Poika Iisalmelta

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Poika Iisalmelta. *)
(Lähetetty Ingerin maalta.)
Kirjoittanut Sara Wacklin
Suomentanut Konstantin Schröder.


Ensimäinen Waklin Oulun kaupungissa, nimeltä Mikkeli, oli varakkaan talonpojan Wakkolan konnulla Iisalmen pitäjässä ja Pielaveden kylässä nuorin poika.

Pojalla ei ollut halua maaviljelys työhön. Yhtenä päivänä sano hän sentähden isälleen, ”tahtovansa päästä herraksi.” Hän oli kuudentoista vuoden ikäinen nuorukainen, pitkä ja solakka, korkianenänen, virkoilla silmillä, puhtaalla otsalla, jonkan iloisilla kasvoilla terveyden ruusut kukoistit. Kuin hän toen oli hinterä raskaasen työhön, suostu toimellinen isä hänen menemään Ouluun kokemaan onneansa. Ehkä ero rakkaasta kuopuksestaan, jonkan syntymä makso äitin hengen, ja joka sitten aina oli ollut lähin isänsydäntä, ei koskaan isän silmistä, kävikin kovin katkeralta ukosta, antoi hän kuitenkin lupansa.

Niinpä liikutettuna, mutta vaieten, luki vanha kunnonmies poikansa äitiperinnön, kiiltävissä hopiarikseissä, uuteen tuohikonttiin. Nuorukaisella oli päällä lumivalkea, solakkiin keskuksiin ikäänkuin valettu verkatakki, pienillä päärmeillä sarvenuksissa ja avaralla helmalla. Takki ulottu sääreen asti. Sarvenuksien yläpuolella oli selkään ommellut punalankaset koristukset. Hihansuut olit pienet, ja takki siisnattu kauluksessa ja ryntäillä punasella veralla ja punapauloilla, ja kiini pantu kulkuis-muotoisilla hopianapeilla. Lumivalkia paidankaulus oli käännetty yli saksansoimeen sidotun mustan silkkihuivin. Sen alla välkky suuri kullittu hopiasolki. Vyötetty oli hän punasella vyöllä, jonkan töppeet riippuit sivulla. Iholiivi oli kirjavasta kalmingista, housut lyhyet keltasesta säämyskästä, sidotut punasella paulalla ja töppeillä polvien ohessa, sukat harmaat, ja jalassa upokkaat kiperillä nokilla. Punaset paulat olit käärityt kerräksen ympäri korkiammalta puolta korttelia, töppeillä päissä, jotka riippuit jalan ulkopuolella; keltanen kaharatukka altosi hartioilla ja oli otsalla jaettu. Päässä oli hänellä pieni sinertävä samettilakki, mustilla poikkipuolin ristiin ommeltuilla silkkinauhoilla. Sormessa oli nuorukaisella hopiainen kantasormus ja vasikannakkaset rukkaset kintainensa kädessä.

Näin varustettuna seiso nuori vaeltajamme valmiina matkaan isänsä edessä, sydämmellä ylitäynnä erinäisistä tunnoista: ilosta, nähdä ainoan suomisensa, päästä kaupunkiin, täytettynä ja surusta, erota kaikesta hänelle maan päällä rakkaasta. Kyyneleillä silmissä katseli hän rakastetun isänsä jokaista liikettä; mutta kuin nyt kaksi suurta kyynelettä seurasit ukon ”Jumala kanssasi”, kuin hän väkevillä käsillä viimokerran syleili hentoa nuorukaista, silloin parahti poika täydestä sydämestä katkeraan itkuun. Mutta ei hän sanaakaan vastannut uron isällisiä varoituksille, pisti yksin kättä, ja kiiruhti nihvuen tielle, jalkasin, Ouluun päin. Hän ei rohjennut kertaakan heittää silmänsä takasin rakkaasen lapsuudensa kotoon, pelvosta kohdata lemmen isänkatsannon, joka muuten olisi kukatiesi maanittanut hänen koko iäkseen takasin.

Mutta meidän nuori vaeltajamme käänty sivutielle, ehkä hämärä pimiänä syysiltana alkoi suuresti lisäntyä. Kohta seiso hän kuitenkin kirkkomaan vieressä. Paljaalla päällä lähesty hän siinä äitinsä hautaa ja lankesi ristissäkäsin polvillensa vaikevaan ja palavaan rukoukseen Jumalalle, siunauksesta isänkodolle ja omallen kuluileen tuntemattomiin vaiheisiin. Vihdoin huusi hän: ”Äiti! äiti! koska maailmassa et saanut minua hoitaa, äiti! seuratkohon nyt taivaasta sinun silmäsi minua matkassani!”

Vahvistettu tällä käynnöltä haudalla, riensi nuorukainen kepiämmälla mielellä elämän kohtauksia vastaan.

Kymmenen vuorokauden kuluttua matkassa, tuli hän nuori raittiina ja iloisena Ouluun. Siellä etsi hän järkiään isänsä majatalon, jossa ukko, kauppamatkoillaan Ouluun, aina oleskeli. Tultuansa siihen, meni hän työtupaan viemään majakaakkuansa ja kalakukon, tavalliset lahjat sille kauppamiehelle, joka ottaa matkustajan huoneesensa.

Tupa oli, senaikuista tapaa myöten, suuri, sillä oli kolmet matalaa ja leveätä ikkunaa, kolmessa jaossa, kuin korkinlehdet pienillä, lyyjyllä kiinitetyillä lasiruuduilla, seinät valastut, lattialla hieno aaltoin kirjailtu hiekka, ja veres närethavu suuren kiukkuan ympärillä. Korkia raudankarva kaappi seiso yhessä nurkissa, täpötäynnä valkeita maitoastioita. Vieressä seiso suuri kansiniekka korvo kauhanensa, täynnä hapanmaitoa. Pitkä valkiaksi pesty puupöytä, samanlaisella penkillä, täytti yhden seinistä. Ikkunain välille oli asetettu suuri tamminen laserpöytä. Tamminen kaappi, leikelmillä koristeltu, seiso neljällä ympyräisellsä pallolla toisella seinällä. Talontyttärille olit sen kohdalle asetetut kangaspuut. Yhdessä nurkassa seiso seinäkello kaapissa, jonkan siniselle pohjalle suuret punaset ruusut olit maalatut ja josta kellon lyödessä pilkisteliin käki ja kukku. Eräät puutuolit, ruoka- ja avainkaappi ja puolenkymmentä vokkia oli muuten koko tupatavara.

Emäntä itse istu esimpänä ja kehräsi kahden tyttärensä ja kolmen piikansa kanssa pellavasta. Ämmällä oli ankara muoto, päällä pitkä tankki kotokudotusta leveäjuovaisesta puumulivaatteesta, päässä keltapohja pinnimyssy ja pitsitykki, jonkan nuorin tytär Liisa oli solmeillut. Kehräävät tyttäret olit samantapaisissa vaateissa, ehkä pitemmillä helmoilla ja myssyt viherjäpohjat. Kolmas nuori tyttö seiso maitokaapin ohessa ja kirnusi. Helena Paldanius oli hänen nimensä, hänellä oli valkia työ-esiliina, käsivarsille käännetyt hihat ja nykänenällä kirnusta pirskahtanut päällispisara. Hän oli vasta neljätoista vuotinen, mutta piti serkkunensa vuorottain työviikkonsa, sillä hän oli sukua taloon ja oikeestaan papintytär Tyrnävältä.

Helena neitsyn silmä loisti iloisesti ja ystävällisesti tupaan tullutta ihanaa poikaa vastaan. Vähän hämmästyneenä pani tämä lahjansa pöydälle, kumarsi sitten monet kerrat, vetäsi lattiaa oikialla jalallaan ja hiukset kasvoiltaan vasemmalla kädellään. Oikialla tervehti hän ensin emäntätä, ja vuorottain sitte tyttäriä, mutta Helenan kättä puisteli hän niin, jotta tytön tuli rääkäisi: ”varo kirnuani!” muiden suureksi nauruksi, jotka tuosta senjälkeen aina hioit hampaitaan Helena rukalle.

Tuopa tuosta – sekä Mikkeli sekä hänen riksinsä olit aivan otolliset taloon, kaupan menetykseksi. Hänestä tuli aikaa myöten kunnon puotimies, ja vihdoin ensimäisestä katasannosta rakastetun Helenan avio, oma herransa ja koko Waklinin suvun esi-isä Oulussa. Vanhan isänsä suomasta ja seurakunnan kutsunnasta ensin oltuansa vastaan lukkarin viran syntymäsiallansa, jossa hän onnellisena ja tytyväisen asu isänsä kuolemaan asti, muutti hän vaimonensa ja ensimäisen poikansa Sakarin kanssa takasin Ouluun, jonne hän v. 1717 pääsi postinspektoriksi.

*) Hundrade minnen.


Lähde: Maamiehen Ystävä 22.3.1845.