Poistunut

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Poistunut.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


On kohta vuotta kaksi
Kuin häntä nähdä sain,
Jäi vielä vierahaksi,
Vaan nimi huulillain
Pysyi; hän kaunis enkeli
Mun aatteissani lenteli,
Sydämmein kaihoon jäi.
Sen jälkeen puoli vuotta
Sain häntä tuntemaan,
Jo silloin aloin vuottaa:
Hän milloin kaivamaan
Sais hautaa vanhan armahain,
Minnekkä Saima vaipuis vain
Ja minä yksin jään.
On vasta vuosi yksi,
Kuin toivotonna näin
Ol’ tullut hyljätyksi
Jo vanha ystäväin;
Vaan sydänkysymyksehein
Tuo toinen impi vastas: ”ei”!
Ja minä huoleen jäin.
Nyt puolen vuotta vasta
On tuskin kulunut
Ajasta autuaasta,
Kuin olen halaillut
Tuot’ enkel armahaistani, –
Vaan nyt mun orpo lempeni
Uinahtaa unheessa.
Oi aikaa, riemun aikaa
Kukkaisan keväimen,
Kun laakson laulut kaikaa
Ja helkkää käkönen,
Ja sirkut kiltit kilvassa
Lentää ja laulaa ilmassa –
Oi kesää pohjolan!
Kun paimenpojan huuli
Ei jouda uupumaan,
Ei kesän vieno tuuli
Kyllästy huminaan,
Säveltä laineet kantelee,
Hohteitaan Ahti antelee
Ja tanssii Vellamo.
Saapuupa syksy hyinen
Ja kylmä kokonaan,
Kukkainen lemmityinen
Uinahtaa kuolemaan –
Niin kukkaiset mun syömeni,
Ja niin mun orpo lempeni
Myös hoipuu hautahan.
Vaan kerta ajan tullen
Ne virkoo jällehen,
Haudalle suletulle
Lennähtää leivonen;
Se laulaa, hauta aukeaa
Ja kukka nousee mullastaan,
Ei kuihdu konsanaan.


Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.