Pimenee

Pimenee. Kirjoittanut Irene Mendelin

Pimenee...

Yö kolkko kattaa kaupungin ja maan,

se tummuu, mustuu, synkkeneepi vaan.

Pysähtyy elämä, työ taukoo, kaikk’ on hiljaa,

kuin kulkis kuoleman niittomies kaatain viljaa

ja tehden sänkeä siljaa.

Pimenee...

Yl’ valtakuntain leviääpi yö. –

Nyt kansoilleko viime hetki lyö?

Ja onko kaamea tää aika, aika vihan,

mi maasta julmana kadottaa kaiken lihan

ja valon sammuttaa ihan?

Pimenee...

Ma sysimustaa yötä katselen,

Ma katson, katson pohjattuutta sen.

Se suurta, outoa, valtavaa onpi erää,

mi antain voimia, voimia voittain kerää.

Nyt, kuule, tuhannet herää!

Vuossatojen horrosta nousee ne

ja hengen yöstä ne herää.

Ja vapauden lippu nyt liehuu se,

se kaukaa kutsuu ja kerää.

Se kutsuu työhön ja toimintaan,

nyt puolesta aatteiden taistellaan

ja sorretun isänmaan.

Kas tässä käteni lämpöinen,

sa yöstä nouseva veikko!

Oi kasvaos vartiaks oikeuden

ja tueks sen, jok’ on heikko.

Ei kauna soaista mieltäs saa,

ylinnä kaiken on isänmaa,

tää armahin Suomenmaa.

Ken pysyä voisi nyt loitolla,

kun aika kutsuupi meitä?

Ei erissä kuoleman kuljeta,

vaan elämän käydään teitä.

Se siintää silmiin jo aika uus,

ja sillä on sylissä onnekkuus

ja laki ja laillisuus. –

Sarastaa...

Ma katson kuinka valkeneepi yö.

Ja sydän rinnassani riemuin lyö.

Tuo, päivä nouseva, tuo meille onni suuri:

Me että yhtenä seisomme niinkuin muuri,

kuin latva, runko ja juuri.

Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.