte sinä laitoit minulle tilaisuuden, jotta saatoin siihen ryhtyä, sinä rakas Rita –

RITA.

Lorua!

ALLMERS.

– sinä (hymyilee hänelle) kultinesi ja maine, mantuinesi –

RITA,

(puolittain nauraen, puolittain suutuksissa).

Virkahan vielä siitä, niin minä sinua lyön.

ASTA,

(katsoo huolestuneena Alfredia).

Vaan kirjasi, Alfred?

ALLMERS.

Se rupesi aivan kuin etenemään minusta. Vaan nousemistaan nousi ajatus korkeammista velvollisuuksista, joilla oli vaatimuksensa minulta.

RITA,

(säihkyvin silmin, tarttuu hänen käteensä).

Alfred!

ALLMERS.

Ajatus – Eyolfista, rakas Rita.

RITA,

(pettyneenä, päästää käden).

Oh – Eyolfista!

ALLMERS.

Yhä syvemmällä on pikku Eyolf raukka vallannut sijan minussa. Sen jälkeen kun tuo onnettomuus tapahtui, että hän putosi pöydältä –. Ja varsinkin sitte, kun oli varmaa, että se on auttamaton –

RITA,

(kiihkeästi).

Vaan teethän sinä, Alfred, minkä suinkin voit hänen hyväkseen.

ALLMERS.

Niin, koulumestarina. Vaan en isänä. Ja juuri isänä tahdon minä tästä lähtien Eyolfille olla.

RITA,

(katsoo häneen ja pudistaa päätään).

Minä totta tosiaan en ymmärrä sinua.

ALLMERS.

Minä tarkoitan, että minä kaikin voimin koetan tehdä hänelle sen, mikä on auttamatonta, niin lieveäksi ja keveäksi kuin suinkin on mahdollista ajatella.

RITA.

No mutta, – jumalan kiitos, minä en usko, että hän tuntee sen niin syvästi.

ASTA,

(liikutettuna).

Kyllä, Rita.

ALLMERS.

Niin, saat olla varma, että hän tuntee sen syvästi.

RITA,

(kärsimättömänä).

Vaan, rakas Alfred, – mitä voisit sinä enempää tehdä hänen hyväkseen?

ALLMERS.

Minä koetan valaista kaikki ne monet mahdollisuudet, jotka hämärtyvät hänen lapsen sielussaan. Kaikki jalot taimet, jotka ovat hänessä idulla, koetan minä saada kasvamaan – kukkimaan ja tekemään hedelmää (lämpöisemmin ja lämpöisemmin, nousee). Ja vielä sitäkin enemmän! Minä autan häntä saamaan sopusointua hänen toiveittensa ja sen välillä, mikä hänelle on saavuttamattomissa. Sillä siihen hänestä ei ole nyt! Kaikki hänen halunsa menevät sitä suuntaa, mikä koko hänen elämänsä ijäksi jää hänelle saavuttamattomaksi. Vaan minä luon onnellisuuden tunteen hänen mieleensä.

(Hän kulkee pari kertaa edestakasin lattialla. Asta ja Rita seuraavat häntä katseillaan).

RITA.

Sinun tulisi ottaa nämät asiat tyynemmin, Alfred.

ALLMERS,

(pysähtyy pöydän luo vasemmalla ja katsoo heitä).

Eyolf on ottava minun elämäntyöni tehdäkseen. Jos niin tahtoo. Tahi saa hän valita, mikä on täysin hänen omaistaan. Ehkä mieluumminkin sen. – No, kaikessa tapauksessa annan minä oman työni jäädä.

RITA,

(nousee).

Vaan, Alfred rakas, – etkö voi molempia, tehdä omaa työtäsi ja työskennellä Eyolfin hyväksi?

ALLMERS.

En, sitä en voi. Mahdotonta. Minä en voi itseäni jakaa tässä. Ja sen vuoksi väistyn minä. Eyolfista on tuleva, täysikelpoinen suvussamme. Ja minä panen uuden elämäntyöni siihen, että saan tehdyksi hänestä täysikelpoisen.

ASTA,

(on noussut ja menee hänen luo).

Tämä on vaatinut ankaraa taistelua, Alfred.

ALLMERS.

Niin onkin. Täällä kotona en olisi koskaan saanut itseäni taipumaan. En koskaan olisi voinut pakottaa itseäni kieltäytymään. En koskaan täällä kotona.

RITA.

Senkö vuoksi siis sinä lähdit nyt kesällä matkalle?

ALLMERS,

(loistavin silmin).

Niin! Ja minä tulin äärettömään yksinäisyyteen. Sain nähdä nousevan auringon paistavan tuntureille. Tunsin kuin olevani lähempänä tähtiä. Aivan kuin keskinäisessä liitossa ja yhteydessä niiden kanssa. Ja silloin voin minä kieltäytyä.

ASTA,

(katsoo raskaan alakuloisesti häneen).

Vaan et koskaan enään aijo kirjoittaa kirjaasi ”Ihmisen vastuunalaisuudesta”?

ALLMERS.

En, Asta, en koskaan. Minä en voi paloitella itseäni kahdelle, tehtävälle, sanoinhan. Vaan minä tahdon toteuttaa ihmisen vastuunalaisuuden – elämässäni.

RITA,

(hymy suupielissä).

Uskotko todellakin, että voit pysyä niin suurissa aikeissa täällä kotona?

ALLMERS,

(tarttuu hänen käteensä).

Minä voin liittoutuessani sinun kanssasi (ojentaa toisen kätensä). Ja sinun kanssasi myös, Asta.

RITA,

(vetää pois kätensä).

Siis kahden kanssa. Sinä siis kuitenkin voit jakaa itsesi.

ALLMERS.

Vaan rakas Rita –!

(Rita menee pois hänen luotaan ja asettuu ovelle puutarhaan päin).

(Koputetaan keveästi ja kiivaasti oikeanpuoleiselle ovelle. Insinööri Borghejm astuu reippaasti sisään. Hän on nuorekas, 30 vuotinen mies. Puheensa hilpeää ja rohkeaa. Käytös sujuva).

BORGHEJM.

Hyvää huomenta, hyvää huomenta, rouva! (pysähtyy ilahtuneena nähdessään Allmersin). Mitä minä näen! Te jo kotona, herra Allmers?

ALLMERS,

(pudistaa hänen kättään).

Niin, minä tulin yöllä.

RITA,

(hilpeästi).

Hänellä, herra Borghejm, ei ollut enään lupaa.

ALLMERS.

Mutta eihän se ole totta, Rita –

RITA,

(tulee lähemmäs).

Tottapa hyvinkin. Hänen loma-aikansa oli loppunut.

BORGHEJM.

Vai niin, te, rouva, pidätte miestänne niin kiinteästi ohjaksissa?

RITA.

Minä pidän kiinni oikeuksistani. Ja tuleehan toki kaikella olla loppunsakin.

BORGHEJM.

Noo, ei kaikella, – toivon minä. – Hyvää huomenta, neiti Allmers!

ASTA,

(karttamalla).

Hyvää huomenta.

RITA,

(katsoo Borghejmia).

Ei kaikella, sanoitte?

BORGHEJM.

Niin, minä uskon ja luotan, että kaikessa tapauksessa on kuitenkin tässä maailmassa jotakin, jolla ei ole loppua.

RITA.

Nyt ajattelette varmaankin rakkautta – ja jotakin sellaista.

BORGHEJM,

(lämpöisesti).

Minä ajattelen kaikkea, mikä on kaunista.

RITA.

Ja, jolla ei koskaan ole loppua. Niin, ajatelkaamme sitä. Toivokaamme kaikki sitä.

ALLMERS,

(menee heidän luo).

Tienrakennus kai nyt pian loppuu täällä?

BORGHEJM.

Minulta on jo loppunut. Loppui eilen. On sitä ollutkin kotvaksi aikaa. Vaan, jumalan kiitos, se loppui kuitenkin.

RITA.

Ja te olette siitä niin ylen iloissanne.

BORGHEJM.

Niin, olen oikeinkin!

RITA.

Noo, mutta sen minä sanon –

BORGHEJM.

Mitä niin, rouva?

RITA.

Että se ei ole enään juuri kauniisti, herra Borghejm.

BORGHEJM.

O–hoo? Miksikä ei?

RITA.

Ei, sillä te ette arvatenkaan vastaisuudessa tule hyvinkään usein näille maille.

BORGHEJM.

En tulekaan, se on totta. Sitä en tullut ajatelleeksi.

RITA.

Noo, mutta kuitenkin aina joskus käytte täällä luonamme.

BORGHEJM.

En voi. Se on minulle, sen pahempi, aivan mahdotonta nyt pitkiin aikoihin.

ALLMERS.

Vai niin? Minkätähden?

BORGHEJM.

Sillä nyt olen saanut uuden, suuren rakennustyön, johon on heti ryhdyttävä.

ALLMERS.

Vai niin? (puristaa hänen kättään). Se ilahduttaa minua suuresti.

RITA.

Onneksenne, onneksenne, herra Borghejm!

BORGHEJM.

Shy, Shy! – minulla oikeastaan ei ole lupa siitä vielä puhua ääneen! Vaan minä en voi pysyä aisoissani! – Se on muuan vaikea tienrakennustyö – pohjoisessa. Ylikäyntejä vuoriin – ja muita uskomattomia vaikeuksia voitettavina! (innostuneena) Oo, sinä suuri, ihana maailma, – mikä onni on olla tienrakentaja!

RITA,

(hymyilee ja katsoo häneen kiusottavasti).

Yksistäänkö tienrakennustyön takia te tulette tänään niin rajun iloisena?

BORGHEJM.

En sen takia yksistään. Vaan kaikkien valoisien ja lupaavien toiveitten takia, joita ilmaantuu minulle.

RITA,

(kuten edellä).

Ahaa, siinä on ehkä jotakin vielä ihanampaa takana.

BORGHEJM,

(katsoo syrjäsilmällä Astaa).

Ken tiesi! Kun onni tulee, niin sehän tavallisesti tulee kuin kevättulva (kääntyy Astaan). Neiti Allmers, eikö tehtäisi pieni kävelyretki yhdessä? Sellainen, joita tavallisesti olemme tehneet?

ASTA,

(reippaasti).

Ei, ei kiitos. Ei nyt. Ei tänään.

BORGHEJM.

Noo, lähtekää nyt! Ainoastaan pienen pieni kierros! Minusta tuntuu, että minulla on niin paljon puheltavaa kanssanne, ennenkuin matkustan.

RITA.

Se on kai jotakin, jota ette saa vielä ääneen puhua?

BORGHEJM.

Hm, se nyt riippuu –

RITA.

Niin, sillä tehän osaatte myöskin hyvin kuiskata (puoliääneen). Asta, mene hänen kanssaan.

ASTA.

Vaan, rakas Rita –

BORGHEJM,

(pyytäen).

Neiti Asta, – ajatelkaa, että tämä olisi viimeinen kävelyretkemme, jäähyväisretki – pitkiksi, pitkiksi ajoiksi.

ASTA,

(ottaa hattunsa ja päivänvarjonsa).

Niin niin, mennään sitte vähäksi aikaa kävelemään ympäriinsä puutarhassa.

BORGHEJM.

Kiitos, kiitos siitä!

ALLMERS.

Ja silmätkää vähän Eyolfia samalla.

BORGHEJM.

Niin, Eyolf, tosiaan! Missä Eyolf on tänään? Minulla on jotakin hänelle.

ALLMERS.

Hän on siellä jossakin leikkimässä.

BORGHEJM.

Todellako! Vai niin, että hän on alkanut leikkiäkin nyt? Muutenhan hän tavallisesti istui vain sisällä lukemassa.

ALLMERS.

Se on loppuva. Hänestä on tuleva oikein vapaanilman lapsi.

BORGHEJM.

Kas, se on oikein! Ulos vapauteen hänkin, poika parka! Hyvä jumala. Ei voi mitään parempaa tehdä kuin leikkiä tässä siunatussa maailmassa. Minusta elämä on kerrassaan kuin leikkiä! – Niinpä lähdemme, neiti Asta!

(Borghejm ja Asta menevät verantaan ja puiston läpi).

ALLMERS,

(seisoo ja katsoo heidän jälkeensä).

Kuule Rita, – luuletko olevan jotakin välejä noilla kahdella?

RITA.

Minä en tiedä, mitä sanoa. Aluksi minä sitä luulin. Mutta Asta on muuttunut niin kummalliseksi, etten ymmärrä häntä – näinä viime aikoina hän on muuttunut.

ALLMERS.

Vai niin? Silläkö aikaa kun minä olin poissa?

RITA.

Niin näinä kahtena viime viikkona olen sen huomannut.

ALLMERS.

Ja sinä luulet, että hän ei nyt enämpi välitä Borghejmista?

RITA.

Ei todenteolla. Ei kokonansa antautumalla. Ehdottomasti. Sitä en usko (katsoo tarkastavasti häntä). Olisiko sinulla jotakin sitä vastaan, jos hän pitäisi Borghejmista?

ALLMERS.

Ei minulla oikeastaan sitä vastaan olisi. Mutta kieltämättähän se olisi huolestuttava ajatus –

RITA.

Huolestuttava?

ALLMERS.

Niin, sillä sinun tulee muistaa, että minä olen vastuunalainen Astasta. Hänen elämänsä onnesta.

RITA.

Mitä vielä – vastuunalainen! Onhan Asta aikaihminen! Kyllä kai hän siis ymmärtää itse valita, sen uskon.

ALLMERS.

Niin, toivokaamme sitä, Rita.

RITA.

Minä puolestani en luule mitään pahaa Borghejmista.

ALLMERS.

Ei, rakkaani, – enhän minäkään. Päinvastoin. Vaan kuitenkin –

RITA,

(kiinteästi).

Ja minä hyvin mielelläni näkisin, että heistä tulisi pari.

ALLMERS,

(tyytymättömänä).

Jaa, no minkätähden oikeastaan?

RITA,

(lisääntyvällä mielenliikutuksella).

Sen vuoksi, että hän matkustaisi sitte pois Borghejmin kanssa! Eikä sitte koskaan voisi tulla tänne meille samalla tavoin kuin nyt!

ALLMERS,

(tuijottaa hämmästyksissään häneen).

Toivoisitko pääseväsi Astasta kuitiksi?

RITA.

Sitä juuri toivon, Alfred!

ALLMERS.

Vaan hyvä ihme minkä vuoksi –?

RITA,

(käärii kiihkoisesti kätensä hänen kaulaansa). Sen vuoksi, että sitte vihdoinkin olisit sinä minulle yksistään! Vaikka – et sittekään! Et kokonansa minulle! (purskahtaa kouristusitkuun). Oh, Alfred, Alfred, minä en voi luopua sinusta.

ALLMERS,

(irrottautuu varovasti hänestä).

Vaan rakkahin Rita, – olehan toki järkevä!

RITA.

En, minä en välitä rahtuakaan järkevä ollakseni! Minä välitän ainoastaan sinusta! Sinusta yksin koko maailmassa! (heittäytyy taas hänen kaulaansa). Sinusta, sinusta, sinusta!

ALLMERS.

Päästä, päästä, – sinä kuristat minut –!

RITA,

(päästää hänet).

Hyvä jumala, että minä todellakin voisin (katsoo säihkyvin silmin häntä). Oo, jospa sinä tietäisit, miten olen vihannut sinua –!

ALLMERS.

Vihannut minua –!

RITA.

Niin, – kun sinä istuit tuolla sisällä itseksesi. Ja haudoit työtäsi. Pitkälle – pitkälle yöhön (valittaen). Niin pitkälle – niin myöhäiseen, Alfred. – Ooh, kuinka vihasin sinun työtäsi!

ALLMERS.

Vaan sehän on nyt loppunut.

RITA,

(nauraen viiltävästi).

Johan vain! Kun nyt olet ryhtynyt toiseen, joka on vielä pahempi.

ALLMERS,

(kauhistuneena).

Pahempi! Kun on kysymys lapsesta, sanotko sitä pahemmaksi?

RITA,

(kiivastuneesti).

Sanon, minä sanon. Meidän kahden suhteeseen nähden sanon minä sitä siksi. Sillä lapsi, – lapsi, sehän on päälle päätteeksi elävä ihminen (nousevalla kiihkolla). Vaan minä en kärsi sitä, Alfred! Minä en kärsi, – sen sanon sinulle!

ALLMERS,

(katsoo kiinteästi häntä ja sanoo tukehdutetulla äänellä).

Minä monta kertaa olen melkeen peloissani sinun tähtesi, Rita.

RITA,

(synkästi).

Minä itsekin usein pelkään itseäni. Ja sen vuoksi juuri sinun ei pidä herättää pahaa minussa.

ALLMERS.

Vaan Jumalan tähden, – teenkö minä sitä!

RITA.

Sinä teet, – kun sinä pirstot paloiksi pyhimmän välissämme.

ALLMERS,

(liikuttavasti).

Vaan ajattelehan toki, Rita. Onhan se oma lapsesi, – meidän ainoa lapsi, josta tässä on puhe.

RITA.

Lapsi on ainoastaan puolittain minun omani (taas syöksevällä äänellä). Vaan sinun pitää olla minun yksistään! Kokonaan minun! Minulla on oikeus sitä vaatia sinulta!

ALLMERS,

(kohottaa olkapäitään).

Rakas Rita – eihän auta mitään vaatia. Kaikki annettakoon vapaalla tahdolla.

RITA,

(jännitetyin katsein).

Ja sitä et sinä ehkä voi tästälähtien.

ALLMERS.

En, en voikaan. Minun täytyy jakautua Eyolfille ja sinulle.

RITA.

Vaan jos Eyolf ei olisi koskaan syntynytkään? Entä sitte?

ALLMERS,

(kiertelemällä).

Niin, se olisi eri asia. Sittehän minulla olisi ainoastaan sinä, josta pitää.

RITA,

(hiljaa vavisten).

Sittepä toivoisin, että en koskaan olisi häntä synnyttänyt.

ALLMERS,

(hypähtää istumasta).

Rita! Sinä et tiedä, mitä sinä itse sanot!

RITA,

(vapisee mielenliikutuksesta).

Minä synnytin hänet maailmaan sanomattomalla tuskalla. Vaan minä kestin sen kaiken ilolla ja riemulla sinun tähtesi.

ALLMERS,

(lämpöisesti).

Oo niin, niin, sen minä kyllä tiedän.

RITA,

(päättävästi).

Vaan siinä saa olla sen loppu. Minä tahdon elää elämää. Yhdessä sinun kanssasi. Kokonaan sinun kanssasi. Minä en voi oleskella ollakseni ainoastaan Eyolfin äiti. Ainoastaan se. Eikä mitään muuta. Minä en tahdo, sanon minä! Minä en voi! Minä tahdon elää ja olla sinulle kokonaan! Sinulle Alfred!

ALLMERS.

Vaan niinhän sinä olet, Rita. Lapsemme kautta –

RITA.

Oo, – imeliä, mietoja lauseparsia. – Ei hituakaan muuta. Ei, kuule sinä, sellainen ei ole minulle niin kerrassaan mitään! Minä olin sopiva tulemaan äidiksi. Vaan en olemaan äitinä. Sinä saat ottaa minut semmoisena, kuin olen.

ALLMERS.

Ja sinä olet ennen pitänyt niin sydämmellisesti Eyolfista.

RITA.

Minulla oli niin sääli häntä. Sillä sinä et pitänyt hänestä väliä. Annoit hänen vain lukea ja hautoa. Etpä häntä melkeen huomannutkaan.

ALLMERS,

(nyökyttää pitkäveteisesti).

Niin; minä olin sokea. Aikani ei ollut vielä tullut –

RITA,

(katsoo häntä).

Vaan nyt se siis on tullut?

ALLMERS.

Niin, nyt vihdoinkin. Nyt näen minä, että ylevin tehtäväni, täällä maailmassa on, olla oikea isä Eyolfille.

RITA.

Ja minulle? Mikä aijot olla minulle?

ALLMERS,

(lempeästi).

Sinulle olen sellainen, joka sinusta pitää? Sydämmeni hiljaisuudessa (hän tavottaa Ritan käsiä).

RITA,

(karttaen häntä).

Minä en välitä sydämmesi hiljaisuudesta. Minun pitää saada sinut kokonaan, kerrassaan! Ja yksinäni! Sellaisena, kuin sinut omistin suloisina, tulvehtivina ensi aikoina (kiihkeästi ja ankarasti). Minä, Alfred, en ilmoisena ikänä anna ruokkia itseäni jäännöksillä.

ALLMERS,

(tyynellä mielellä).

Minusta täällä voisi olla niin runsaasti onnellisuutta meille kaikille kolmelle, Rita.

RITA,

(halveksivasti).

Vai olet sinä niin vaatimaton (istuu pöydän ääreen vasemmalla). Kuulehan.

ALLMERS,

(lähestyy).

No? Mitä niin?

RITA,

(katsoo häneen mieto hohde silmissä).

Kun sain sähkösanomasi eilen illalla –

ALLMERS.

Niin? Niin mitä sitte?

RITA.

– niin pukeusin vaaleaan pukuun.

ALLMERS.

Niin, minä näin, että sinä olit vaaleissa, kun tulin.

RITA.

Olin pannut hajalle tukkani –

ALLMERS.

Tuuhean, lemuavan tukkasi.

RITA.

– niin että se valui yli niskan ja selän –

ALLMERS.

Minä näin. Minä näin sen. Oh miten olit kaunis, Rita!

RITA.

Molemmissa lampuissa oli ruusunpunaiset suojukset. Ja me olimme kahdenkesken. Ainoat valveillaolijat koko talossa. Ja pöydällä oli samppanjaa.

ALLMERS.

Sitä en maistanutkaan.

RITA,

(katsoo katkerasti häneen).

Et, se on totta (nauraa kimakasti). ”Samppanjaa sull’ oli, vaan koskenut et siihen” – niin kuin on runossa.

(Hän nousee nojatuolista ja kulkee melkeen kuin väsyksissä paneutuen sohvalle puolittain pitkäkseen).

ALLMERS,

(kulkee pitkin lattiaa ja pysähtyy hänen eteensä).

Minä olin niin vaipunut vakaviin ajatuksiin. Minä olin päättänyt, Rita, puhella sinun kanssasi vastaisesta elämästämme. Ja ennen kaikkea Eyolfista.

RITA,

(hymyilee).

Niinhän sinä teitkin, rakas –

ALLMERS.

Minä en päässyt asiaan. Sillä sinä rupesit riisumaan.

RITA,

Niin, ja sitte sinä puhelit Eyolfista sillä aikaa. Etkö muista? Sinä kysyit, miten pienen Eyolfin vatsa jaksaa.

ALLMERS.

(katsoo nuhtelevasti häntä).

Rita –!

RITA.

Ja sitte menit sinä sänkyysi. Ja nukuit erinomaisen hyvin.

ALLMERS.

(pudistaa päätään).

Rita, – Rita!

RITA.

(heittäytyy kokonaan maata ja katsoo Alfrediin).

Alfred?

ALLMERS,

Niin?

RITA,

”Samppanjaa sull’ oli, vaan koskenut et siihen.”

ALLMERS,

(melkeen ankarasti).

En. Minä en koskenut siihen.

(Hän menee Ritan luota ja asettuu puisto-ovelle. Rita makaa hetkisen liikkumatta, silmät sulettuna).

RITA,

(hypähtää äkkiä ylös).

Vaan erään asian tahdon sanoa sinulle, Alfred.

ALLMERS,

(kääntyy ovella).

No?

RITA.

Sinun ei pitäisi olla niin levollinen!

ALLMERS.

Levollinen?

RITA.

Niin. Sinun ei pitäisi olla niin välinpitämätön! Niin varma siitä, että sinä omistat minut!

ALLMERS,

(tulee lähemmäs).

Mitä sillä tarkoitat?

RITA,

(vapisevin huulin).

En ole milloinkaan, ainoallakaan ajatuksella ollut uskoton sinulle, Alfred! En koskaan silmänräpäykseksikään.

ALLMERS.

Et, Rita, sen minä tiedänkin. Minä tunnen sinut niin hyvin.

RITA,

(säihkyvin silmin).

Vaan jos halveksit minua –!

ALLMERS.

Halveksin –! Minä en ymmärrä, mitä sinulla on mielessä.

RITA.

Ooh, sinä et tiedä mitä kaikkea minussa voisi nousta, jos –

ALLMERS.

Jos –?

RITA.

Jos minä joskus huomaisin, ettet sinä enään välittäisi minusta. Et enään pitäisi minusta niin kuin ennen.

ALLMERS.

Vaan, Rita, rakkaimpani, – se on inhimillinen muutos vuosien kuluessa, – täytyyhän sen joskus tapahtua, meidänkin yhteiselämässämme. Aivan niinkuin kaikkien muidenkin.

RITA.

Ei koskaan tapahdu se minussa! Ja minä en tahdo tietää mistään muutoksesta sinussakaan. Minä en voisi sitä kestää, Alfred. Minä tahdon pitää sinut itselleni kokonaan.

ALLMERS,

(katsoo huolestuneena häntä).

Sinulla on kauhean mustasukkainen luonne –

RITA.

En voi muuksi muuttua, kuin mikä olen (uhkaavasti). Jos sinä jaat itsesi minun ja jonkun toisen kesken –

ALLMERS.

Mitä sitte?

RITA.

Niin minä sinulle kostan, Alfred!

ALLMERS.

Millä sinä voisit kostaa?

RITA.

En tiedä. – Kyllä, kylläpä minä tiedänkin!

ALLMERS.

Noo?

RITA.

Minä menen ja heittäydyn –

ALLMERS.

Heittäydyt, sanot sinä?

RITA.

Niin, niin minä teen. Minä heittäydyn suoraan ensimmäisen syliin – kenen tahansa.

ALLMERS,

(katsoo hellästi häntä ja pudistaa päätään).

Sitä sinä et tee koskaan sinä, minun rehellinen, ylevä, uskollinen Ritani.

RITA,

(käärii kätensä hänen kaulaansa).

Ooh, sinä et tiedä, mikä minusta voisi tulla, jos sinä, – jos sinä et tahtoisi minusta enään tietää.

ALLMERS.

En tahtoisi sinusta tietää, Rita? Tuollaista voit sanoakin!

RITA,

(puolittain nauraen, päästää hänet).

Minähän voisin verkkoni laskea tuon, – tuon tienrakentajan eteen, joka käy meillä.

ALLMERS,

(keveintynein mielin).

Ah, jumalankiitos, – sinä siis lasket leikkiä.

RITA.

En lainkaan. Miksikä ei yhtä hyvin hänen eteensä, kuin jokaisen muunkin?

ALLMERS.

Ei, sillä hän on jo varmaan siksi siteissä.

RITA.

Sitä parempi! Sillä siinä tapauksessa ottaisin hänet toiselta. Ja sehän on ihan tarkalleen samaa, minkä Eyolf on tehnyt minulle.

ALLMERS.

Sanotko sinä, että meidän pieni Eyolf on sen tehnyt?

RITA,

(etusormi suorana).

Kas niin! Kas niin! Heti kuin vain mainitsetkaan Eyolfin nimen, niin hellyt sinä ja äänesi vapisee (uhkaavasti puristaen kätensä nyrkkiin). Oo, sinä voisit melkeen kiusata minut toivomaan – ooh!

ALLMERS,

(katsoo tuskallisesti häntä).

Mitä voisit toivoa, Rita –!

RITA,

(kiihkeästi, menee hänen luota).

Ei, ei, ei – sitä en sano sinulle. En koskaan!

ALLMERS,

(menee lähemmäksi).

Rita! Minä rukoilen sinua, – oman itsesi ja minun tähden, – elä anna kiusata itseäsi mihinkään, mikä on pahaa.

(Borghejm ja Asta tulevat puutarhasta. Molemmat näyttävät hillitsevän mielenliikutustaan. Ovat vakavia ja noloja. Asta jää seisomaan verantaan. Borghejm tulee huoneeseen).

BORGHEJM.

Kas niin. Nyt olemme, neiti Allmers ja minä, olleet viimeisen kerran kävelemässä yhdessä.

RITA.

(katsoo säpsähtäen häneen).

Ohoo! – Eikö kävelyretkeä seuraakaan pitempi matka?

BORGHEJM.

Kyllä. Minä lähden.

RITA.

Te yksinänne?

BORGHEJM.

Niin, minä yksinäni.

RITA,

(katsoo syrjäsilmällä synkästi Allmersia).

Kuulitko, Alfred? (kääntyy Borghejmiin). Minä uskallan panna vetoa, että pahat silmät ovat tehneet teille kepposen.

BORGHEJM,

(katsoo häneen).

Pahat silmät?

RITA,

(nyökäyttää).

Pahat silmät, niin.

BORGHEJM.

Uskotteko pahoja silmiä, rouva Allmers?

RITA.

Minä olen nyt ruvennut uskomaan pahoja silmiä. Varsinkin pahoja lapsen silmiä.

ALLMERS,

(liikutettuna, kuiskaa).

Rita, – kuinka sinä voit –!

RITA,

(puoli ääneen).

Sinä itse, Alfred, teet minusta pahan ja häijyn.

(Etäistä, sekavaa hälinää ja huutoja kuuluu rannalta)

BORGHEJM,

(menee lasiovelle).

Mikä melu siellä on?

ASTA,

(ovelta).

Katsokaa, ihmisiä juoksee laiturille!

ALLMERS.

Mitäpä se voisi olla? (katsahtaa pikimmältään ulos). Poikarakit siellä telmimässä taas.

BORGHEJM,

(huutaa yli aitauksen).

Pojat hoi! Mikä siellä on?

(Useat vastaavat yhtä aikaa, mikä estää mitään selvästi kuulumasta).

RITA.

Mitä he sanovat?

BORGHEJM.

Sanovat, että siellä on muuan lapsi hukkunut.

ALLMERS.

Lapsi hukkunut?

ASTA,

(levottomana).

Pieni poika, sanovat he.

ALLMERS.

Eikö mitä, nehän osaavat kaikki uida.

RITA,

(huutaa tuskallisesti).

Missä on Eyolf!

ALLMERS.

Ole rauhassa. Rauhassa. Eyolfhan on puutarhassa leikkimässä.

ASTA.

Ei hän puutarhassa ollut –

RITA,

(nostetuin käsin).

Ooh, kunhan se vain ei olisi hän!

BORGHEJM,

(kuuntelee ja huutaa alas).

Kenen lapsi se on?

(Sekavia ääniä kuuluu. Borghejm ja Asta päästävät tukehdutetun huudon ja syöksevät puiston läpi).

ALLMERS,

(tuskassa).

Se ei ole Eyolf! Se ei ole Eyolf, Rita!

RITA,

(verannassa, kuunnellen).

Shyy; ole nyt hiljaa! Anna minä kuuntelen, mitä he sanovat.

(Rita korvia vihlovalla huudolla pakenee huoneeseen).

ALLMERS,

(hänen jälessään).

Mitä ne sanoivat?

RITA,

(vaipuu nojatuoliin vasemmalla).

Sanoivat: sauva uipi!

ALLMERS,

(melkeen tarmotonna).

Ei! Ei! Ei!

RITA,

(käheästi).

Eyolf! Eyolf! Oo, vaan heidän täytyy pelastaa hänet!

ALLMERS,

(puolihurjana).

Muusta ei kysymystäkään! Niin kallis henki! Niin kallis henki!

(Hän rientää puutarhan läpi).