Pohjoismaiden kansanopistosta ja niiden perustamisesta Suomeen
| Pohjoismaiden kansanopistosta ja niiden perustamisesta Suomeen. Kirjoittanut Minna Canth |
”Uusi Suometar” on hiljakkoin yllämainitussa kysymyksessä sisältänyt pitkän ja ainerikkaan kirjoitusjakson, allekirjoitettu K. W. Koska asia on painava ja tärkeä, aiomme mekin siihen luoda lyhyen silmäyksen, perustuen pääasiallisesti mainittuun kirjoitusjaksoon Uudessa Suomettaressa ynnä sen ohessa muutamiin muihin tietoihin, joita olemme olleet tilaisuudessa saamaan eräältä Suomalaiselta, joka täältä viime kesänä ulkomailla ollessaan kävi kahdessa Tanskan kansanopistossa.
Kansanopiston aatteen synnyttäjä on jalo Tanskan kansalainen, Nikolai Fredrik Grundtvig, joka innolla ja voimalla harrasti kansansa kirkollisia ja valtiollista vapautta. Opistoiksi sanotaan niitä sentähden, että ne samoinkuin yliopistoon ovat aiotut täysikasvaneelle nuorisolle, ja kansanopistoiksi nimitti Grundtvig niitä sen aatteen johdosta, että ne olisivat perustettavat ilman säätyeroituksetta koko kansalle, jonka nuorisolle ne tarjoisivat yleis-ihmisellistä ja erinomattainkin kansallista sivistystä. Niiden tarkoituksena niinmuodoin on ensiksikin isänmaan-rakkauden ja kansallisen jäntevyyden herättäminen ja vahvistaminen sivistyksellä, tiedoilla. Pääpyrkimyksenä niissä on tehdä työ sekä iloksi että hyödyksi ja ilo hyödyksi. Kun nuorukainen kansanopistossa opetetaan viettämään iloista ja hyödyllistä elämää, kun hänen henkiset voimansa siellä elpyvät, hänen sydämessään herää innokas rakkaus isänmaahan, halu harras työhön ja toimeen, kun hänen tietonsa kartutetaan, ymmärryksensä kehitetään ja hänen silmänsä avataan näkemään korkeita aatteita, tuntemaan elämän viisautta, silloin hän myöskin saa sekä kykyä että halua tekemään tehtävänsä kansalaisena, kunnan jäsenenä, perheen isänä, poikana tahi palvelijana ja ymmärtäväisenä maamiehenä. Niin ajattelivat näiden opistojen tarkastajat ja toimeenpanijat, ja kokemus on näyttänyt, etteivät he siinä erehtyneet. ”Kaikkialla”, sanoo eräs asian tunteva Tanskalainen, ”missä henkiset tai kansalliset kysymykset tulevat esiin julkisissa kokouksissa, ovat entiset kansanopiston oppilaat läsnä ja kaikkien halukkaimpia kuulijoita, ja kotonaan he voimainsa mukaan vaikuttavat samain asiain eteen. Melkein yleisesti ovat he armeijan parhaita sotilaita ja ennen kaikkea työssä uutterimmat ja taitavimmat, olivatpa sitten palvelioita tai isäntiä. He eivät tavallisesti pyri säätyään ylemmäksi, vaikka vaara siihen tosin tarjona on, päinvastoin pitävät he kunnianaan aina olla ja elää talonpoikina. Koska hyvänsä heidän apuansa pyydetään yleisiin, esim. kansallisiin tarkoituksiin, ovat he aina valmiit sitä antamaan, ja sillä tavoin jo monessa kohden nähdään kansanopistojen entiset oppilaat hyvänä ytimenä vaikuttavan kansallishengen leviämistä. Siihen tulee, että vanhempikin sukupolvi useimmiten tulee osalliseksi kansanopiston elähyttävästä vaikutuksesta, niissä kun pidetään yleisiä kokouksia kansallisissa ja uskonnollisissa tarkoituksissa ja ne melkein aina ovat paikkakunnan henkisen elämän keskuksena.”
Kansanopistoita perustettiin ensin Tanskassa (ensimmäinen v. 1844), sittemmin Norjassa (1864 tai 1865) ja Ruotsissa (1868). Olisihan siis jo meidänkin vuoromme tullut ja, niinkuin yllämainittu kirjoittaja U. Suomettaressa sanoo, nyt, juuri nyt on aika siihen otollinen. Kaikkialla ovat kansanopistot voittaneet suosiota, niinkuin niiden vaikutuskin on ollut hyvä. Niitä perustaessamme, on meidän tietysti ottaminen selkoa, neuvoa ja varoitusta naapuriemme kokemuksista. Helpompi on välttää erehdyksiä, kun hyvät esikuvat ovat silmäin edessä.
Tanskassa, josta niinmuodoin kansanopiston aate on alkunsa saanut ja jossa niitä vapaiden raha-antimien varoilla perustettiin, ovat nämät opistot hallituksen suhteen asettuneet jokseenkin itsenäiselle kannalle, s. o. kouluhallituksella ja tarkastuksella ei ole mitään oikeutta sekaantua opetukseen eikä tutkintojen määräämisellä sen seurauksia vaarinottaa. Hallitus näitä opistoja ensin katselikin epäilevin silmin, vaan myönsi kuitenkin vihdoin (v. 1855) niille vähäisen valtioavun, jota sittemmin yhä on korotettu. Opetuksen suunnitelmassa seurattiin Tanskan kansanopistoissa ensimmältä yllämainitun piispa Grundtvigin periaatteita. Niiden mukaan katsottiin kansanopistojen tarkoituksena olevan enemmän huomion herättäminen ihmiskunnan korkeampiin pyrintöihin, sekä halun ja ky’yn kehittäminen myöhempiin, itsenäisiin oppimisen, kuin varsinaisen opetuksen antaminen vississä tiedoissa. Tämän vaikutti ensiksikin se suuri arvo, joka on suusanallisella, vapaalla esityksellä, elävällä sanalla. Siitä syystä oli kaikkinainen opetus annettava opettajan vapaan esityksen kautta opetustunnilla sekä keskusteluin kautta väliajoilla. Ehkäpä oli vielä sekin seikka vaikuttimena, että oppilaat enimmäkseen jo olivat siinä ijässä, jolloin luultiin varsinaisen lukemisen olevan heille vastenmielistä. Myöskin pidettiin uskonto tarpeettomana varsinaisena oppiaineena, vaikka se tosin oli pidettävä kaiken opetuksen pohjana. Uskonnon opetuksen katsottiin kuuluvaksi kodille ja kirkolle eikä koululle. Myöskin arveltiin, että uskonnon opetus saattaisi joutua senlaisten henkilöiden opetettavaksi, jotka siihen ovat varsin sopimattomat, jossa tapauksessa tietysti olisi suuri vaara tarjona kansan kristilliselle elämälle. Tämä saattaisi tapahtua, niinkuin arveltiin, sitäpikemmin kun ei kansanopiston johtajan eikä opettajan tarvitse mitään opin-näytteitä suorittaa. Sitä vastaan annettiin laululle varsin suuri merkitys. Opetustunnit sekä alkavat että päättyvät yhteisellä laululla, joka tapahtuu yksiäänisesti, mutta elävästi ja voimakkaasti, sekä siten, että koko laulu lauletaan alusta loppuun, eikä vaan muutamia värsyjä, niinkuin Suomessa on tapana. Tavallisesti valitaan joku isänmaallinen laulu, mutta usein myöskin muita opetusaineesen taikka muuten sopivia lauluja. Kun viime kesänä esim. kaksi Suomalaista kävi eräässä Taustan kansanopistossa, kehoitti opettaja oppilaitaan tunnin lopussa laulamaan heidän kunniaksensa ”Maamme,” jonka oppilaat myöskin tekivät, laulaen värsy värsyltä koko laulun ulkoapäin, katsomatta enemmän kirjaan kuin nuottiinkaan. Aivan oikealla aistilla on kansanopistoihin laulu omistettu voimakkaana herätyskeinona, joka ymmärryksen kehittyessä pitää tunnonkin vireillä.
Näistä Grudtvigin periaatteista ovat kuitenkin opetuksen suhteen useimmat kansanopistot jo paljon poikenneet, ja ne harvat, jotka niissä vielä ovat kiinteästi riippuneet, näyttävät suhteellisesti herättävän vähemmän suosiota. Niinpä esim. Marielystin opistossa, jossa v. 1868 oli 20 naisoppilasta, ei viime kesänä enää ollut kuin 8. Sitä vastaan ovat ne opistot hyvin varttuneet ja herättäneet luottamusta, jotka, niinkuin laita on Ruotsinkin kansanopistoissa, harrastavat varsinaisia tietoja, s. o. jotka opetuksessaan suusanallisen opetuksen ohessa käyttävät kirjaa, kirjoitettua sanaa opetuksen apuna ja tukena. Nilssen’in johtamassa kansanopistossa Jyllannissa esim. kuuluu olevan noin 100 oppilasta. Muutamat taas, niinkuin Kongens Lungby’n kansanopisto (johtajana hra Winther), ovat yhdistetyt maanviljelyskouluihin, ja, miten näyttää, hyvällä menestyksellä.
Myöskin uskonnon suhteen eri oppiaineena on ruvettu toisin ajattelemaan, ja syytä on luulla, että siinä niin Tanskassa tuin Ruotsissakin tulee muutos tapahtumaan. Paljon huomiota näyttää kumminkin Ruotsissakin herättäneen eräs tänä vuonna Tanskassa ilmestynyt kirjanen: ”Den grundtvigske Folkehöjeskole. Et Bidrag til en Tidsbetragtning af –p.”, jossa pääasiallisesti tarkastetaan kansanopistoita opetustavan, uskonnon ja valtiollisen aseman suhteen.
Mitä ensiksikin opetustapaan tulee, myöntää kirjoittaja sen suuren arvon oikeutetuksi, jonka Grundtvig on antanut suusanalliselle ”elävälle” sanalle. Ensimmäisenä ehtona tulee tietysti olla, että opetus tehdään mahdollisimman huvittavaksi ja houkuttelevaksi siten saadakseen kansaa taipumaan ja haluamaan opetusta. Onhan sekin jonkunlainen alkava sivistys, tai oikeammin ”kansallinen herätys,” joka varsinaisten tietojen asemesta omistaa, niin sanoakseni, näköaloja, ajatuksia, usein toisesta tai kolmannesta kädestä saatuja, vaikka perinjuurin ei mitään tiedetä niiden tosiasiain oikeasta laadusta ja järestyksestä, joita tähän ”näköpiiriin” on saatu. Mutta jos tämä välittävä kanta muuttuu pysyväiseksi, syntyy siitä mielen pintapuolisuutta, ja todellisten tietojen halveksimista, joiden seurauksia kirjoittaja historiallisesti selittää. Sekoittumatta kansanopistoita oppikouluihin, näyttää kirjoittaja toteen, että kansanopiston oppilaiden tulee (vaikka rajoitetussa määrässä) saada kirjallisen tulemisen kautta hankkia varsinaisia, positiivisia tietoja ja ennen kaikkia harjoittaa itsenäistä, totista ja kovaa työskentelemistä, ymmärtääkseen tietojen arvon ja välttämättömyyden sivistyksen kehittämisessä ja todellisten, itsenäisten mielipiteiden mahdollisuudessa. Ainoastaan siten totuuden tunto teroitetaan, edistetään todellisten tietojen arvoa ja -oppilaat saadaan tuntemaan eroituksen oikean opin ja – lörpöttelemisen välillä.
Uskonnon suhteen lausuu kirjoittaja, ett’ei kansanopistojen tehtävänä ole ainoastaan yleisesti herättää ja valistaa, vaan myöskin vaikuttaa niin jokaisen sydämeen, että valistus tulee omantunnon valistukseksi, herätys hyvän herätykseksi. Jos ihminen edistyy muissa tiedoissa, vaan jää takapajulle uskonnollisissa, syntyy siitä epäkohta, joka tuo mukanaan ”vahinkoa sielulle”. Sentähden tulee kansanopistojen varsinaiseksi oppiaineeksi ottaa uskonnon opetuksen ja perustaa se pääasiallisesti pyhän raamatun lukemiseen.
Lopetamme tähän lyhyen silmäyksemme kansanopistojen kehkeyntymiseen muualla, puhuaksemme vast’edes niiden perustamisesta Suomeen.
Lähde: Päijänne 22.11.1878.