Pohjan Eläimet

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pohjan Eläimet *).

Kirjoittanut Carl Jonas Love Almqvist


I.[muokkaa]

Ketä halu vetää luonnon muotoja tutkistelemaan, se katsokoon kerran lehmän ja härän silmiin, ja katsokoon, kuinka nämä eläimet käyttävät itsensä. Ne käyttävät niin arvonansainneilta. Tuntuvat olevan ei iloiset, ei myöskään huolenalaiset; harvoin vihaiset, vaan ei leikkisätkään. Ne pitävät itsensä niin arvossa, ja äkkiä katsoen luulisit heidän aina olevan missä viran toimituksessa. Heistä on talolle suuri hyöty, ja niin todistaa ulkonainen muotonsakin heidän olevan juuri maallisen hyödyn, ja vaan paljaan hyödyn tähden luotujen. Et suinkaan ole näkevä yhtään niin arvollista, niin virkamiehen luontoista olentoa, kuin miltä härkä näyttää kaikessa olossansa, käynnissänsä, päänsä kääntämisessä, katsonnassansa. Joka luulee nämä sanat leikin vuoksi sanotuiksi, se pettyy sangen paljon. En tahdo niillä virkamiehiä nauraa, enkä sitä, jota maailmassa ”toimitukseksi” sanotaan, pilkaksi osotella. Kumpaakin kunnioitan minä yhtä vilpittömällä mielellä kuin muutkin. Ja vaikka silmäni halullisesti liikkuu luonnon muodostamia katsomassa, niin ei mieleni kuitenkaan pyri yhdellenkään sen olennolle nauramaan. Sen siaan katson härkää ja lehmää ainakin liikutetulla sydämellä. Ja ainakin näen heissä kuvauksen siitä, mikä on ”toimituksessansa liikkuva”, päällepannun velvollisuutensa täyttävä”, ”maallisessa merkityksessä arvon ansaitseva, järestyksen alainen, vakava, päätösten jälkeen elävä, keskiinäinen (s. o. ei nuorison kaltainen eikä varsin vanhettunutkaan)”. Katsastahan esim. tuota härkää, joka seisoo edessäsi ja märehtii, ja näyttää niin sanomattoman ajattelevaiselta; tarkemmin katsoen häntä silmiin etkö liene havaitseva hänen ei mitään ajattelevan. Katsasta taata vakamielistä, hyvää hollannilaista lehmää, joka lypsettäessä seisoo niin siivosti ja katsoo ylös ilmoihin niin – miettivällä tavalla. Juuri näin taivaalle katsoessansa tekee hän, yhtäkään jäsentänsä liikuttamasta, taaksensa pienen kepposen; mutta tekee tämänkin tekonsa yhtä vakavasti, yhtä toimellisesti, kuin minkä muun nykyaikaa ja tulevaisuutta hyödyttävän työn. Jos näistä olennoista siis yhdeltä puolen onkin suuri hyöty, niin ei niissä toiselta puolen löydy merkkiäkään notkeutta, ei merkkiäkään sievyyttä eikä sitä elähtävätä arastamista, joka ilmoittaisi sisällisen vireyden, sitä arkuutta, joka kalalla ja linnulla löytyy. Arkenee eli pelästyy härkäkin ja lehmä toisinaan, mutta käyttäytyvät silloin hätäisesti, hypyttämällä ja raskaasti. Juuri samoin käyttää se ihminen itsensä, joka on painavan ja toimellisen näköinen, ja harva asia näyttää niin surkialle, kuin se milloin tämänkaltaisen ihmisen täytyy yhtäkkiä luopua tästä luonnostansa. Harvoin näemme niin kuvaavata ja merkillistä tapausta, kuin sen milloin lehmät maantiellä ollessansa pyrkivät matkustajan tieltä pois. Jos lehmä matkamiehen tullessa on oikialla puolella tietä, niin nähdään hänen ensin hämmästyvän ja tahtovan välttää tulijata; yhdessä kohden seisoen ei hän tarvitseisi muuta kuin seisoa yhdessä kohden; koko asia menisi niin helposti hänen ohitsensa. Vaan niin yksinkertaista asiata on hänen mahdotoin ymmärtää; suorastaan pakoon juokseminen, lammasten tavalla, ei myöskään näytä sopivalta hänen arvollensa ja uppiniskaisuudellansa; hänen pitää saada olla paikallansa. Suurella innolla lähtee siis tien toiselle puolelle, ja tekee sen sillä tavalla, että jokaisen täytyy sanoa hänessä vireyttä ja sievyyttä ei olevan ensinkään. Mikä parempi turva eli etu hänelle on tien vasemesta kuin oikiasta puolesta, sitä on vaikia ymmärtää; se vaan on varmaa 1:ksi että jokainen tiellä kulkeva on muka hänen vihollisensa, 2:ksi että jos hän matkaajan tullessa on oikialla puolella, niin pitää hänen jos mitenkin pääsemään vasemmalle, ja takaperin – ja 3:ksi että hän näin pakoon pyrkiessänsä juuri joutuu siihen vaaraan, jota tahtoo karttaa, ja tulee matkustajan aisalta eli rattahalta survatuksi, jota ei olisi tapahtunut, jos hänellä olisi ollut älyä pysyä paikallansa. Tälle hänen tuhmuudellensa nauretaan tavallisesti, ja sitä kutsutaan lehmänälyksi. Härkä älyssänsä ei ole aivan näin tuhma, vaan jos hänkin milloin pelästyy, niin välttämättömästi käytäksen hänkin kömpelästi; ja minä uskallan jos vaikka vedon lyödä, että hän hätään jouduttuansa valitsee jos ei pahimmankaan, kuitenkin pahimmannäköisen keinon pelastautuaksensa. Näitä kertomaan viivähdyin sentähden, että ne ovat kuvia luonnosta, joissa Jumala salaisesti, vaan sangen selvästi sille, jolla on halua niitä katsella, on ilmoittanut suurimmia salaisuuksiansa. Ne ovat ikäskuin kuvia siitä, mitä maailmassa tavallisesti pidetään arvossa, katsotaan ”hyväksi”, ”siivoksi”, ”järelliseksi”. Se, josta Järestäminen ainoastaan on pääasia, pysyy pystyssä niin kauan, kuin voipi kaikki tapaukset Järestyksestänsä selittää ja näkee siinä itsekin; vaan jos itse eli muu selitettävänsä vierähtää vähänkään puolelle eli toiselle, vierähtää järestyksen rajoista ulos, niin on hän onnetoin. Se, jossa ulkonainen järestys on paras tarkoitettava, pysyy hyvässä voimassa niin kauan kuin tämä järestys on rikkomatoinna; vaan välttämätöin sisällinen halu vetää ja saavuttaa sen sekautumaan muihin vieraihin aineihin, ja syyttä pelkäämään kaikkea matkaa tekevätä, eteenpäin kulkevaa, ja juuri tässä joutuu se vaaroin, jotka ilman eivät olisi tapahtuneet; ja ei koskaan ole se niin onnetoin, kuin missä itsensä pelastaminen tulee kysymykseen. Se, joka aina on tottunut viivuria eli liniaria myöten viivoja tekemään, hämmästyy enemmän kuin joku toinen, jos hänet yht’ äkkiä pannaan viivuritta suoria viivoja vetämään; ja se jonka virka – juuri on aina olla valpasna eikä koskaan unohduksissa, se sattuu toisinaan hämmästymään ja typertymään enemmän kuin muut.

II.[muokkaa]

Aivan toisenlaiset ovat muut ihmistä pohjaan seuranneet eläimet, hevonen, koira, kissa, sika. Näitä et suinkaan saata, niinkuin lehmää ja härkää, syyttää painavan ja toimituksissa olevan näköisiksi. Katso esim. hevosta, – ei silloin, kuin hän on suuressa huolessa ja kurjuudessa kovan ajajan alla, vaan tavallisissa tiloissa – onko se erittäin paljon toimituksen alaisen, eli virkamiehen, näköinen? Tosin on hyvästi opetettu hevonen sangen siivo ja nöyrä aisoissa; vaan sekä kaulan itsemielisestä notkumisesta että lautaisten liikunnosta ja olletkin vallattomasta etujalkojen viskelemisestä näet, että hän vähän kuin leikitteleksen toimituksessansa. Mäkeen tultuansa panee kyllä kaiken voimansa liikkeelle saadakseen isäntänsä mäen päälle; mutta eikä hän tässäkin liiku niin kauniisti ja miehuullisesti? eikö hän näytä pyrkivän mäen päälle enemmän kunniansa kuin palveluksen vuoksi? Jos häntä lyödään, niin ei hän katso lyömistä velvollisuuden muistutukseksi, vaan suuttuu, sillä hänen luontonsa ei suatse koskemista eikä häpiätä. Hän on iloinen, että häntä haastatellaan, ylpeytyy saaduista koristuksista, tekee paljon ulko näön vuoksi, ja toimittaa toimitettavansa, milloin vaan saapi, iloiten ja leikiten. Hevonen on tavallisesti hyvin rakas ihmiseen. Häntä silmiin katsoessasi et niissä taitane nähdä paljon syvämielisyyttä, vaan niistä loistaa ikäskuin pieni herruus, ja hän pitää sinua kumppalinansa: kääntää kauniin päänsä sinuun kuin vertaiseen, ja näyttää sanovan olevansa valmis sinua koko elinaikansa seuraamaan, jos vaan sinä puolestasi otat hänelle ollaksesi rehellinen ja ystävä. Hevonen ei näytä koskaan, niinkuin härkä vilosohvilta; vaan hänen silmiensä pohjalta kuultaa, jos ei ajattelevaisuus, niin vielä sitä parempi. Hän yltyy helposti sankaritöihin, ja nero ja väki hänessä ovat hädän enetessä vaan kiihtynässä: hän ei huoli, vaikka päänsä menettäköön aivan tyhjän edestä, mutta tuhmuuksiansa ei hän tee tuhmuudesta, vaan eteenpäin pyrkimisestä. Kuitenkin on havaittu, hänen viskaavan jalkansa niin notkiasti, sievästi ja varavasti, että harvoin, hyvinkin kovasti juosten, polkisi jonkun tiellä olevan paremman olennon, esim. lapsen, päälle. Jokainen tuntee hevosen urhoollisen luonnon; urhoollisuus ei kuitenkaan estä häntä toisinaan säikähtämästä, ja laitumella ollessaan ei hänellä ole halua antautua kiini, jos et lahjo leivällä ja hyvillä sanoilla. Hän kuuntelee pienintäkin hiiskumista, ja on linnun luontoinen niin paljon kuin nelijalkainen eläin olla taitaa. Vaan härän tapaan ei hevonen pelästy milloinkaan. Edestäsi hypähtäessänsä ei hän juokse hölköttämällä ja hypyttäen niinkuin lehmä. Hän ei typerry ja hämmästy niinkuin härkä, vaan säikähtää arkuudesta ja pakenee ei yhtyäkseen mihinkään koskevaan. Pakeneminenkin syntyy häneltä niin keviästi ja kauniisti; jokainen näkee, että hän ei hämmästynyt, eikä säikähtänyt tavallisesta luonnostansa. Sillä se työ, jossa hän oli käsin, ei ollut hänellä pääasiana enemmän kuin muutkaan työt: hän ei ole milloinkaan asialla eli toimituksessa: hän tietää ja tuntee kaikenmuotoiset mutkat ja suunnat, niin suorat kuin väärät, eikä siis eksy itsestänsä, omasta oikiasta luonnostansa, hypähtäköön tahi juoskoon millä tavalla ja minne päin tahansa. Hevonen ei ole milloinkaan neuvotoin eikä tuhma tolvana. Ajettunakin ja suomittuna hän tosin näyttää kurjalta ja onnettomalta raukalta, on hermotoin eikä ala enää hosumisestasi mitään pitää, hoippuu, ja polvensa eivät tahdo jaksaa kannattaa häntä itseänsä eikä sinua, ystäväni, joka ajat hänen viimeisillä voimillansa; vaan jos lystin vuoksi menet ja katsot hänen jälkiänsä, niin et näe silloinkaan vielä hevosen jalkojen niin hoippuroineen ja niin epätasaisia askeleita ottaneen, kun härän jälet näyttävät sen tehneen. Kuin sitten vähän seisotat häntä ja menet luokse haastattelemaan, niin josko ei ystävällisillä silmillä katsokaan sinuun niinkuin ennen, nostaa kuitenkin vielä niskaansa ylpiästi, silmännurkat ovat punaiset surusta eli vihasta, ja korvat luimussa. Mutta hyvin vähällä saat hänen taas leppymään: taputat kaulaa ja annat vähän leipää eli apetta. Kohta unhottaa hän julmuutesi, menee sitten kunne kaatuu, ja joutuu viimein lintujen syötäväksi.

Jos nyt panet kaikki hevosen omaisuudet yhteen, niin olet kohta näkevä, että jos hän ei saa vetää kuormaansa iloisesti ja ikäskuin lystin vuoksi, niin hän suuttuu ja ottaa vetämisen vaivaksi. Tästä nähdään, että hevonen ei pidä työtänsä virkana. ”Viran toimitus” on nimittäin semmoinen, jota ei tehdä lystin ja leikin vuoksi, eikä myöskään pidetä vaivana ja kuormana. Se on oikia virkamiehen luonto, joka ei kysy: onko tämä vaikia eli kevyt, vaan tekee kaikki, mitä hänen pitää tehdä, mikä on velvollinen tekemään. Vaan semmoinen ei ole niiden luonto, jotka ovat hevosen kaltaiset, eli joiden kuvaaja hevonen on luonnossa. Ne eivät siis ole niin hyödyttömät, niin vähän aikaan saavat, kuin tavallisesti luullaan; ne tekevät yhtä paljon ja enemmänkin, kuin muut, vaikka niillä on se tapa, ett’ eivät tahdo toimittaa väkisen, pakoitettuina ja viran puolesta, minkä muuten vapatahtoisesti tekevät ilolla kaksinkerroin. Ja sinäkin, ystäväni, olet senkaltainen, että sangen vähän ihastut palkollisesi eli muun velvollisesi tekemistä töistä. Mikä on härkiesi viimeinen osa? Se että, et koskaan heitä rakastettuasi, viimein syöt heidät. Jospa et hevosellenkaan kovin paljoa paremmin tee, niin aina kuitenkin pidät siitä olennosta enemmän, joka sinua vapaehtoisesti palvelee, kuin siitä, joka velvollisuudesta ja orjana asioitasi toimittaa, ja oikeinpa hyvillä mielin olet, että se, jolla olisi kuntoa ja neroa olla käskyillesi tottelematoinkin ja tehdä vastarintaa, kuitenkin on nöyrä ja kuuliainen. Tosin kyllä on se sinulle sangen mieleistä, että sinulla on tottelevaisia alamaisia, joita voit vaikka tulehen käskeä; vaan minkälainen olet niille? Et raski heidän antaa nautita sitä hyvää ja niitä huvituksia, joita itse nautitset. Urhoollista ja vapamielistä, jonka et ole saanut uskomaan, että työsi olisi hänen toimitettavansa ja velvollisuutensa, sitä taputat lautasille ja silität kaulaa: häntä voit rakastaakin, että toki edes syö häntä, niinkuin toisia. Jos muissa maanosissa, niin ei Europassa kuitenkaan vielä usiasti syödä hevosia. Vaan jääköön tämä nyt.

Koira – jos siis hänestä nyt rupeamme puhumaan – ei ole härkä eikä hevonen. Koira ei tee työtänsä viran puolesta eikä härän tavalla, vaan ei myöskään hevosen tavalla; sillä hän ei tee juuri paljon mitään. Hän rakastaa olla seurassasi, on sanomattoman sukkela juoksentelemaan ympärilläsi tuhansin polvekkein ja mutkin, eikä matkaa koskaan suoraan, ja yhtä sukkelasti ja loppumattomasti tekee hän joka pensaalle kunnianosoituksensa **). Hän tietää kuitenkin tehdä kaiken tämän niin sievästi, niin taitavasti, ett’ ei kukaan suutu häneen; ja vaikka kanssasi kulkiessansa tekee niin monta mutkaa ja polvea, on hän sinulle kuitenkin kaikista uskollisin. Hän ei liiku niin kauniisti eikä niin vapaasti kuin hevonen; kuitenkaan ei hän koskaan tule härän tavalla. Hän käypi kanssasi metsällä oman huvituksensa vuoksi, ajaa otusta enemmän kuin luulisitkaan oman lystinsä tähden, ja puree jänistä usiasti, milloin vaan luulee sinun silmäsi välttävänsä; vieraita ainoasti haukkuu hän sinun tähtesi. Sillä josko vihaakin jotakuta ainoata, joka on hänelle pahaa tehnyt eli joka on ilkiäluontoinen, niin ei hänestä kuitenkaan voi sanoa muuta, kuin että hän rakastaa kaikkia ihmisiä, ja että hän ei vihaa vieraita, joita haukkuu, enemmän kuin itseäsikään, joka nähdään siitä, että hän haukkumansa vieraan koirana haukkuu sinua yhtä paljon, kuin sinun palveluksessasi ollessaan haukkui häntä. Haukkuminen on hänen pääasiansa, ja usiasti onkin haukkuessansa uppiniskaisempi, kuin tarvitseisikaan olla; vaan harvoin tarkoittaa hän mitään haukkumisellansa, ja herkiää monesti haukkumasta yhtä äkkiä ja yhtä syyttä, kuin rupesikin. Koiran ääni ei ole notkia ja elähtävä, kuin hevosen hirnuminen; vaan kuitenkin paljoa kauniimpi kuulla, kuin härän möläjäminen. Ison karjan ammuminen kyllä kuuluu, kauempaa kuunnellen, sangen hyvälle, olletikin iltapäivällä ja kaikuvissa tienoissa; vaan ei mikään ole niin ilkiä ja tuhmempi kuulla, kuin härän möläjäminen lähellä ja yht’äkkiä, sillä se kuuluu semmoisen ääneltä, joka ei luule muita löytyvänkään eikä suatse muiden hiiskahtavankaan niissä, missä itse on päättänyt astua. Härän sekä lehmän rintaäännännöt kuitenkin vielä jaksaa kuulla; vaan ne pyrkivät aina kulkullansa ääntämään, ja silloin ei ole äänensä yhtään kauniimpi sian ääntä.

Ja tässäpä voin nyt vähän siastakin puhua. Siitä olisi paljonkin sanomista, se on äkäinen, torahampahellinen ja kaikista eläimistämme sikamaisin; kuitenkin sangen toimeentuletteleva. Sika ei etsi ihmistä, ja ihmisen seurasta ei näy olevan hänelle sitä iloa, kuin koiralle. Se kävelee paraasta päästä itseksensä, ja öhkää ja turajaa sangen pahalta kuuluvalla äänellä, vaan se ääni kuuluu ynsiältä eikä ansainneen ääneltä. Sian elämänlaadusta ja koko luonnosta näemme, että hän on sen maallisen toimeentulon kuvaus, joka nautitsee yksinänsä, salassa ja luontokappaleen tavalla, ja jota lika ja siivottomuus ei isosti haittaa; koira taas kuvajaa parempaa ja puhtaampaa toimeentulemista, jolla on ilonsa ihmisten seurassa, siisteydessä ja raittiudessa. Härkä oli sen maallisen hyödyn ja järestyksen kuvaaja, joka elää itsessänsä ja itsensä tähden; vaan hevonen on korkiamman ja iloisemman huvituksen kuva, joka hyödyttää yhtä paljon, ei hyödyn vuoksi, vaan maallisen elon kaunistukseksi.

*) Kirjasta: Svenska Fattigdomens betydelse.

**) Katso Linnén Syst. Nat. lajia Canis familiaris.


Lähde: Suomettaren vuosikerta 1848, 30. kesäkuuta s. 2–3, 7. heinäkuuta s. 2–3. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 22.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Suomettaren vuosikerta 1848. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/smtr/smtr1848_rdf.xml.