Pikkukaupungin Elämää

Pikkukaupungin Elämää. (Seuraavan sattuvan kuvauksen otamme näytteeksi Minna Canthin uudesta romaanista ”Hanna.”) Kirjoittanut Minna Canth

Yksitoikkoisesti ja hitaasti kuluivat päivät. Syksyiset rämehet alkoivat: sadetta ja lokaa lakkaamatta, pilviä ja sumua, tuulta, myrskyä. Puut seisoivat paljaina ulkona, pihlajoissa vaan muutamia surkastuneita marjarypäleitä roikkui. Kallaveden aallot ajelivat mustan-tympeinä toisiaan ja kohisivat vaahtoisina kiviseen rantaan. Metsä vinkui, järvi huokaili, luonto valitti. Harmaata ja väritöntä oli kaikkialla; päivät pimeät, kaksi hämärää vaan vastakkain. Ihmiset vetääntyivät kotinurkkiin; panivat iltaisilla aikaiseen maata, nukkuivat myöhään aamuun, puhuivat vähemmän vielä kuin ennen, mujottivat ja olivat ikäviä. Muun ilon puutteessa syötiin vahvasti tukevaa, karkeata ruokaa; siitä mieli kävi yhä raskaammaksi samoin kuin ruumiskin. Eihän oikeastaan tiennyt niitä tehdä, ja senpätähden ei tehtykään paljon mitään. Katsottiin ulos ikkunasta, tuommoisella kärttyisellä, tyytymättömällä katseella, otsa vähän rypyssä, harmaat silmät unisina ja elottomina, nenän juuri hiukan ylöspäin ja ylähuuli mutkassa. Sanottiin: ”yhä siellä vaan sataa.” Vastattiin: ”no, yhä vaan”, ja siihen keskustelu päätyi.

Rouvat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeimmillaan, ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä laitoin, vaikk’eivät itse olis pikku sormeaankaan niissä toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät ”vaan kodille”. Eivät he sekaannu yleisiin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei tiedäkään. Hämmästyksellä vasta huomaa, kun kellon viisari osoittaa päivällistunnin olevan käsissä; kiiresti kootaan laukkuun taas neulat, langat, sakset, sormustimet ynnä kaikki muut tavarat, ja pikaiset jäähyväiset otettua riennetään nopein askelin kotiin, ettei mies ennätä tuskastua odottaessaan. Muuten heillä ei mitään tunnon vaivoja voi olla, sillä he eivät ole laiskoina istuneet; käsityötä he ovat saaneet niin kosolta tehdyksi, ettei varmaan kotona olisi enempää tullut. Ja sitten heillä on ollut niin hauska, on saanut kuulla niin paljon uutta kaikenmoista. Pormestarissa oli hiljakkoin pidetty herrakestit ja annettu hirveän yksinkertaista ruokaa illalliseksi; ei kuin kolmea tai neljää lajia lämmintä ja viinapöydässä tuskin muuta kuin piirakaista ja à la daube’a. Oli se kumma, että ne kehtasivat. Sitten tiedettiin myös kertoa, että viime tanssiaisissa oli franseesissa ollut kolmekymmentä kahdeksan paria, eli kahta vaille neljäkymmentä. Premiér’illä kymmenen paria rivissään ja secondilla yhdeksän. Eikä luutnantti Limon enää näyttänyt olleen neiti Galéniin ollenkaan ihastunut; kaksi polkkaa oli vaan tanssinut hänen kanssaan ja yhden valssin. Ja neiti Galén oli näyttänyt hyvin masentuneelta, erittäinkin kun luutnantti Limon vielä lisäksi oli osoittanut suurta kohteliaisuutta neiti Strömille. Monta muuta seikkaa oli heillä puheen alla ollut; niin oli esimerkiksi nostettu kysymys siitä, kuinka tulisi pukeutua niihin pitoihin, joita tiedettiin överstissä valmistettavan kuvernööriä varten. Ei sillä, että kukaan läsnäolijoista luuli tulevansa kutsutuksi, mutta saattoihan asiasta yhtäkaikki keskustella. Ja siihen päätökseen oli tultu, että herrojen oli mentävä hännystakissa, naisten silkissä. Puvun erityiskohdat tietysti riippuivat itsekunkin omasta mielestä, ja hyvästä aistista.

Herrat ne taas elivät omaa elämäänsä, naisten seurasta mieluimmin erillään. Jos sattumalta joskus joutuivat heidän pariinsa, oli tilansa kiusallisen tukala. Täytyi koettaa noudattaa seuraelämän tapoja, ja kun niihin oli tottumaton, kävi se vaikeaksi. Ei tiennyt oikein, kuinka istua, kuinka olla; mitä puhua, missä ja millä tavalla pitää käsiään. Ja niin siinä hikoili ja puhkaili, että se vasta hirveätä. Muuttui sitten vielä jäykäksi ja kankeaksi kuin puuhevonen. Oliko ihme, jos karkasi sivuhuoneesen, niin pian kuin suinkin tilaisuus ilmestyi ja helpoitetulla mielellä ensin lasia kallisti, sitten tupakkaan tarttui.

Ikävä tahtoi muuten herroille tulla pikkukaupungin ahtaissa oloissa, erinomattain juuri niille, joiden halu ensimmältä korkeammalle pyrki. Ei heitä huvittanut nuo päivän vähäiset tapaukset, joista naiset saivat tarpeeksi asti sielun ravintoa, ja sieltä, ahjopaikasta, jossa elämä hulmuaa ja kuohuu, he olivat viskatut kauas syrjään. Päivä toisen perästä meni vanhaa tasaista jonoaan, ei ollut mitään, joka jännitti mieltä, tai kiinnitti ajatusta. Hiljaisessa, matelevassa elämässä tuntui kuin henki olisi surkastunut mitättömän pieneksi ja näköalan rajat supistumistaan supistuneet. Tunteetkin tylsyivät ja mieli raukeni. Muuttui melkein koneeksi, joka määrätyllä ajalla mekaanillisesti toimitti määrätyn työn. Voimat sitten vähitellen nuutuivat, jos vielä joskus tilaisuutta virkeämpään harrastukseen olisi ilmestynytkin, ei enää viitsinyt, eikä jaksanut, eikä välittänyt. Tuli n. s. vanhoilla-olijaksi ja murisi, kun kuuli jonkun henkilön jossakin paikassa suloista rauhaa häiritsevän uusilla aatteilla tai muilla semmoisilla turhilla maailman parannus-puuhilla. He tyytyivät jo, kun saivat iltaisella vistipöydän ääressä istua, totilasi edessä, kortit kädessä.

Lähde: Savo 9.12.1886.