Pikkulan tuvassa

Wikiaineistosta
Pikkulan tuvassa.
1:si näytöksinen näytelmä.
Kirjoittanut Anna Kärki


Henkilöt:[muokkaa]

Jeremias
Serafiina
 } mäkitupalainen
 } hänen vaimonsa
Alli
Ville
Topi
Tuulikki
Tuisku
 }
 }
 } heidän lapsensa
 }
 }
Niemiskä   sepän vaimo
Vanhala
Hulda
 } tilan omistaja
 } hänen tyttärensä
Leena   Värttänän emäntä

Näyttämö:[muokkaa]

Pikkulan tupa. Kalustoa: Pöytä ikkunan edessä, oikealla ovesta: kannellinen puusohva, vasemmalla muuri sekä päästävedettävä sänky, lapsen vaku ja muutamia tuoleja, seinällä: pieni kaappi (jossa on kirjoja), sekä astiahylly ja muurin vieressä pieni rahi.

1:nen kohtaus:[muokkaa]

Serafiina istuu tuolilla paikaten lapsen mekkoa, liikuttaa jalallaan vakua, jossa nukkuu nuorin lapsista Tuisku, (joka on sairas). Jeremias istuu rahilla, vuolee kirvesvartta (on iso mies).

Serafiina: (Nostaa päänsä työstään): Olkoon se synti tai vääryys, mutta minä en sille mitään mahda, että minunkin henkeni on noussut kapinaan tätä maailman järjestelmää vastaan. – Vaikka minä kuinka koettaisin ajatella, niin en minä mitenkään saa sitä enään päähäni, – että toinen ihminen on luotu pitämään ja paikkaamaan kaikenlaisia vanhoja risoja – koko elinijäkseen. – Ja kärsimään vilua ja nälkää jo pienestä pitäen. – Ja niinhän sitä sanassakin sanotaan: että kaikille eläville olennoille on luonto heidän ruokansa ja verhonsa järjestänyt – yksin korpin pojillekin. –

Jeremias: (Tähtää pitkin kirvesvartta): Niinhän sitä sanassa sanotaan, vaan luuletko sinä että sitä sanaa siellä luetaan, josta nyörit juoksevat?

Serafiina: – Onkos niillä sitten eri kirjat?

Jeremias: On niin, niille pitää tehdä. – Kirjat pitää tehdä senlaisia että ne huvittaa, – ja elämä pitää laittaa sellaiseksi, että se viihdyttää; – se on sääntönä niissä piireissä. –

Serafiina: No sitähän ne jotkut kamariviisaat kuuluvat jo täälläkin saarnailevan; (nyökyttää päätään). Mutta laitappa tässä nyt meidänkin elämä niin että se viihdyttää – ja on kodikasta. – Talvi tulossa, isä ilman ansiotyötä, lapsi sairaana, toiset puoli alastomia ja nälkäisiä. – Lehmämme, ainoa henkipitimemme – vie Vanhala mökin hinnasta. (Puristaa lujasti kätensä ristiin) Oi miksi on köyhillä ollenkaan lapsia!?

Jeremias: Kaikkeapa sinä nyt vielä kyseletkin, – kuka sitten työt tekisi, jos ei köyhillä lapsia olisi?

(Niemiskä tulee sisään sanomalehti kädessä, pysähtyy ovensuuhun).

Serafiina: Koneet. –

Jeremias: Silloin kuin koneet tekevät kaikki työt niin silloin laitetaan jo lapsetkin koneilla. – –

Serafiina: No sitten niitä kaiketi hankitaan vaan senverran – että on kodikasta. –

Niemiskä: (Tulee lähemmäksi). No sitten ei suinkaan tarvitse enää pyytää valtioltakaan köyhille kansakoululapsille ruoka- eikä vaatetus apua. –

Jeremias: (Nousee, panee kirvesvarren muurin päälle): Eipä suinkaan. – Mutta mikä? ja minkälainen on sitten valtio? –

Niemiskä: (Vilkkaasti): Se on sitten niinkuin Pekkalan muorin kanakone, jossa pojat kuolevat jo ennen syntymistään. –

Jeremias: Nyt sinä puhut kuin järki-ihminen. Meille köyhille kyllä sanotaan: – mitä te ymmärrätte valtiosta,– tai valtion taloudesta. – Mutta jos mekin kysymme: mikä on sitten tuo valtio? – Eikö se ole koko kansa? – ihmiset, jotka työn tekevät ja verot maksavat, ja lapsista kasvaa taas uusi kansa. – Jos niitä lapsena huonosti ruokitaan, vaatetetaan ja kohdellaan, niin kasvaa niistä – heikko, vihamielinen ja kostonhaluinen kansa: josta taas tulee hajanainen ja kehno valtio, sen todistaa jo ennen monen maan historia.

Niemiskä: Ja sen todistaa elämä! Tuossa meidän ukko, joka on jo kuusi vuotiaana työnnetty maailmalle, – kerjuupussi kainalossa. – On jo lapsena saanut kärsiä vilua ja nälkää, jäänyt ilman minkäänlaista hoivaa yhteiskunnan puolelta, – ja minähän sen vasta lukemaankin opetin. Et minä häpeä sitä tunnustaakkaan. – Niin, hän kiroaa vieläkin syntymäpäiväänsä, synnyinmaansa ja koko maailman, – istuttaapa vielä lapsiinkin koston ja vihan siemeniä tätä järjestelmää kohtaan.

Serafiina: – Se ei ole kumma.

Jeremias: Mutta ei yksin kostolla eikä vihalla oloja paranneta: Siihen tarvitaan järkiperäistä – järjestettyä työtä ja toimintaa.

Niemiskä: Toimi tässä nyt kun paljas messinki paistaa!

Jeremias: No no, älä kiivastu naapuri, minä tarkoitin vaan sitä: että kaikkien sorrettujen ja oikeuksiaan vaille jääneitten – tulee herätä yksinkielisesti ja lujasti niitä oikeuksiaan vaatimaan. – Olkootpa ne sitten mitä laatua tahansa. –

Serafiina: Ja lapsillekin pitää vaatia heidän oikeutensa.

Niemiskä: Vaatia. – Tässä on meillä vaatimukset! (Ojentaa lehden Jeremiakselle): Siinä seisoo: että se eduskunnan myöntämä määrärahakin – kansakoululasten ravitsemis- ja vaatetus avuksi on korkeimmassa paikassa hylätty.

Serafiina: (Kiihkeästi): Hylätty! – Sekin kielletty – ja minäkuin siitä avusta jo niin sydämestäni iloitsin.

Niemiskä: Ja minä!

Serafiina: – Mutta onko se mahdollista? että sellainen viatoin hyvä asia, kuin lasten ravitseminen, – että sekin kielletään. –

Jeremias: Herroille ei ole mikään mahdotointa. – Mutta pannaan uusi haku ja lujempi.

Serafiina: – Mutta eikö kansa saa ruokkia ja kasvattaa lapsiaan omilla varoillaan – niinkuin se parhaaksi näkee? – mitä se korkeuksiin kuuluu? –

Niemiskä: Sitähän minäkin olen sanonut! – Ja mitä ne korkeudet sitten lasten hoidosta ymmärtävät? palvelijat ja köyhempi kansahan niissä lapset hoitaa – ja vaatettaa.

Jeremias: Ja ruokkii. – Sillä maasta se pitää leipä niillekin ottaa.

Niemiskä: Aivan niin: Tuotahan se meidän ukkokin aina sanoo, – ja minun mielestäni, jos ne korkeat vähänkin korkeammasti ajattelisivat – niin ne määräisivät sieltä vielä meille päin! Paiskaisivat vaikka yhdellä jauhokulilla jokaista syntynyttä lasta kohden, – sillä siellähän kuuluu olevan paremmat pellot. –

Serafiina: No se olis vasta niinkuin isän kädestä! –

Jeremias: Mitä kädestä, jos ei ole sydämmestä. – (Menee ulos.)

2:nen kohtaus:[muokkaa]

Edelliset.

(Vanhala tulee tyttärineen sisään. Jeremias tulee perässä. Vanhala on noin 50 v:as pöyhkeän näköinen, tytär noin 22 v:as hyvän luontoisen sekä järkevän näköinen.)

Vanhala: Päivää muorit! (Seisahtaa keskelle lattiaa.)

Serafiina: (Pelokkaasti.) Päivää, päivää. (Nousee, korjaa pois lasten vaaterisat, joita on sohvan kannella): Vieraat ovat hyvät ja käyvät istumaan. (Vanhala istuu sohvan kannelle, Jeremias rahille).

Hulda: (Kättelee molempia naisia): (Niemiskälle): Onhan täällä muitakin vieraita.

Niemiskä: Enhän minä mikään vieras ole, naapurihan minä olen. – (Menee istumaan vakun viereen, alkaa liikuttaa vakua.)

Hulda: (Katsoo vakuun): Vieläkö se pikku poika on kipeä?

Serafiina: Kipeähän se on. – Eikä sitä tiedä, jos se siitä toipuukaan. –

Hulda: Mikähän tauti sillä on? –

Niemiskä: Nälkäkuumehan sillä taitaa olla? –

Hulda: (Katsoo kummastellen Niemiskää.)

Serafiina: Niinhän se sairaanhoitaja sanoi: että sillä taitaa olla suoli- ja vatsakatarri, kun sillä on kuumetta aina öisin, – ja että se on tullut sopimattomasta ruuasta.

Hulda: – Kyllä se on voinut siitä tulla.

Niemiskä: On se! Käyhän lapsille kun täytyy jo pienestä pitäen tukkia suuhun kaikenlaista moskaa – nälän sammukkeeksi. –

Hulda: (Kääntyy poispäin,) (itsekseen): Synkää on elämä täälläkin, vaan monessa muussa mäkissä on vieläkin synkempää. – Hartolassakin makasi kaksi isoa lasta vaussa – ihan ilki alasti – kun äiti oli ainoat paidat pessyt. – Se on kamalaa! – Jo paljaasta näkemisestäkin tulen minä ihan sairaaksi. – (Istuu tuolille).

Vanhala: (Katselee pitkin seiniä) Tämä on vielä vahva mökki, – sinä sait tämän aivan pilkkahinnalla.

Jeremias: Onhan tämä nyt, kun olen tätä pari vuotta korjaillut.

Vanhala: Mutta sinulla on tästä vielä osa maksamatta.

Jeremias: Onhan sitä minulla, – mutta kyllä tämäkin mökki taitaa olla jo moneen kertaan maksettu.

Niemiskä: Se on totta!

Vanhala: (Töykeästi): Se ei ole sinun asias! Maksa sinä vaan osas.

Jeremias: Maksan kun jaksan – vaan ei minulla ole nyt sitä maksaa.

Vanhala: Jos et sitä nyt hyvällä maksa, niin minä panen sen uloshakuun, – onhan sinulla lehmä.

Serafiina: Voi hyvä Jumala!

Hulda: (Ponnahtaa ylös tuolilta): Isä! – Mitä sinä puhut? Raatsisitko sinä ryöstää heiltä heidän ainoan lehmänsä? Viedä maitotipan lasten suusta, kun meillä kotona on kolmekymmentä lypsävää! Oletkos sinä järjiltäs isä?

Vanhala: (Nousee, kävelee. Tyttärelleen): Ole sinä vaiti! Älä sekaannu miesten asioihin.

Hulda: (Vakavasti): Aina vaan se vanha virsi. Mitkä ovat sitten niitä naisten asioita? – Eikö tämäkin mökki, – lapset ja lehmä, kuulu yhtähyvin niin vaimolle kuin miehellekin?

Vanhala: Lapset, ne kuuluu ämmille! –

(Leena Värttänän emäntä tulee sisään, on noin 40 v:as, lihava ystävällisen näköinen ja on hänellä ryynipussi olalla sekä iso nyytti käsivarrella, jossa on leipiä).

Värttänän emäntä: Ole itse ämmä! Onko hyvä ollakses? (Laskee kantamuksensa sohvan kannelle).

Vanhala: (Tarkastaa emäntää): Mikäs muonavarojen kuljettaja sinä olet?

V:nän emäntä: Minä olen tavaran tasaaja, – ja tulevan sukupolven kasvattaja ja ruokkia. – Hyväpä oli että tapasin sinunkin vanha saituri.

Vanhala: Mitä sinä sillä meinaat?

V:nän emäntä: Minä meinaan sitä, – että sinä kun olet niin rikas, niin sinun pitää antaa – ainakin 10 tynnöriä viljaa ja yhden mullikan lihat vuosittain sekä joku litra maitoa päivittäin koululle lasten ruokkimista varten. – Siksi kun ne valtaherrat senverran viisastuvat – että myöntävät sen pyydetyn määrärahan kansakoululasten ravitsemisia vaatetusavuksi, (vakavasti): – sillä jos kansaa tahdotaan kehittää ja rotua jalostaa, niin pitää sitä nuorena ruokkia.

Jeremias: Samat sanat.

V:nän emäntä: (Ottaa nyytistä 2:si leipää, antaa Serafiinalle): Tässä on teille lämmintä leipää, minä leivoin eilen.

Serafiina: (Iloisesti): Oikein kaksittain!

V:nän emäntä: Teillä on monta suuta ottamassa. –

Serafiina: (Liikutettuna): Kiitoksia paljon hyvä emäntä! (nipistää palan leivän syrjästä, katsoo): – kaunista leipäkultaa (pistää palan suuhunsa, vie leivät hyllylle).

V:nän emäntä: (Ottaa vielä yhden leivän, antaa Niemiskälle): Tässä teillekin, että ei pahamieli tule.

Niemiskä: Kiitos kaunis! – Ei hyvä pahaa tee. (Taittaa leivästä palasen, alkaa syödä).

Vanhala: (Ravistaa päätään) Kyllä tuolta akalta taitaa olla nyt joku kaira irti pääkopassa.

Niemiskä: (Nousee). Siltikö että hän köyhällekin leipäpalan ojensi? (Haukkaa leivästä).

Vanhala: Suus kiinni susi!

Hulda: Kuinka te puhutte isä?

Niemiskä: (Vanhalalle): Itse sinä susi olet! Ja ryöväri, koron kiskuri ja tekopyhä pakana. – Luet raamattua ja istut kirkossa joka pyhä, – mutta ryöstät köyhältä hänen ainoan lehmänsä, – viet maitotipan lasten suusta. – Senkin vanha Taavetti!

Vanhala: (Raivostuen, heristää nyrkkiä Niemiskän edessä). Olenko minä mikä ryöväri? Häh! – Että sinä uskallat?

Niemiskä: (Polkaisee jalkaa). Minä uskallan! Lue paremmin raamattu, – senkin vanha Taavetti, sanon minä vielä.

Hulda: (Kauhistuen). Tyyntykää hyvät ihmiset!

Serafiina: (Korjaa lapsen peitettä.) – Säikyttävät siinä vielä sairaan lapsen.

Jeremias: (Nousee). Rauhoittukaa jo naapurit ja keskustelkaa asiallisesti.

(Vanhala istuu hervakasti tuolille. Niemiskä menee rahille).

Vanhala: (Itsekseen). Mikä kummallinen yhteen sovitus – että minun nimenikin piti vielä olla Taavetti (nousee, kävelee, pysähtyy Niemiskän eteen). – Mutta katuihan Taavettikin ja sai armon herran edessä.

Niemiskä: Katui, – mutta ei sitä nyt enää paljaalla katumisella pääästä. –

V:nän emäntä: Ei niin, – nykyinen käsityskanta vaatii jo tekoja.

Vanhala: Mitä pitäs minun sitte tekemän?

Hulda: (Vetää taskustaan paperin, iloisesti). Ensimmäiseksi isä kirjoittaa tähän paperiin. –

Vanhala: (Hätkähtää). Mikä, mikä paperi se on?

Hulda: Tämä on se välikirja, joka on tehty tätä mökkiä luovuttaissa, tälle Jeremias Petäjälle, – ja johon minä olen nähnyt tarpeelliseksi tehdä pienen lisäyksen, – kun olen kuullut teidän aikeenne. –

Vanhala: Sinä! – Sinä siihen lisännyt, ja mitä?

Hulda: Kuulkaa, niin minä luen (lukee). Minä allekirjoittanut luovutan Pikkula nimisen mökin ja siihen kuuluvan maapalstan Jeremias Petäjälle ja hänen vaimolleen Serafiinalle sekä heidän lapsilleen ikiajoiksi – ennen sovituilla ehdoilla ja luovun kaikista lisävaatimuksista. Aika ja paikka kuin yllä.

Vanhala: Lempo vieköön! Puumerkki alle vaan – ja pääset maista ja tuloista. –

Hulda: Eihän maa siitä mihin mene.

Vanhala: Mutta tulot! Hölmökö sinä olet!

Jeremias: Työntekijöille työn tulokset, kuuluu jo valistuneen aikakauden tunnussana.

Niemiskä: Hyvä! Hyvä!

V:nän emäntä: Eikä sitä nyt enää meidän vanhojenkaan maksa potkia tutkainta vastaan, (leikillisesti); kirjoita nimes alle vaan, niin pääset sinäkin vielä valistuneitten ihmisten kirjoihin. – – –

Vanhala: (Ivallisesti). Ja kukaties vielä taivaaseenkin?

Hulda: (Vakavasti). Varmasti! Sillä ainoastaan oikeus ja totuus tuottavat tunnon rauhan. –

Vanhala: (Miettii). – No tuo tänne se rotokolla!

Hulda: (Levittää paperin pöydälle ottaa kynän ja mustepullon päällysvaatteensa taskusta).

Vanhala: (Katsoo paperiin, kirjoittaa). Tehty on. –

Hulda: Todistajat vielä puuttuvat.

V:nän emäntä: Kyllä minä todistan yhtenä (menee pöydän luo, kirjoittaa, lukee itse). Leena Värttänä.

Hulda: (Niemiskälle). Tulkaa te toiseksi.

Niemiskä: Minä osaan vähän huononpuoleisesti kirjoittaa, – mutta kyllähän minä nimeni osaan (menee pöydän luo, kirjoittaa, lukee). Anna Maria Niemi. (panee kynän pois). Niinhän se kävi vaan kuin leikillä. –

Jeremias: Ihan kuin sallimuksen johdosta, – menee koko peli.

Serafiina: Nyt on meidänkin lapsilla isänmaa!

Hulda: – On palanen, loppuvalmistukset teemme sitten toisen kerran. (Antaa paperin Jeremiakselle).

Jeremias: Rehellinen kiitos teille molemmille.

Serafiina: Niin, muutahan ei meillä köyhillä ole antaakaan, – mutta hyvä työ palkitsee itse tekijänsä.

Hulda: Se on kaunis ajatus, – ja kaikkeen hyvään velvoittaa meitä ihmisyys. –

(Vanhala istuu ajatuksissaan).

V:nän emäntä: Aivan oikeen lapseni. Mutta nyt puhun minä asiani. – Minä niinkuin tiedätte, kuulun kansakoulujohtokuntaan, ja kun asiat ovat niinkuin tiedätte, pidimme me eilen illalla kokouksen ja päätimme kaikista vastuksista huolimatta ruveta antamaan lapsille kerran päivässä koululla lämmintä ruokaa ja sitä varten päätimme panna ensin keräyksen toimeen. (Huldalle). Te nuoret saatte toimia arpajaiset, tai muut huvit vaatetusavuksi.

Hulda: (Iloisesti). Sen teemme ensi tilassa, – mutta voihan kuntakin antaa, onhan sillä varoja, minä olen kuullut että kunnalla on iso kassa. –

Vanhala: (Havahtuu). On sillä jos annetaan.

Jeremias: Eihän ne varat silloin mereen mene, kun niillä omia lapsia ruokitaan, – ja minä käsitän sillä koulukeitolla yhteistä hyvää, – ei siinä ole kysymyksessä ainoastaan köyhäin – eikä sosialistein lapset, – kyllä se lämmin keitto taitaa talokkaan lapsillekin hyvältä tuntua, – kun 4–5 kilometrin päästä kouluun tulevat ja onpa toiset lapset viikkokaudenkin kuivalla ruualla, ne jotka ovat syrjäseudulta.

V:nän emäntä: Aivan oikein. –

Niemiskä: (Itku kurkussa). Vaan on niitäkin, joilla ei ole leipääkään evääksi, – kahdeksan lasta olen minäkin maailmaan kasvattanut ja koulussa käyttänyt, – eikä minulla ole ollut niille aina leipääkään evääksi antaa, – silloin kuin miehenikin vielä joi, (pyyhkäsee esiliinallaan silmäkulmaansa.) – Kun meidän vanhemmat lapset kävivät kansakoulua, niin silloin me asuttiin Helsingin vanhassa kaupungissa, ja koulu oli kaupungissa aina Kasarmin kadulla. – Kun oli pyry talvella ja paljon lunta, niin täytyi lapset herättää jo aikaisin aamulla, että isä vei ne työhön mennessään kouluun ja kantoi pahimpien kinoksien yli. – Jos niillekin olis jossakin lämmin keittotilkka annettu – kuinka siunattu se olisi ollut! –

(Lapset tulevat juosten sisään kehnoissa paikatuissa vaatteissa, kolmella on kirjat käsissä).

Alli: Terveisiä koulusta! (Kaikki vievät kirjat pöydälle). Me saatiin tänään lämmintä keittoa koulussa, ai, ai kun se oli hyvää!

Ville: Ja ruvetaan ehkä saamaan jokapäivä, jos vaan varoja tulee, – niin opettaja sanoi.

Tuulikki: (Menee äidin luo). Äiti, minä tahdon myös mennä kouluun, että saan siellä hyvää keittoa.

Serafiina: (Silittää tytön päätä). Ethän sinä laps vielä kouluun pääse, – vasta ensi vuonna.

Vanhala: No, – anna mukulan mennä toisten mukana, minä laitan myös renkini viemään sinne ruokavaroja koko hevoskuorman, (emännälle), mitäs siitä sanot Leena?

V:nän emäntä: Mitäs muuta, kuin takka praa, jolla paljon on sen tulee paljon antaa, (sitoo pussin suuta kiini), otin tuohon vähän ryyniä ja leipiä mukaani, vien sinne ensi aluksi. (Laittaa nyytin käsipuoleensa).

Vanhala: Kyllä sinä olet aika värttänä! –

V:nän emäntä: Silloin kun ei ole parempia neuvojia, niin kelpaa ne vielä värttänätkin.

Loppu.


Lähde: Työläisnainen: Sosialidemokratisen naisliiton äänenkannattaja. Heinäk. 14 p. 1910, elok. 4 p. 1910. N:o 26, 27, 29.