Pohjasointuja

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pohjasointuja.

Kirjoittanut Emil Lindahl


Työn, kurjuuden kirous painoi
elämässä mun pohjahan saakka,
mua mustimmat murenet vainoi,
ilon turteli tuskien taakka.
Sydän kaipasi kaunista, suurta,
mikä elämän täyttöä toisi,
mikä kohtalon kolkkoa juurta
vähän riemulla varjota voisi.
Sydän kaipasi sielua syvää,
joka täyteistä onnea kantaa,
joka jotakin lämmintä, hyvää
mulle voisi ja tahtoisi antaa.
Sydän kaipasi lempeä naisen,
sulosäihkyistä silmien tulta,
mihin hetkeksi hukkuisi maisen
elon tuskien tuntemus multa.
Oli turhaa se kaunihin kaipuu,
ilo, onni, ne loittoni yhä, –
surun suurihin usvihin haipuu
minun kaihoni puhdas ja pyhä.
– – –
Väliin vielä, kun rinnassa kuulen
kuin mainingit muinaisen taiston,
ja kun vieläkin nousevan luulen
sieltä oikean elämän vaiston,
jätän työni ja työntäyn yöhön
ja sen valheiden riemuilla kaadan;
sieltä häveten hiivin ma työhön,
joissa hurjasti hulluna raadan!


Lähde: Lindahl, Emil 1919: Työ ja laulu. Suomen sos-dem. nuorisoliiton toimikunta, Helsinki.