Pitkä-Loukas

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pitkä-Loukas.

Kirjoittanut Eero Eerola


Pitkä-Loukas, renki, muonamiesi,
kaiken ikänsä kuin karhu raatoi,
palvellut näin oli pappilassa
vuosikymmeniä, joiden mennen
aika kolme rovastia kaatoi.
Pitkä-Loukas istui pyhäaamuin
ohjissa, kun tultiin kirkkomaille,
kuuli joka pyhä Herran sanaa,
mutta arkipäivin korven kohun,
haastoi itseksensä metsän väille:
«Kerran Loukas tulee korven kohtuun,
kerran nousee oman mökin seinä,
ojat suohon lyön, sen kuokin, kylvän,
vierrän kasken ahon laitamalle,
silloin tähkä keinuu, heiluu heinä.
«Silloin käki kukkuu pihapuissa,
kujan päässä oma lehmä ammuu,
asuu ortten alla nostamaini
hiljainen kuin muinen kodon onni...
sitten rauhallisna silmä sammuu.
«Myöhäänkö? – ei vielä liian myöhä,
viel’ ei melto käsivartten teräs,
iskut vankat jaksaa sydän lyödä,
hammas leivän purra vuoden vanhan...
aatos täyttyy, joka lasna heräs». –
Pitkä-Loukas, renki, muonamiesi,
rovastilta sai nyt mökin luvan,
saipa ruustinnalta lahjaks lehmän,
painui konttinensa Takapäivään,
silmissään jo näki suuren kuvan...
Näki kuinka Takapäivän korpi
aukes viljamaaksi valtavaksi,
kuinka sarkaojat suoraan juoksi,
vieri niissä ruskee korven vesi,
vieri hallan vaara kauemmaksi...
Vanha Loukas silloin pisti piippuun,
myhähti, ja harmaa silmä loisti,
istui kannon päähän mäen laitaan:
«Tässä oon nyt, täss’ on pirtin sija,
aatos täyttyy...» taas hän riemuin toisti.
Laski laitumelle Omenansa,
kävi töihin heti kaksin voimin,
ensi päivinä löi pienen majan
asunnokseen alkuaskareissa,
sitten korpeen iski kiirein toimin.
Kaatoi puut ja väänsi kannot maasta,
kaivoi viemärin sen syltä laajan,
viemäriin hän johti sarkaojat,
ojan pohjasta kun savi nousi,
Loukas hymyili, kuin katsois taajan,
pystypäisen rukiin heilumista,
kun se hiljaa nuokkuu kukkaa tehden
keskikesän aurinkoisen aikaan.
Yötä päivää iski kuokin, kirvein...
viikot vieri, puri halla lehden.
Loukas lopetteli viime ojaa
onnen aavistelut sielussansa,
silloin viilsi kerran... kaikki tummui...
ojaan tuupertui... ei päässyt ylös,
voihkas ypö-yksin korvessansa.
Lyhyt oli lähtöhetki miehen,
sydän seisattui... pian oli vainaa
Pitkä-Loukas, makas ojassansa.
Aatos täyttyi, korven kohtu peri,
korpi miehen silmät umpeen painaa. –


Lähde: Eerola, Eero 1916: Lauluja ja runoja. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.