Pois kirous maastamme!

Pois kirous maastamme! Kirjoittanut Irene Mendelin

Yks’ voima on, jota inhoan

Niin syvään, kun ihminen voipi;

Se voima myrskyissä maailman

Vain turmioks’ salamoipi;

Se voima on tuttuna kautta maan

Ja huolta ja tuskaa se tuottaa vaan.

Se kylvää kyynelten kylvöjä

Ja tuhanten onnen se murtaa,

Se riistää lapsetkin äidiltä

Ja vaivojen vakoja uurtaa;

Ja vaoista viljana nousemaan

Saa syntiä, rikosta, tuskaa vaan!

Kas nuorukaista niin ylevää

Ja elämän toiveita täynnä,

Jok’ isänmaata vois hyödyttää –

Voi, kuinka on hänenkin käynnä!

Miss’ on nuo toivehet kaikki nyt?

Ken on ne sortanut, särkenyt?

Kas miestä ijässä miehuuden,

Hän myöskin sen voiman on orja,

Ja omaa liettänsä ryöstäen

Sen uhriksi kaikki korjaa; –

Mut vaimo ja lapset ne surra saa

Ja kärsiä puutetta katkeraa.

Ja katso suojia vankilan,

Niin kolkon kolkkoja, vielä! –

Oi kaikki surkeus maailman

On yhtehen koottuna siellä:

Kaikk’ irstaus, valhe ja viekkaus

Ja myöhäinen kalvava katumus.

Mut mikä syynä on kurjuuden

Ja kaiken sen turmion juuri?

Oi, voima se on tuo hirmuinen,

Tuo kunnian ryöstäjä suuri;

Sit’ ihminen viinaksi nimittää,

Mi himoja syömmehen synnyttää.

Siis kellä rinnassa sydän lyö,

Mi riemuta voi sekä huolla,

On tässä suuri, on pyhä työ,

Min puolesta elää ja kuolla:

Pois juoma se inhottu helvetin,

Pois kirous maastamme hirmuisin!

Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.