Pimeän pesä
| Pimeän pesä. (Vuorilegenda.) Kirjoittanut Antti Rytkönen |
- Ne tuikki ne tuhannet kynttilät
- ja valot kirkkahat välkkyivät,
- oli valon juhla jalo.
- Ja vaikka joutui ilta ja yö
- ja vaikk’ oli päättynyt päivän työ,
- valoin välkkyi joka talo.
- Ja vaikka talvi kattoi maan
- ja vaikka vihurit vinkui vaan,
- niin oli rinnoissa kesä.
- Mut yks oli maja valoton,
- se pimeyden hengen asunto on,
- se oli peikon pesä.
- Ja valot ne välkkyi ja välkkyi vaan
- ja peikko katseli kauhuissaan,
- hän silmiä siristeli
- ja vavistuksessa eli
- ja huokasi: ”ollappa oikea yö,
- niin silloin mullekin alkais työ,
- minä valkeutta pelkään
- ja pelkään omaa selkään.
- Oi yö, sinä suloinen lohtujen tuoja,
- oi yötä jos ijäti antais Luoja!
- Oi yöni, oi yöni,
- mun peikon työni
- sä ijäti kätkisit maailmalta
- ja ijäti kestäis peikkojen valta.”
- Ja peikko se tuimasti tirkisteli
- ja peikonsilmiään sirkisteli,
- mut valoja syttyi ja syttyi vaan,
- ja peikko se potki kauhuissaan
- ja pelosta pysähtyi veri. –
- ”Mi joukko kumma kujalla käy,
- ei muita kuin valon soihtuja näy,
- siell’ aaltoaa tulimeri.”
- Ja peikko pakenee joukkoa
- ja etsii pimeintä loukkoa.
- ”Oi, kohta nyt hukka jo perii!”
- Ja valot valtavat virtaili,
- mut yks oli pimeän pesä.
- Ja kansa valosta riemuitsi
- ja rintahan koitti kesä.
- Mutta peikko se pelkäsi valoja
- ja pelkäsi toisia taloja;
- ne kaikki valoa virtaili –
- Mut yks oli pimeän pesä.
Lähde: Rytkönen, Antti 1900: Lauluja. Helsinki.