Pikku Heikin merkillinen matka (1879)
| Pikku Heikin merkillinen matka. Vanhan Taaton Tarinoita 1. Kirjoittanut Minna Canth |
Oli kerran pieni poika palleroinen, nimeltä Heikki. Hänellä oli siniset silmät, keltainen tukka, punaiset, pyöreät posket ja valkoiset hampaat, jotka välkkyivät huulten hymytessä. Hän oli vilkas ja iloinen poika, tuo pikku Heikki.
Kerran istui Heikki järven rannalla ja vuoli laivaa kaarnan kappaleesta. Tulipa siitä oikeen komea laiva, jonka vertaa tuskin löytyikään; – ”ei ainakaan näillä seuduilla,” arveli Heikki. Sisusta tässä mainiossa laivassa oli kuverrettu ja pohja niin eheä, ett’ei siinä silmä eroittanut pienintäkään reikää. Viimeiseksi Heikki keskelle laivaa pystytti suuren masto-puun, halkasi hiukan päätä ja pisti siihen valkoisen tuohen palasen lipuksi.
Kas nyt oli laiva valmis!
”Loiskis, loiskis”, pakisivat laineet hiekkaisella rannalla. Heikki laski laivansa veteen aaltoja kyntämään, mutta itse jäi hän rannalle ihailemaan sen komeata purjehtimista. Kuta edemmäksi laiva joutui, sitä nopeampi oli sen kulku, ja suurella vauhdilla purjehti se jo aukeata selkää kohden.
Nähdessään laivansa yhä etenevän, tuli Heikki pahalle mielelle ja katui, ett’ei hän itsekin lähtenyt matkaan. ”Voi kuitenkin”, huokasi hän, ”nyt kun olisin saanut purjehtia kauas vieraille maille, ehkä olisin tullut aina kuninkaan hoviin, nähnyt kuninkaan ja kuninkaan rouvan ja kuninkaan tyttären. Voi minua pöllö!”
Ja Heikin sinisissä silmissä välkkyi todellakin katumuksen kyynel, kun ei hän enää oivaltanut laivaansa suurempana kuin kärpäsen kokoisena kaukana laineiden harjalla.
Ikävällä mielellä istahti Heikki nyt rannalle. Mutta tuulonen hiljaa hyväili hänen poskiaan, aurinkoinen taivaalla paistoi lämpimästi, lehdikossa lauloivat linnut: ”tiirili, tirili, tirili tii–ii–” ja ”loiskuen, loiskuen, loiskis, loiskis,” puhelivat järven laineet keskenään.
Silloin äkkiä kohosi aalloista suunnattoman suuri ukko, muhkea näöltään ja vankka varreltaan. Hartioilla heilui hänellä vaahtinen vaippa ja rinnalle riippui pitkä ruohoinen parta.
Kummastellen katseli Heikki tätä ukkoa.
”Kuka sinä olet?” kysyi hän viimein.
”Olen Ahti, aaltojen kuningas, satahaudan hallitsija”, vastasi ukko, ja hänen äänensä kaikui jalosti kuin kosken kuohu tai meren pauhina kovalla tuulella.
”Ja varmaankin pidät aalloissa asuntoa, koska sieltä näin sinun nousevan?” kysyi taaskin Heikki.
- ”Tuolla Ahtola asuvi,
- Ve’en isäntä venyvi,
- Nenässä utuisen niemen,
- Päässä saaren terhenisen,
- Lohisessa louhikossa,
- Kalaisessa kartanossa,
- Alla aaltojen syvien,
- Päällä mustien mutien.”
Näin saneli Ahti kuningas ja Heikki ihastuneena kuunteli hänen puhettaan.
”Etkös, armollinen kuningas,” rukoili hän, ”etkö veisi minuakin näkemään linnasi komeutta? Jo kauan olen halunnut lähteä ulos mailmaan.”
”Ell’et pelänne vesien synkkää syvyyttä tai meren aavaa avaruutta, niin tule tänne käsivarrelleni!” vastasi kuningas ja ilomielin hyppäsi Heikki määrätylle paikalleen.
Aaltojen vaahtoisaan helmaan heittäysi nyt Ahti, pitäen Heikkiä vankalla käsivarrellaan ja vesipisareet hyppelivät heidän ympärillään ikäänkuin kirkkaat kristalli-helmet. Maat ja manteret katosivat tuota pikaa heidän näkyvistään. Ylähällä siinti tähtinen taivas ja ympärillä, niin pitkälle kuin silmä kannatti, välkkyi vaan veden pinta. Heidän seuraansa liittyi koko joukko iloisia ja kauniita Vellamon neitosia, jotka uiskentelivat sukkelammin kuin ahvenet Heikin kotoisessa järvessä. Milloin he olivat edessä, milloin takana ja milloin sivulla; välistä sukelsivat lymyyn laineiden alle, ja kun Heikki jo luuli heidän ijäksi vajonneen syvyyteen, silloin pujahtivat taaskin ylös, pudistelivat keltaisia kiharoitaan, nauroivat ja taputtelivat käsiään. Muutamat heistä poimivat sylen täydeltä lumpeita, joita viskelivät Heikin päälle, ja Heikki nauroi ja tavoitteli kukkaisia, voidakseen taas vuorostaan niillä tähdätä neitosia. Mutta kun Ahti häntä varoitti istumaan kauniisti, täytyi Heikin totella, vaikka kovasti mielensä teki hiukan kurittaa varsinkin tuota vallatonta Kosken neitoa, joka lakkaamatta priiskoitti vettä hänen silmilleen.
Olihan tämä hauska matka. Rauhassa lepäsi luonto harmaan hämärä-vaipan alla, ja öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Meren kuninkaan vankalla käsivarrella oli Heikin parempi olla kuin äidin höyhentyynyllä kotona; sen ohessa he nuolen nopeudella kiitivät eteenpäin ja hyrskynä vaahtoeli vesi heidän edessään.
Kotvan aikaa näin matkailtuaan, lähestyivät he erästä tuuheata, viheriäistä saarta, joka vähitellen selveni heidän eteensä sakean sumun verhosta.
”Nyt varmaankin tulemme Ahtolan kartanoon,” arveli Heikki.
Eikä hän väärin arvannutkaan.
Iloinen sätkätys kuului jo ruokoiselta rannalta niemen nenässä, missä sorsien haltiattaret, nuo kauniit Sotkottaret, parast’aikaa suorivat pitkiä, kullankarvaisia hiuksiaan. Huomattuaan vaahtoisen hyrskyn veden pinnalla, arvasivat nämät veden kuninkaan väkineen lähestyvän, pudottivat kiireessään hopeapäiset harjansa ja kultaiset sukimensa veteen ja riensivät riemuten ruoko-rintaan häntä vastaanottamaan.
”Terve Ahti! terve kuningas!” kaikui täältä jo kauas matka-seurueellemme vastaanotto-huuto. Samassa myös Vellamokin, veden ehtoisa emäntä, nosti sinilakkista päätään aallon alta. Vellamon silmät kohta kiintyivät poikaseen, joka hymysuin ja punaposkisena istui Ahti-kuninkaan käsivarrella, nojautuen hänen hartevata olkapäätään vasten. Lempein silmin katseli veden hyvä-luontoinen emäntä tätä kaunista ihmislasta ja lähestyi häntä avoimin sylin.
”Tule luokseni, poikanen,” puhui hän, ”tule luokseni, että saan sinut sulkea ruokoista rintaani kohden.”
Mutta kuningas esti häntä siitä.
”En anna, Vellamo, poikasta sinulle,” sanoi hän, ”sillä et varmaankaan hennoisi häntä takaisin antaa. Avaa ennen pienen pirttisi ovi, niin näytämme hänelle veden kuninkaan asuntoa.”
Vellamo silloin viittasi eräälle neitoselleen, ihanalle Aallottarelle, joka heti kiirehti esiin, ojensi valkoisen hohtavat käsivartensa ja irroitti kaksi aaltoa toisistaan, joten järven mutainen pohja tuli näkyviin.
Tähän aukeamaan riensi nyt koko seurue, ja varovaisuudesta Heikkiä kohtaan ei Aallotar sulkenutkaan oveansa, vaan antoi aaltojen seisoa toisistaan eroitettuina.
”Katso täällä,” puhui Ahti Heikille, ”tuon paksun paaen kainalossa on hallitus-istuimeni ja tuon notkuvan lumpeen kuvussa leposijani. Tuossa taas on ilo-kiveni, jolla illoin istun ja soittelen kanteloa väkeni huviksi. Nuo säihkyvät helmet, joilla ilo-kiveni on kaunistettu, ovat Väinämöisen kyynelet, ne kyynelet, jotka hän itki kanteloa soittaessaan.”
”Ja tuo suuri, ruotainen romuko sitten olisi Väinämöisen kuuluisa kantelo?” kysyi Heikki ihmeissään.
”Juuri sama, poikaseni,” vakuutti Ahti. ”Istu rinnalleni tähän ilo-kivelle, niin annan sun kuulla sen kanteloisen kajahdusta.”
Ja hän otti kantelon polvillensa ja antoi sen suloiset sävelet kertoa niistä ilon ja surun tunteista, jotka aaltojen kuninkaan povessa liikkuivat.
Ihanasti kaikui soitto öisessä hiljaisuudessa. Vedet värähtelivät, rannan ruohot kallistivat päänsä ja aallot asettuivat tyvenenä kuuntelemaan. Kalat, suuret ja pienet, kokoutuivat ilo-kiven juurelle, jossa hiljaisessa levollisuudessa ihailivat soiton säveleitä; mutta Vellamon hilpeät neitoset yhtyivät kaikki käsi kädessä huimaavaan tanssiin. Meren viileässä helmassa vallitsi ilo, – ilo, josta surumielinen halajaminen hehkui.
Ihmetellen katseli Heikki elämää Ahtolan tuvassa. Hänen ihmeensä kuitenkin nousi korkeimmilleen, kun äkki-arvaamatta pikkuinen, peukalon kokoinen mies saapui kartanolle, ratsastaen suuren ahvenen selässä. Hän oli vaskisissa vaatteissa kantapäästä aina kiireesen ja vyöllä riippui vaskinen kirves, jonka terä oli kynnen suuruinen.
Heikki aikoi juuri tehdä likempää tuttavuutta tämän merkillisen uroon kanssa, kun samassa Ahtikin lopetti soittamisen ja valmisteli itseään matkaa jatkamaan.
Tämän huomattuaan, lähestyi Vellamo Heikkiä ja puhutteli häntä lempeästi.
”Valitse itsellesi joku lahja valtakunnastamme ennenkuin lähdet, poikaseni,” sanoi hän, ”sillä tyhjin käsin en salli sun luopua tyköäni. Silmäele ympärillesi, ja mikä ikänä sinua vaan miellyttänee, se pitää omasi oleman.”
Heikki katseli noita mahtavan suuria ja lihavia lohen-kaloja ja muisteli rakasta äitiään, joka varmaankin ihastuisi, saadessaan senlaisia rikkaita antimia veden valtakunnasta. Mutta kun hänen silmänsä niistä kääntyivät hiukan syrjään ja kohtasivat kanteletta, jonka Ahti juuri oli asettanut pystyyn ilo-kiveä vasten, silloin hän unhotti kaikki ja anoi uskaliaasti:
”Anna minulle tuo Väinämöisen kantele!”
Tämä rohkea pyyntö nosti suurta hämmästystä veden väessä. Joka haaralta kuului tyytymätön napiseminen.
”Hän tahtoisi riistää ainoan ilomme,” sanoivat he; ”vaan sitä et kuitenkaan salline, armas emäntä!”
Ainoastaan pikku mies istui levollisena ahvenen selässä, myhäili ja silmäeli mieli-suosiolla Heikkiä.
”Ethän hukanne iki-iloamme, emäntä!” kertoi väki uudestaankin ympäröiden Vellamoa.
Mutta Vellamo viittasi heitä poistumaan ja vastasi vakavasti:
”Minkä olen luvannut, sen olen luvannut.”
”Eikä suotta sinua nimitetty veden armaaksi anti-vaimoksi,” lisäsi pikku mies.
Väki kääntyi nyt kuninkaan puoleen ja rukoili häntä rajoittamaan Vellamon liikanaista anteliaisuutta. Mutta Ahti vaikeni kauan ja hänen kasvoissaan kuvautui osaksi suruista mieltä, osaksi syvää miettiväisyyttä.
”Kantele on poikasen oma,” vastasi hän viimein, ”mutta hän saakoon sen vasta silloin, kun hänessä on miestä sitä käyttämään. Savon synkässä salossa löytyy vuori, nimeltä Valon-vuori, jonka juurta eivät päivän säteet ole löytäneet, mutta jonka huippu rohkeasti ylenee loistavata taivasta kohden. Tämän vuoren luolaan kätkeköön pikku-mies kanteleen ja poikanen valloittakoon sen sieltä omakseen.”
Pikku mies heti sieppasi kanteleen olkapäälleen ja samosi sen kanssa kauas pois.
Ahti otti Heikin taaskin käsivarrelleen lähteäkseen hänen kanssaan jälleen matkalle, mutta Vellamo koki heitä siitä estellä.
”Maltas”, sanoi hän, ”enhän ole vielä näyttänyt poikaselle aarre-aittani komeutta.”
”Sitä emme nyt joudu ihailemaan”, vastasi Ahti; ”sillä yö on pitkälle joutunut ja päivän ruhtinas jo kohta nousee lepo-sijaltaan.”
Tämän sanottuaan hän nousi veden kalvolle ja riensi poikasen kanssa ulos aavalle merelle. Heitä seurasi nytkin koko joukko Vellamon neitosia ja entisen tapaista kulkua taaskin jatkettiin.
Mutta yö oli jo loppumaisillaan ja taivaan itäisellä rannalla koitti kultainen aamurusko. Meren neitoset sukelsivat toinen toisensa jälkeen alas veteen, ja yhä rajummalla nopeudella kiiti Ahti siintävää mannermaata kohden.
Eipä kulunutkaan aikaa kun silmänräpäyksen verran, ennenkuin he jo rantaan saapuivat. Samassa kohosi aurinko aamuruskon helmasta; Ahti laski Heikin käsivarreltaan kuivalle maalle, mutta itse hän vajosi alas meren syvyyteen ja – katosi. Ypö yksinään seisoi nyt Heikki rannalla. Toisella puolen laajeni hänen eteensä kuiva kanervikkoinen kangas, toisella mahdottoman suuri järven selänne. Nolomielin mietti Heikki siinä seisoessaan kaiken ajallisen katoovaisuutta ja oli juuri itkuun hyrähtämäisillään, kun hän äkkiä älysi rannalla oman pienen kaarna-laivansa.
”Olet varmaankin tullut minua kotia noutamaan!” huusi Heikki iloisena ja hyppäsi toisella jalallaan laivan kannelle.
Mutta laiva ei kannattanutkaan niin raskasta miestä, kuin Heikki oli, vaan painui syvyyteen. Heikki putosi veteen, melaskoi ja tepasteli ja koki pysytellä veden päällä, mutta turhaan! Hän vaipui ..... vaipui ..... vaipui......
”Nouse ylös, lapseni, ja tule kiiruusti tupaan! Katso, kuinka märkänä jo olet sateesta!”
Näin kuului tuttu ja rakas ääni Heikin korvissa. Heikki aukaisi silmänsä ja – oi ilmainen ihme – hän makasi todellakin kotoisella rannalla, juuri samalla kohtaa, mistä merkillisen matkansa oli alkanutkin. Rankka sade lankesi alas taivaasta ja äiti, joka varmaankin oli häntä etsinyt, seisoi nyt hänen rinnallaan. Lieneekö hyvä ystävänsä Ahti hänet löytänyt meren pohjasta ja tuonut terveenä tänne jälleen!
”Joudu jo, lapseni, joudu pois sateesta”, kiirehti häntä äiti vieläkin ja, tarttuen Heikin käteen, riensi hän tämän kanssa ylös tupaan.
Siellä istui Heikki hetkisen kuluttua tyytyväisenä rahilla ja kertoi merkillisestä matkastaan sillä aikaa, kun äitinsä hänelle muutti puhtaat ja kuivat vaatteet, ja varmasti hän vakuutti lähtevänsä heti suureksi tultuaan Valon-vuorelta Väinämöisen kanteloa noutamaan. Äiti hymyeli kuullessaan poikansa kertomusta ja arveli hänelle jo varmaan nälänkin tulleen, niin pitkän matkan jälkeen.
Nähdessään äitinsä taittavan hänelle suuren palasen leipää, naurahteli Heikki, ja kun äiti levitti vielä voitakin leivän päälle, silloin hän oikein ääneensä nauroi. Mutta saatuaan voileivän toiseen käteensä ja piimätuopin toiseen, ei hän enää nauramaan joutunut.
Näin hyvin päättyi satu pikku Heikistä. Pyydä kauniisti hyvältä äidiltäsi, – ei tiedä, vaikka antaisi hän sinulle yhtä suuren voileivän, kuin se minkä Heikkikin äidiltänsä sai.
Lähde: Päijänne 27.11.1879, 4.12.1879.