Pimeän pesä

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pimeän pesä.
(Vuorilegenda.)
Kirjoittanut Antti Rytkönen


Ne tuikki ne tuhannet kynttilät
ja valot kirkkahat välkkyivät,
oli valon juhla jalo.
Ja vaikka joutui ilta ja yö
ja vaikk’ oli päättynyt päivän työ,
valoin välkkyi joka talo.
Ja vaikka talvi kattoi maan
ja vaikka vihurit vinkui vaan,
niin oli rinnoissa kesä.
Mut yks oli maja valoton,
se pimeyden hengen asunto on,
se oli peikon pesä.
Ja valot ne välkkyi ja välkkyi vaan
ja peikko katseli kauhuissaan,
hän silmiä siristeli
ja vavistuksessa eli
ja huokasi: ”ollappa oikea yö,
niin silloin mullekin alkais työ,
minä valkeutta pelkään
ja pelkään omaa selkään.
Oi yö, sinä suloinen lohtujen tuoja,
oi yötä jos ijäti antais Luoja!
Oi yöni, oi yöni,
mun peikon työni
sä ijäti kätkisit maailmalta
ja ijäti kestäis peikkojen valta.”
Ja peikko se tuimasti tirkisteli
ja peikonsilmiään sirkisteli,
mut valoja syttyi ja syttyi vaan,
ja peikko se potki kauhuissaan
ja pelosta pysähtyi veri. –
”Mi joukko kumma kujalla käy,
ei muita kuin valon soihtuja näy,
siell’ aaltoaa tulimeri.”
Ja peikko pakenee joukkoa
ja etsii pimeintä loukkoa.
”Oi, kohta nyt hukka jo perii!”
Ja valot valtavat virtaili,
mut yks oli pimeän pesä.
Ja kansa valosta riemuitsi
ja rintahan koitti kesä.
Mutta peikko se pelkäsi valoja
ja pelkäsi toisia taloja;
ne kaikki valoa virtaili –
Mut yks oli pimeän pesä.


Lähde: Rytkönen, Antti 1900: Lauluja. Helsinki.