Pois kirous maastamme!
| Pois kirous maastamme! Kirjoittanut Irene Mendelin |
- Yks’ voima on, jota inhoan
- Niin syvään, kun ihminen voipi;
- Se voima myrskyissä maailman
- Vain turmioks’ salamoipi;
- Se voima on tuttuna kautta maan
- Ja huolta ja tuskaa se tuottaa vaan.
- Se kylvää kyynelten kylvöjä
- Ja tuhanten onnen se murtaa,
- Se riistää lapsetkin äidiltä
- Ja vaivojen vakoja uurtaa;
- Ja vaoista viljana nousemaan
- Saa syntiä, rikosta, tuskaa vaan!
- Kas nuorukaista niin ylevää
- Ja elämän toiveita täynnä,
- Jok’ isänmaata vois hyödyttää –
- Voi, kuinka on hänenkin käynnä!
- Miss’ on nuo toivehet kaikki nyt?
- Ken on ne sortanut, särkenyt?
- Kas miestä ijässä miehuuden,
- Hän myöskin sen voiman on orja,
- Ja omaa liettänsä ryöstäen
- Sen uhriksi kaikki korjaa; –
- Mut vaimo ja lapset ne surra saa
- Ja kärsiä puutetta katkeraa.
- Ja katso suojia vankilan,
- Niin kolkon kolkkoja, vielä! –
- Oi kaikki surkeus maailman
- On yhtehen koottuna siellä:
- Kaikk’ irstaus, valhe ja viekkaus
- Ja myöhäinen kalvava katumus.
- Mut mikä syynä on kurjuuden
- Ja kaiken sen turmion juuri?
- Oi, voima se on tuo hirmuinen,
- Tuo kunnian ryöstäjä suuri;
- Sit’ ihminen viinaksi nimittää,
- Mi himoja syömmehen synnyttää.
- Siis kellä rinnassa sydän lyö,
- Mi riemuta voi sekä huolla,
- On tässä suuri, on pyhä työ,
- Min puolesta elää ja kuolla:
- Pois juoma se inhottu helvetin,
- Pois kirous maastamme hirmuisin!
Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.