Pohjatuuli

Pohjatuuli Kirjoittanut Aleksis Kivi

Syyskuun päivä on ja raikas pohjatuuli

Vuorten harjanteilta huminalla kiitää,

Pilvivuorii harmait’ alas kiiritellen

Summan Pimentolan maasta. Hurja leikki

Onpi taivaan kannen alla: sumutornit

Siellä nousee, kaatuu, koska taistelevat

Sotasankarit ja hirveet louhikäärmeet.

Ankarasti Tapiolan kannel kaikuu;

Lempeen koivun seppele, tuo kellastunut,

Alas riistotaan ja lehdet sinkoilevat

Ympär’ avaruutta, koska myrskyt riehuu,

Kosket kuohuvina jyskyy, paimensavu

Niitun kantoisella kummull’ levotonna

Tuonne tänne kiertelee, ja kurkiliuta,

Niinkuin lumiaura, sineyttä kyntää,

Kiirehtien päivän maihin helteisihin. –

Ulos kohti pohjaa nuorukainen lähtee

Temmellykseen myrskyjen, ja sydämmensä

Urheasti sykkyy, ylös rinta kohoo,

Hengittäen ilman viileätä virtaa,

Veden väljän aaltoa kuin hauki nielee,

Koska paahtehesta pataman hän pääsee.

Uljaasti hän astuu, kultanummen povi

Alla kumahtelee; ylös kunnahalle

Käypi vastavirrassa hän pohjatuulen.

Ja hän seisoo viimein kunnaan kiirehellä,

Josta katse kauvas Pohjolahan ehtii;

Näkeväsi luulet tarinojen mailman,

Siintävät siell’ Lapin sammaleiset vuoret.

Jalon kartanon myös näät ja halaviston

Juhlallisen, tuulessa mi kumartelee;

Neito nuori, ihana kuin kevät-aamu,

Väikkyilevi halaviston hämärässä,

Ruusu kauniin kartanon tän kukastossa.

Kenpä poimasee tän ruusun? Kelle suotiin

Onni häntä kiinnittämään povehensa?

Nuorukainen, joka kunnahalla seisoo

Pohjatuulessa, hän neidon lemmen voitti.

Heidän sieluns’ yhdessä käy lakkaamatta

Sekä laaksoiss’ että vuotehella pilvein

Iankaikkisuuden sinitanterelle.

Kaunis ruusu halavien hyminässä

Päänsä uneksien alas kallistavi,

Unissansa hymyilee, ja nuorukainen

Pohjatuuless’ kultanummen kunnahalla

Ylös päänsä nostaa; kirkkaast’ otsa loistaa;

Lemmen hourauksessa hän lausuilevi:

»Riehu, onnen tuuli, raikas pohjatuuli,

Riehu vapaast’ ympär’ poskieni tulta,

Puhaltaen kultain kotokartanosta.

Hänen nä’in, hämärässä yrttitarhan

Korkeen halaviston suojass’ astelee hän

Ylkää muistellen, ja kultakiharansa

Loiskeilevat tuiman tuulen siipein alla.

Riehu vapaast’ ympär’ poskieni tulta,

Puhaltaen kultain kotokartanosta».

Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.