Pillastunut runohepo (runo)

Pillastunut runohepo. Kirjoittanut Kaarlo Uskela

Hei, hevoseni, lennä, laukkaa, ravaa!

ja ratsastajallesi tietä avaa

maailman suurten, mainioitten joukkoon

ja paheenpesiin, pimeimpäänkin loukkoon!

Kulttuurin kukkatarhaa tallatkaamme,

se hetkeks itsellemme vallatkaamme.

Pois eestä kaikki esteettiset esteet!

Nyt avukseni huudan perkelettä

ja saatan teidän tiedoksenne, että

mun suonissani kuohuu elinnesteet.

Ei mikään ummehtunut orjanveri,

mi epätoivonvimmoissansa riehuu,

vaan mailman kaikkeuden valtameri

se siellä yli äyräittensä kiehuu.

Oi kuulkaa, sinkoilevat sanat suorat:

Pois tieltä, portot, rahanahneet huorat!

Mun puhtaan syntini te saastutatte –

te siihen koskeako uskallatte!

Kun siveyttä myytte porton lailla,

on arvokkaampaa olla sitä vailla,

ja hulluus, jossa terävä on kärki,

on paljon parempi kuin tylsä järki.

Hei, kuinka korkealle räiskyy rapaa,

kun hevoseni tallaa hyvää tapaa! –

Ja esteettiset esteet niinkuin oljet

sun jalkoihisi murtuu, kun sä poljet!

Hei, hepo, – aita kaatui – anna mennä! –

ja pienten huoneittenkin yli lennä! –

Noin! Yli kaiken soveliaan rajan

vie hurja ratsu hurjan ratsastajan.

Te töllistellen katselette: mistä

on moinen hurja hurmanhenki tullut? –

Mä tulen suoraa päätä helvetistä

ja sieltä mull’ on haaveiluni hullut,

kuilusta, miss’ on kuvaamaton kurjuus –

siks olennossani on hornan hurjuus. –

Mä sinne jouduin hyveitteni tähden,

ja siks nyt sieltä vaeltamaan lähden.

Ei mua hallita voi pahahenki,

ei – perkele on minulle vaan renki!

Oi kuulkaa, konnat, kuinka teitä parjaan!

Jumalansanaa julmaa saatte kuulla.

Piiskani pieksen rikki nautakarjaan,

sen paimenet lyön aasin leukaluulla.

Enkelinpuvut revin riekaleiksi,

jumalankuvat pirston pirstaleiksi.

Mä säästän syntisen ja tuhoon hurskaan,

valkoisen valhekuoren musertaen,

ja hänen mustan sydämensä murskaan

totuuden niukan esiin pusertaen.

Mä kovin kourin tartun konnan niskaan,

taivaasta hänet helvettihin viskaan.

Te konnat! Katse ympärinne luokaa!

Näättekö: lesket huokaa huolissansa,

ja orpolapset anelevat ruokaa,

kun nälkä kurnii heidän suolissansa. –

Huutava vääryys, mielivalta, nurjuus

on kulttuurinne tulos, kansan kurjuus!

Mammonan palkkarengit! Kuuletteko

kahleitten kauheata kalistusta? –

Jokohan orja nousee – luuletteko?

Ei – hän vain pyytää vähän valistusta.

Te voitte antaa lisää pimitystä,

vaan käyttää valistuksen nimitystä. –

Vain hiukan punamultaa, hiukan nokee,

niin koht’ on orjaraukka umpisokee.

Voi sentään kohta käydä hiukan toisin:

voi nousta kansa kovakohtaloisin.

Kun se vain kerran huomaa koirankurin,

se paiskaa koko valheen vallan nurin.

Ken toisille on onnenehdot luonut,

vaan kärsimyksen maljan itse juonut,

voi onnen ottaa, turmiota tuottaa

ja kärsimyksen maljan teille juottaa.

Te kuningasten kuvain kumartajat!

Ei koita koskaan enää entisajat,

ei palaa päivä, jok’ on mennyt mailleen.

Kun ikeen niskoiltansa puistaa kansa,

vie horna valtiaat, ja lakeijansa –

ne saavat seuraa tehdä valtiailleen.

– – –

Jo lauhtuu mieli ratsun, ratsastajan,

kun suoraan kohti aurinkoa ajan. –

Niin korskeana astuu pegasoni –

ei mikään kuormajuhta, kauppakoni! –

Ei ruoska koskaan koskenut sen selkää,

ei valoa, vaan varjoa se pelkää.

Sen kanssa itselleni tietä raivaan,

luon itselleni uuden maan ja taivaan.

Esille, koirat, käykää luolistanne

ja maha maassa häntää heiluttakaa!

Mä vapautan teidät huolistanne, –

oon rauhallinen taas ja vallan vakaa,

oon lauhtunut ja tyynnä virtaa veri –:

Ei viel’ oo aika leipäaatteen kuolla!

Jos kohta ette taivastani peri,

niin – saatte hiukan saappaitani nuolla,

Lähde: Uskela, Kaarlo 1921: Pillastunut runohepo: runoja. Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki.