Pikku Eyolf: Kolmas näytös
| Toinen näytös | Kolmas näytös. Pikku Eyolf Kirjoittanut Henrik Ibsen |
Pikku Eyolf |
(Pensikkokumpu Allmersin puutarhassa. Jyrkkä rintuus kaidepuineen perällepäin, portaat vasemmalle puolen. Avara näköala vuonolle, joka on syvällä alhaalla. Kaidepuiden vieressä lippuriuku nuorineen ilman lippua. Etualalla oikealla huvimaja, köynnös- ja villiviinikasvien peitossa. Penkki majan edessä. Myöhäinen kesäilta, sekeinen ilma. Kasvava hämärä).
(ASTA istuu penkillä kädet sylissä. Hattu päässä ja päällystakki yllä, päivänvarjo vierellä ja pieni matkalaukku riippuu kupeella hihnassa olkapään yli).
(BORGHEJM tulee perältä vasemmalta puolen. Hänellä on matkalaukku niinkuin Astalla. Käsivarrella kääritty lippu).
BORGHEJM,
(huomaa Astan).
Ahaa, täälläkö te olettekin?
ASTA.
Minä istun tässä katselemassa seutua viimeisen kerran.
BORGHEJM.
Olipa hyvä, että tännekin kurkistin.
ASTA.
Oletteko etsineet minua?
BORGHEJM.
Olen. Halusin hartaasti saada sanoa teille hyvästit – tälle kertaa. En viimeistä kertaa, toivon ma.
ASTA,
(hymyilee vähän).
Te olette sitkeä.
BORGHEJM.
Niinhän pitää tienraivaajan ollakin.
ASTA.
Näittekö Alfredia? Tahi Ritaa?
BORGHEJM.
Molemmat näin.
ASTA.
Yhdessä?
BORGHEJM.
Ei. Kumpikin on itsekseen.
ASTA.
Mitä te tuolla lipulla?
BORGHEJM.
Rouva Rita käski minun nostaa tämä liehumaan.
ASTA.
Lippu liehumaan nyt?
BORGHEJM,
Puoliriukuun. Sen pitää liehua yöt päivät, sanoi hän.
ASTA,
(huokaa).
Rita parka. Ja Alfred parka.
BORGHEJM,
(puuhaten lippua).
Onko teillä sydäntä matkustaa nyt heidän luotaan? Kysyn sen vuoksi, kun näen teidän olevan matkapuvussa.
ASTA,
(matalalla äänellä).
Minun täytyy matkustaa.
BORGHEJM,
Niin, no kun teidän täytyy, niin –
ASTA.
Ja tehän myöskin lähdette nyt yöllä.
BORGHEJM.
Minunkin täytyy. Minä matkustan junalla. Junallako tekin?
ASTA.
Laivalla minä menen.
BORGHEJM,
(katsoo syrjäsilmällä häneen).
Kukin siis omaa tietään.
ASTA.
Niin.
(Hän katselee, kun Borghejm nostaa lipun puoliriukuun. Kun Borghejm on saanut sen tehdyksi, menee hän Astan luo).
BORGHEJM.
Neiti Asta, – ette voi uskoa, miten suren pikku Eyolfia.
ASTA,
(katsoo häneen).
Niin. Olen varma siitä, että surette kovasti.
BORGHEJM.
Tuntuu niin tuskalliselle. Sillä minusta oikeastaan ei ole suremaan.
ASTA.
(kääntää katseensa lippuun).
Ajan ollen menee ohi – kaikkityyni. Kaikki, surut.
BORGHEJM.
Kaikkiko? Niinkö luulette?
ASTA.
Niinkuin tuulenpuuskakin menee. Kunhan pääsette kauas pois –
BORGHEJM.
Sinne lienee melko pitkältä, sinne asti.
ASTA.
Ja sittehän teillä on se uusi, suuremmoinen tienrakennustyökin.
BORGHEJM.
Vaan ei ole ketään auttajakseni siinä.
ASTA.
Tottahan teillä on auttajiakin.
BORGHEJM,
(pudistaa päätään).
Ei ketään. Ei ketään jakamaan iloa. Sillä ilon osallista enimmän tarvitsen.
ASTA.
Eikö vaivain ja vastusten?
BORGHEJM.
Pyh, niistä sitä aina suoriutuu yksikseenkin.
ASTA.
Vaan ilo, – se täytyy saada jakaa jonkun kanssa, niinkö arvelette?
BORGHEJM.
Niin, eihän siinä muuten mitään onnellisuutta ilossa ole.
ASTA.
Eikö mitä, – kyllä siinä siltä voi olla.
BORGHEJM.
No, luonnollisesti voi kyllä jonku aikaa olla onnellinen ja iloinen itsekseenkin. Vaan ei sitä riitä pitkältä. Ei, vaan ilossa pitää olla kaksi.
ASTA,
Ainako vain kaksi? Eikö koskaan useampia? Eikö koskaan paljon?
BORGHEJM.
Niin, nähkääs, – se on taas aivan toista. – Neiti Asta, – ettekö siis todellakaan voi suostua jakamaan onnen ja ilon ja – ja vaivat ja vastukset yhden – yhden ainoan kanssa yksistään?
ASTA,
Minä olen sitä kokenut – kerran.
BORGHEJM.
Oletteko!
ASTA,
Olen, koko sen aikaa, kun veljeni, – kun Alfred ja minä asuimme yhdessä.
BORGHEJM.
Niin, mitäs kun veljenne kanssa. Sehän on aivan eri asia. Minusta sitä voi sanoa paremmin rauhaksi kuin onneksi.
ASTA.
Ihanaa se kuitenkin oli.
BORGHEJM.
Kas niin, – se jo tuntui teistä ihanalta. Vaan ajatelkaapas, – ettei hän nyt olisi ollut veljenne!
ASTA,
(yrittää nousemaan, vaan jää kuitenkin istumaan).
Sittehän emme olisikaan koskaan eläneet yksissä. Sillä minä olin silloin vielä lapsi. Eikä isosti ehompi ollut hänkään.
BORGHEJM,
(vähän ajan kuluttua).
Oliko se aika niin ihana?
ASTA,
Oli se, sen saatte uskoa.
BORGHEJM.
Saitteko sitte kokea jotakin hyvin hauskaa ja onnellista silloin?
ASTA,
Voi, niin paljon. Niin sanomattoman paljon.
BORGHEJM.
Kertokaapas minulle siitä vähän, neiti Asta.
ASTA,
Itse asiassa vain vähäpätöistä kaikki.
BORGHEJM.
Niinpä kun –? Noo?
ASTA,
Niinpä kun Alfred oli suorittanut tutkintonsa. Ja oli suoriutunut hyvin. Ja kun hän sitte vähän väliä sai virantoimitusta milloin missäkin koulussa. Tahi kun hän istui sepustamassa kirjoitusta. Ja luki sen minulle. Ja sitte sai sen painetuksi sanomalehteen.
BORGHEJM.
Niin, minä todellakin käsitän, että se on mahtanut olla suloinen, rauhaisa aika. Veli ja sisar jakamassa ilonsa (pudistaa päätään). Minä en voi käsittää, miten veljenne saattoi erota teistä, Asta!
ASTA,
(hillityllä liikutuksella).
Alfredhan meni naimisiin.
BORGHEJM.
Eikö se teistä tuntunut raskaalle?
ASTA,
Tuntui, alussa. Minusta tuntui, että olin kerrassaan menettänyt hänet.
BORGHEJM.
Vaan, onneksi, niin ei käynyt.
ASTA,
Ei.
BORGHEJM.
Vaan kuitenkin. Miten hän voi. Mennä naimisiin, tarkoitan. Kun hän olisi saanut pitää teidät luonansa yksinään!
ASTA,
(katsoo eteensä).
Hän oli muuttuvaisuuden lain alainen, ajattelen.
BORGHEJM.
Muuttuvaisuuden lain?
ASTA.
Alfred käyttää sitä nimitystä.
BORGHEJM.
Pyyh, – se mahtaa olla tyhmä laki! Minä senlaiseen lakiin en pane uskoa hituakaan.
ASTA,
(nauraa).
Ajan pitkään voitte tekin ruveta uskomaan.
BORGHEJM.
En tässä maailmassa! (liikuttavasti). Vaan kuulkaahan nyt, neiti Asta! Olkaa nyt järkevä – kerrankin. Tässä asiassa, tarkoitan minä –
ASTA,
(keskeyttäen).
Ei, ei, ei, – ei puututa siihen!
BORGHEJM,
(kiinteästi).
Vaan, Asta – minun on mahdotonta päästää teitä niin vähällä. Nythän on veljenne saavuttanut kaikki, mitä hän hartaimmin on halunnut. Elää elämäänsä varsin tyytyväisenä ilman teitäkin. Ei kaipaa teitä ollenkaan. – Ja se vielä lisäksi – mikä yhdellä iskulla muuttaa koko teidän asemanne täällä –
ASTA,
(säpsähtää).
Mitä sillä tarkoitatte?
BORGHEJM.
Lasta, joka on temmattu pois. Mitä voisin muuta tarkoitttaa?
ASTA,
(rohkaistuna).
Pikku Eyolf on poissa, niin.
BORGHEJM.
Mitä teillä sitte oikeastaan on enään täällä tekemistä? Teillä ei ole enään pikku Eyolf parasta huolenpitoa. Ei minkäänlaisia velvollisuuksia, – ei tehtäviä mihinkään suuntaan –
ASTA.
Minä pyydän, herra Borghejm, – elkää ahdistako niin ankarasti minua!
BORGHEJM.
Minähän olisin hullu, jos en koettaisi äärimmäisyyteen saakka. Ensi päivinä matkustan kaupungista. Kentiesi en saa teitä siellä tavata. En ehkä saa nähdä teitä taas pitkiin, pitkiin aikoihin. Ja kuka tietää, mitä sillä aikaa voi tapahtua?
ASTA,
(hymyilee vakavasti).
Pelkäättekö siis kuitenkin muuttuvaisuuden lakia?
BORGHEJM.
En, en hitustakaan (nauraa katkerasti). Eikähän ole mitään muuttumistakaan. Teissä, tarkoitan. Sillä te ette paljoa välitä minusta, sen olen huomannut.
ASTA.
Sen te hyvin tiedätte, että minä välitän.
BORGHEJM.
Niin, mutta ette läheskään kylliksi. Ei siinä määrässä kuin minä haluaisin (kiihkeämmin). Herra jumala, Asta, – neiti Asta, – tämä on niin hullua, kuin ajatella voi! Ihan tuossa, tämän tahi huomispäivän takana, lepää ehkä koko elämänonni ja odottaa meitä. Ja me annamme sen levätä rauhassa. Emmeköhän vielä kadu sitä, Asta?
ASTA,
(hiljaa).
Ei tiedä! Vaan ainakin kaikki loistavat mahdollisuudet saamme antaa levätä rauhassa.
BORGHEJM,
(hilliten itseään, katsoo häneen).
Siis minä saan rakentaa teitäni yksinäni?
ASTA,
(lämpöisesti).
Jospa minä vain voisin olla teidän kanssanne siinä mukana! Auttaa teitä vaivoissa. Jakaa ilo kanssanne –
BORGHEJM.
Tahtoisitteko, – jos voisitte?
ASTA.
Tahtoisinpa tosiaan.
BORGHEJM.
Vaan ette voi?
ASTA,
(luo katseensa alas).
Tyytyisittekö omistamaan minut puoleksi?
BORGHEJM.
En. Kokonaan täytyy minun saada teidät omistaa.
ASTA,
(katsoo häneen ja sanoo hiljaa).
Sitte en voi.
BORGHEJM.
Hyvästi siis, neiti Asta.
(Aikoo mennä. Allmers tulee kummulle vasemmalta perällä. Borghejm pysähtyy).
ALLMERS,
(noustessaan portaita, matalalla äänellä, viittaa).
Onko Rita tuolla huvimajassa?
BORGHEJM.
Ei ole. Täällä ei ole ketään muita kuin neiti Asta.
(Allmers tulee lähemmäs).
ASTA,
(Allmersia vastaan).
Menenkö etsimään Ritaa? Ja noutamaan tänne?
ALLMERS,
(torjuvasti).
Ei, ei, ei, – anna olla (Borghejmille). Tekö olette nostaneet tuon lipun?
BORGHEJM.
Minä. Rouva Rita käski. Sitä varten minä tänne tulin.
ALLMERS.
Ja ensi yönä te lähdette matkalle?
BORGHEJM.
Niin. Ensi yönä minä lähden todenteolla.
ALLMERS,
(katsahtaen Astaan).
Ja olette turvanneet itsellenne hyvää seuraa matkalle, arvaan ma.
BORGHEJM,
(pudistaa päätään).
Minä matkustan yksinäni.
ALLMERS,
(hämmästyy).
Yksinänne?
BORGHEJM.
Ypö yksin.
ALLMERS.
(hajamielisesti).
Vai niin?
BORGHEJM.
Ja jäänkin yksikseni.
ALLMERS,
Yksinolossa on jotakin kammottavaa. Tuntuu minusta aivan kuin jäätyisin –
ASTA,
Mutta, Alfred, ethän sinä ole yksin!
ALLMERS.
Siinä myöskin, Asta, voi olla jotakin kammottavaa.
ASTA,
(ahdistuksissa).
Elä puhu tuolla tavoin! Elä ajattele semmoista!
ALLMERS.
(kuulematta häntä).
Vaan kun et sinä siis mene mukaan –? Kun sinua ei ole mikään sitomassa? Niin minkä vuoksi et sitte halua jäädä tänne minun luo – ja Ritan luo?
ASTA,
(levottomana).
En, minä en voi. Minun välttämättömästi täytyy nyt kaupunkiin.
ALLMERS.
Vaan ainoastaan kaupunkiin, Asta. Kuuletko!
ASTA.
Kyllä.
ALLMERS,
Ja sinä lupaat, että tulet taas pian tänne.
ASTA.
(rohkeasti).
En, en, sitä minä en uskalla luvata.
ALLMERS.
Hyvä. Niinkuin tahdot. Sitte tapaamme siis kaupungissa.
ASTA,
(pyytävästi).
Vaan, Alfred, sinun täytyy jäädä kotia Ritan luo!
ALLMERS.
(vastaamatta, kääntyy Borghejmiin).
Lienee parasta teille, ettei teillä vielä ole seurakumppania matkalle.
BORGHEJM.
(vastenmielisesti).
Ohoo, miten voitte sellaista tuumailla!
ALLMERS.
Sillä arvaamattanne voisi ehkä joku tulla jälestänne. Yllättää matkalla.
ASTA.
(ehdottomasti).
Alfred!
ALLMERS.
Oikea matkatoveri. Kun on myöhäistä. Liian myöhäistä.
ASTA.
(hiljaa, liikutuksissa).
Alfred! Alfred!
BORGHEJM,
(katsoo vuoroon kumpaakin).
Mitä se merkitsee? En minä ymmärrä –
(Rita tulee vasemmalta perällä).
RITA,
(valittelevasti).
Elkäähän toki kaikki jättäkö minua yksin!
ASTA.
(menee vastaan).
Sinähän tahdoit mieluummin olla yksinäsi, sanoit sinä –
RITA.
Niin, vaan minä en uskalla. Pimenee niin huimasti. Minusta tuntuu, että suuret avonaiset silmät katselevat minua!
ASTA.
(vienosti, myötätuntoisesti).
Jos niin olisikin, Rita, niin niitä silmiä ei pitäisi pelätä.
RITA.
Kaikkia sinä voit sanoakin! Ei pelätä!
ALLMERS.
(liikuttavasti).
Asta, minä pyydän sinua – kaikin mokomin – jää tänne – Ritan luo!
RITA.
Niin! Ja Alfredin luo myöskin! Jää nyt! Jää nyt, Asta!
ASTA,
(taistellen itsekseen).
Minä tahtoisin niin sanomattoman mielelläni –
RITA.
Niinpä jää sitte! Sillä Alfred ja minä emme jaksa yksinämme kestää surua ja ikävää.
ALLMERS.
(synkästi).
Sano paremminkin – omantunnon vaivaa ja tuskaa.
RITA.
Niin, sano sitä miksi haluat, – niin emme kestä sitä yksinämme, me kaksi. Asta, minä pyydän sydämmestäni! Jää tänne ja auta meitä! Ole meille Eyolfin sijassa –
ASTA.
(väistyy).
Eyolfin –!
RITA.
Niin, eikö niin sinustakin, Alfred?
ALLMERS.
Jos hän haluaa ja voi.
RITA.
Sinähän kutsuit häntä ennen pikku Eyolfiksesi (tarttuu Astan käteen). Tästä lähtien, Asta, olet meidän Eyolf. Eyolf, niinkuin olit ennen.
ALLMERS.
(salatulla liikutuksella).
Jää tänne – ja jää elämään kanssamme, Asta. Ritan kanssa. Minun kanssani. Minun – veljesi kanssa!
ASTA,
(päättävästi, tempaa kätensä pois).
Ei. Minä en voi (kääntyy). Borghejm, – mihin aikaan laiva lähtee?
BORGHEJM,
Nyt pian.
ASTA.
Minun pitää joutua siihen. Tahdotteko tulla mukaan?
BORGHEJM,
(hillityllä riemastuksella).
Tahdonkoko! Tahdon, tahdon, tahdon!
ASTA,
Niinpä tulkaa.
RITA,
(verkalleen).
Vai sillälailla. Niin no, sittepä et voikaan jäädä meille.
ASTA,
(heittäytyy Ritan kaulaan).
Kiitos kaikesta, Rita! (menee ja tarttuu Allmersin käteen). Alfred, – hyvästi! Tuhansin, tuhansin kerroin – jää hyvästi!
ALLMERS,
(hiljaa, jännityksissä).
Mitä tämä on, Asta? Tämähän näyttää aivan siltä kuin lähtisit pakoon.
ASTA,
(hiljaisella tuskalla).
Niin, Alfred, – niin teenkin.
ALLMERS.
Pakenet – minua!
ASTA,
(kuiskaten).
Sinua – ja itseäni.
ALLMERS,
(väistyy takasin).
Ah –!
(Asta kiiruhtaa perälle. Borghejm heilahuttaa hattua ja menee jälkeen).
(Rita nojaa huvimajan ovipieleen. Allmers, ankarassa mielenliikutuksessa, menee kaidepuun luo ja seisahtuu sinne tuijottamaan alas. Äänettömyys).
ALLMERS,
(kääntyy ja sanoo palautetulla mielenmaltilla).
Nyt laiva tulee. Katso, Rita, tuolla.
RITA.
Minä en uskalla katsoa.
ALLMERS.
Et uskalla?
RITA.
En. Sillä kun on punanen silmä. Ja viheriä silmä myös. Suuret hehkuvat silmät.
ALLMERS.
Mutta eiväthän ne ole kuin lyhdyt.
RITA.
Tästä lähtien ne ovat silmät. Minusta. Ne tuijottavat tuijottamistaan pimeydestä. – Ja pimeyteen.
ALLMERS.
Nyt laskee se rantaan.
RITA.
Mihin kohti se laskee nyt tänä iltana?
ALLMERS,
(tulee lähemmäksi).
Laituriin tietysti, niinkuin ennenkin.
RITA,
(ojentautuu suoraksi).
Miten voi se siihen laskea!
ALLMERS.
Siihenhän sen pitääkin.
RITA.
Vaan siinähän Eyolf –! Miten he voivat sitte siihen laskea laivansa?
ALLMERS.
Niin, Rita, elämä on sydämmetön.
RITA.
Ihmiset ovat sydämmettömiä. He eivät välitä mistään. Ei elävistä eikä kuolleistakaan.
ALLMERS.
Siinä olet oikeassa. Elämä menee menoaan. Täsmällisesti aivan kuin ei mitään maailmassa olisi tapahtunutkaan.
RITA,
(katsoo eteensä).
Siellähän ei olekaan mitään tapahtunutkaan. Muille. Vaan ainoastaan meille kahdelle.
ALLMERS.
(heräävällä mielikarvaudella).
Niin, Rita, – niin hyödytöntä oli sinun synnyttää hänet onnettomuuteen ja kurjuuteen. Sillä nyt hän on poissa – jälkeä jättämättä.
RITA.
Sauva vain saatiin pelastetuksi.
ALLMERS,
(kiihkeästi).
Ole vait’! Minä en kärsi kuulla sitä sanaa!
RITA,
(valittaen).
Ooh, minä en voi kestää sitä ajatusta, ettei meillä enään ole Eyolfia.
ALLMERS,
(kylmästi ja katkerasti).
Sinä tulit toimeen ilman häntä, kun hän sinulla oli. Koko puolen päivää saatoit olla näkemättä häntä.
RITA.
Minä kun tiesin, että näen hänen milloin vain halusin.
ALLMERS.
Niin, sillä tavoin olemme tuhlanneet sen vähän ajan, minkä Eyolf oli luonamme.
RITA,
(kuuntelee, tuskallisesti).
Kuuletko, Alfred. Nyt soitetaan taas kelloja!
ALLMERS,
(katsoo vuonolle).
Laivan kello soipi. Laiva lähtee.
RITA.
En sitä tarkoita. Koko päivän ovat kellot korvissani soineet. – Nyt taas soipi.
ALLMERS,
(kääntyy häneen).
Sinä kuulet väärin, Rita.
RITA.
En. Minä kuulen ihan selvään. Aivan kuin ruumiskellot. Harvaan. Ja aina samat sanat.
ALLMERS.
Sanat? Mitä sanoja?
RITA,
(nyökyttää päällään tahtia).
”Sau–va ui–pi”. ”Sau–va ui–pi”. Etkö sinä kuule sitä?
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
En minä kuule mitään. Eikä mitään kuulukaan.
RITA.
Niin, niin, sano sinä mitä sanot. Minä kuulen aivan selvään.
ALLMERS,
(katsoo kaidepuun yli).
Nyt ovat he laivassa, Rita. Nyt lähtee laiva kaupunkiin.
RITA.
Etkö sinä kuule tuota! ”Sau–va ui–pi”. ”Sau–va – –”
ALLMERS,
(tulee hänen luo).
Elä sinä seiso siinä kuuntelemassa tyhjää. Minä sanon, että nyt ovat Asta ja Borghejm laivassa. Matkalla siis. – Asta on poissa.
RITA,
(katsoo arasti häneen).
Varmaan sinäkin, Alfred, siis menet pian pois?
ALLMERS,
(rohkeasti).
Mitä sillä tarkoitat?
RITA.
Että menet sisaresi luo.
ALLMERS.
Onko Asta sanonut jotakin?
RITA.
Ei. Vaan sinä itse sanoit, että Astan tähden me – me yhdyimme.
ALLMERS.
Niin, vaan sinä, sinä itse sidoit minut. Yhdyselämään.
RITA.
Vaan, mielestäsi en minä ole – en ole niin – hurmaavan kaunis enään.
ALLMERS.
Muuttuvaisuuden laki voisi ehkä kuitenkin pitää meitä yhdessä.
RITA,
(nyökyttää verkalleen).
Minussa on nyt muutos tapahtumassa. Tunnen sen tuskaa.
ALLMERS.
Tuskaa?
RITA.
Niin, sillä siinäkin on jonkulainen synnytys.
ALLMERS.
Niin on. Tahi ylösnouseminen. Ylentyminen korkeampaan elämään.
RITA,
(katsoo lannistuneena eteensä).
Niin, – koko, koko elämän onnen mennessä haaksirikkoon.
ALLMERS.
Haaksirikko, se juuri on voitoksi.
RITA,
(kiihkeänä).
Ooh, lauseparsia? Herra Jumala, olemmehan kuitenkin tämän ilman ihmisiä.
ALLMERS.
Me olemme myöskin vähän sukua merelle ja taivaalle, Rita.
RITA.
Sinä ehkä. En minä.
ALLMERS.
Olet sinäkin. Enemmän kuin itse tiedätkään.
RITA,
(askeleen lähemmäksi).
Kuule, Alfred, – etkö voisi ajatella työhösi ryhtymistä uudelleen?
ALLMERS.
Työhönikö, jota sinä olet vihannut?
RITA.
Minusta on tullut nyt vaatimaton. Minä suostun kirjan kanssa jakamaan sinut.
ALLMERS.
Minkä vuoksi?
RITA.
Sen vuoksi vain, että saan pitää sinut luonani. Niinkään lähellä edes.
ALLMERS.
Minä voin niin kovin vähän auttaa sinua, Rita.
RITA.
Vaan ehkä minä voisin auttaa sinua.
ALLMERS.
Työssänikö?
RITA.
Ei siinä. Vaan elämässä.
ALLMERS,
(pudistaa päätään).
Minusta tuntuu, että minulla ei ole mitään elämää elettävänä.
RITA.
Noo, sitte kärsimään elämää.
ALLMERS,
(synkästi, katsoen eteensä).
Minä uskon olevan parasta meille molemmille erota.
RITA,
(katsoo tutkivasti häneen).
Mihin aikoisit sitte mennä? Ehkä Astan luo?
ALLMERS.
En. En koskaan Astan luo tästä lähtien.
RITA.
Minne sitte?
ALLMERS.
Ylös yksinäisyyteen.
RITA.
Tuntureilleko? Sitäkö tarkoitat?
ALLMERS,
Niin.
RITA.
Vaan sehän on vain uneksimista, Alfred! Ethän siellä voisi elää.
ALLMERS.
Sinne minua nyt halu vetää.
RITA.
Minkä vuoksi? Sano se!
ALLMERS,
Istu. Niin kerron sinulle jotakin.
RITA.
Jota sinulle siellä on tapahtunut?
ALLMERS.
Niin.
RITA.
Ja josta et ole puhunut Astalle etkä minulle?
ALLMERS.
Niin.
RITA.
Sinä olet kaikessa niin umpimielinen. Sinun ei pitäisi olla sellainen.
ALLMERS.
Istu tuohon. Niin kerron.
RITA.
Annahan kuulla!
(Istuu penkille huvimajan eteen).
ALLMERS.
Minä olin yksin siellä ylhäällä. Keskellä tuntureita. Niin tulin muutamalle suurelle, yksinäiselle tunturijärvelle. Ja siitä piti minun päästä yli. Vaan en voinut. Ei ollut venettä eikä ihmisiä.
RITA.
Noo? Ja sitte?
ALLMERS.
Laskeusin omin päini muutamaan laaksoon. Sieltä arvelin pääseväni yli kukkulain ja huippujen välitse. Ja taas alas toiselle puolen järveä.
RITA.
Ja sinä eksyit, Alfred!
ALLMERS.
Niin, minä hairahduin suunnassa. Sillä ei ollut minkäänlaista tietä eikä polkua. Minä kuleksin koko päivän. Ja koko seuraavan yönkin. Ja lopuksi luulin, etten enään milloinkaan pääse ihmisten ilmoille.
RITA.
Et kotiasi, meidän luo? Minä olen varma, että ajatuksesi olivat täällä.
ALLMERS.
Ei, – eivät olleet.
RITA.
Eikö?
ALLMERS.
Ei. Se oli kummallista. Tuntui minusta, että sinä sekä Eyolf olitte joutuneet hyvin, hyvin kauas. Ja niinikään Asta.
RITA.
Vaan mitä sitte ajattelit?
ALLMERS.
Minä en ajatellut mitään. Kulin ja hinasin itseäni jyrkänteitä, – ja nautin kuoleman rauhaa ja suloutta.
RITA,
(hypähtää ylös).
Elä käytä tuollaisia sanoja moisesta kauhistuksesta.
ALLMERS.
Minä tunsin sillä tavoin. En mitään tuskaa. Minusta tuntui, että meitä oli kaksi kuleksimassa, minä ja toisena kuolema, ja aivan kuin hyvät matkatoverit. Minusta tuntui olevan luonnollista, – niin asianmukaista, kaikkityyni. Minun suvussanihan ei elä kukaan vanhaksi –
RITA,
Ole puhumatta tuollaista, Alfred! Selvisithän siitä kuitenkin hyvin.
ALLMERS,
Niin; yhtäkkiä olin perillä. Järven toisella rannalla.
RITA.
Se on ollut sinulle pelon ja kauhun yö, Alfred. Vaan nyt jälestäpäin et tahdo sitä myöntää itsellesi.
ALLMERS.
Se yö sai minussa aikaan päätöksen. Ja sen vuoksi käännyin takasin. Lähdin kotia. Eyolfin luo.
RITA,
(hiljaa).
Liian myöhään.
ALLMERS.
Niin. Ja – toverini tuli ja otti hänet –. Siitä syntyi kauhu häntä. Kauhu kaikkea. Kaikkea sitä, – josta emme uskalla kuitenkaan luopua. Niin olemme maailmaan kytketyitä molemmat, sinä, Rita, ja minä.
RITA,
(ilon värähdys äänessä).
Niin, eikö totta! Sinä myöskin! (menee lähemmäksi). Ooh, eletään elämämme yhdessä, niin kauan kuin mahdollista!
ALLMERS,
(kohottaa olkapäitään).
Elää, niin! Kun ei ole mitään sisältöä siinä. Autiota ja tyhjää kaikkialla. Katsonpa minne tahansa.
RITA,
(tuskallisesti).
Ennemmin tahi myöhemmin lähdet sinä luotani, Alfred. Minä tunnen sen! Ja minä näen sen sinustakin! Sinä lähdet luotani!
ALLMERS.
Sen matkatoveriniko kanssa, tarkoitat?
RITA.
En sitä tarkoita, vaan mikä on vieläkin pahempi. Sinä menet ominehtoinesi luotani. Sillä sinusta tuntuu, että ainoastaan täällä minun tykönäni sinulla ei ole mitään, minkä eteen elää. Vastaa minulle! Etkö ajattelekin niin?
ALLMERS,
(katsoo vakavasti häneen).
Ja jos niin ajattelisinkin –?
(Melua ja huutoja, vihasia ja kiihkeitä ääniä kuuluu etäältä alhaalla. Allmers menee kaidepuun luo).
RITA.
Mitä se on (huudahtaen). Oo, he ovat löytäneet hänen, saat nähdä!
ALLMERS.
Ei löydy hän koskaan.
RITA.
Vaan mikä melu se sitte on?
ALLMERS,
(tulee takasin).
Tappelua vain, – niinkuin tavallisesti.
RITA.
Rannallako?
ALLMERS.
Niin. Koko tuo ranta pitäisi puhdistaa. Nyt ovat miehet tulleet kotia. Juovuspäissään, tapansa mukaan. Pieksävät lapsiaan. Kuule, kun pojat kirkuvat! Vaimot itkevät ja ulvovat apua –
RITA.
Niin, emmekö saisi jonkun sinne auttamaan heitä?
ALLMERS,
(ankarasti ja suutuksissa).
Auttamaan heitä, jotka eivät auttaneet Eyolfia! Ei, antaa heidän vaikka hukkua, – niinkuin hekin antoivat Eyolfin!
RITA.
Alfred, elä puhu tuolla tavoin! Elä ajattele noin!
ALLMERS.
En voi muuta. Kaikki nuo vanhat hökkelit on revittävä.
RITA.
Ja mihin nuo kaikki köyhät ihmisparat sitte?
ALLMERS.
Hakekoot suojansa muualla.
RITA.
Entä lapset?
ALLMERS.
Aivan yhdentekevähän se on, missä nääntyvät.
RITA,
(hiljaa, nuhtelevasti).
Sinä pakotat itsesi tuollaiseen kovuuteen, Alfred.
ALLMERS,
(kiihkeästi).
Minulla on oikeus olla kova täst’edes! Ja se on velvollisuutenikin!
RITA.
Velvollisuutesi?
ALLMERS.
Velvollisuuteni Eyolfia kohtaan. Hän ei saa jäädä kostamatta. Lyhyesti, Rita! Niinkuin sanon! Pane mieleesi se! Saa kaikki nuo hökkelit rannalla hajoitetuksi maan tasalle, – kun minä olen poissa.
RITA.
Kun olet poissa?
ALLMERS.
Niin, sittehän sinulla on kaikessa tapauksessa jotakin, millä täyttää elämääsi. Ja sitä sinulla täytyy olla.
RITA,
(vakavasti ja varmasti).
Siinä olet oikeassa. Sitä täytyy minulla olla. Vaan arvaapas, mihin ryhdyn, – kun sinä olet mennyt?
ALLMERS.
Mihin?
RITA,
(vitkallisesti, päättävästi).
Heti kun olet mennyt luotani, menen rannalle ja tuon kaikki köyhät, turmeltuneet lapset tänne meille. Kaikki nuo raakalaislapset –
ALLMERS.
Mitä sinä niillä täällä?
RITA.
Otan ne luokseni.
ALLMERS.
Sinä otat ne tänne!
RITA.
Niin, sen minä teen. Sinun lähtöpäivästäsi alkaen ovat he täällä kaikki, – aivan kuin olisivat omia lapsiani.
ALLMERS,
(liikutettuna).
Pikku Eyolfimme sijassa!
RITA.
Niin, pikku Eyolfimme sijassa. He saavat asua Eyolfin huoneissa. Saavat lukea Eyolfin kirjoja. Leikkiä hänen kaluillaan. Heidät vaihdetaan istumaan Eyolfin tuolilla pöydässä.
ALLMERS.
Tuohan on suoraa hulluutta! En tiedä ainoatakaan ihmistä maailmassa, joka ei olisi sopivampi siihen kuin sinä.
RITA.
Saan kasvattaa itseäni siihen. Opetella. Tottua.
ALLMERS.
Jos tuo on vakanen tosi – kaikki tuo, mitä puhut, niin on sinussa täytynyt tapahtua muutos.
RITA.
Niin onkin, Alfred. Siitä olet sinä pitänyt huolen. Sinä olet luonut tyhjän aukon minuun. Ja se pitää minun koettaa täyttää jollakin. Jollakin mikä voi olla rakkauden kaltaista.
ALLMERS.
(seisoo jonkun aikaa mietteissään; katsoo häneen).
Me emme todellakaan ole tehneet paljoksi mitään noitten köyhäin hyväksi.
RITA.
Emme ole tehneet niin mitään.
ALLMERS.
Tuskinpa ajatelleetkaan heitä koskaan.
RITA,
Emme koskaan myötätuntoisuudella.
ALLMERS.
Me, joilla on ollut ”kullat ja maat, mannut” –
RITA,
Meillä on ollut kädet sulettuna. Ja sulettuna sydänkin.
ALLMERS,
(nyökäyttää).
Voihan siis ehkä ajatella olevan luonnollistakin, että he eivät panneet henkeään alttiiksi pelastaakseen pikku Eyolfia.
RITA,
(hiljaa).
Otapas ajatellaksesi, Alfred. Oletko varma, että – että meillä itsellämmekään olisi ollut rohkeutta siihen?
ALLMERS.
(tuskallisesti eväten).
Elähän toki epäile sitä, Rita!
RITA,
Niin, niin, me olemme tämän ilman ihmisiä.
ALLMERS.
Mitä oikeastaan aijot tehdä kaikkien noitten turmeltuneitten lasten hyväksi?
RITA.
Kaikista ensin tullenee minun koettaa, voisinko lauhduttaa – ja jalostaa heidän elämänkohtaloaan.
ALLMERS.
Jos sen voit tehdä, niin ei ole Eyolf turhaan syntynyt.
RITA.
Eikä ole turhaan otettukaan meiltä.
ALLMERS.
(katsoo vakavasti häneen).
Sinulla, Rita, tulee olla selvillä muuan seikka. Sinua tähän ei yllytä rakkaus.
RITA,
Ei, – ei rakkaus. Ainakaan vielä.
ALLMERS.
Mikä sitte oikeastaan?
RITA.
(puolittain välttäen).
Olethan niin usein puhellut Astan kanssa ihmisen vastuunalaisuudesta –
ALLMERS.
Tuosta kirjastani, jota vihasit.
RITA,
Vihaan sitä kirjaa vieläkin. Vaan minä istuin ja kuuntelin, kun sinä selittelit. Ja nyt tahdon itse koettaa eteenpäin. Omalla tavallani.
ALLMERS.
(pudistaa päätään).
Se ei ole tuon keskitekoisen kirjan vaikutusta –
RITA.
Ei, vaan minulla on oma aiheeni.
ALLMERS.
Mikä se on?
RITA.
(hiljaa, raskasmielisesti hymyillen).
Minä, näetkös, tahdon sovittaa suuria, avonaisia silmiä.
ALLMERS.
(lyödyllä mielellä, kiinnittää katseensa häneen).
Ehkä saisin minäkin olla mukana? Auttamassa sinua, Rita?
RITA.
Tahtoisitko sinä?
ALLMERS.
Tahtoisin, – jos vain tietäisin kykeneväni.
RITA,
(viivytellen).
Vaan sittehän sinun täytyisi jäädä tänne.
ALLMERS.
(hiljaa).
Koetetaan, eikö onnistuisi.
RITA,
(tuskin kuultavasti).
Koetetaan, Alfred.
(Molemmat ääneti. Sen jälkeen menee Allmers lippuriuvun luo ja nostaa lipun latvaan. Rita seisoo huvimajan luona ja katselee levollisesti Alfredia).
ALLMERS,
(tulee takasin).
Meille, Rita, koettaa raskas työpäivä.
RITA.
Vaan saat nähdä, – meille koittaa joskus pyhäinen rauhallisuuskin.
ALLMERS,
(hiljaa, liikutettuna).
Silloin tunnemme henkien liitävän luoksemme – ehkä.
RITA,
(kuiskaten).
Henkien?
ALLMERS,
(niinkuin edellä).
Niin. Ne ovat ehkä silloin ympärillämme, – ne, jotka olemme kadottaneet.
RITA,
(nyökyttää vitkalleen).
Pieni Eyolfimme. Ja sinun suuri Eyolfisi.
ALLMERS,
(tuijottaa eteensä).
Kentiesi. me vielä silloin tällöin, – elämämme tiellä – saamme nähdä aivan kuin vilahdukselta heitä.
RITA.
Minne meidän tulee luoda katseemme, Alfred –?
ALLMERS,
(kiinnittää katseensa häneen).
Ylös.
RITA,
(nyökyttää suostumukseksi).
Niin, niin, – ylös.
ALLMERS.
Ylös, – kohti huippuja. Kohti tähtiä. Ja kohti suurta hiljaisuutta.
RITA,
(ojentaa hänelle kätensä).
Kiitos!