Poistunut

Poistunut. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

On kohta vuotta kaksi

Kuin häntä nähdä sain,

Jäi vielä vierahaksi,

Vaan nimi huulillain

Pysyi; hän kaunis enkeli

Mun aatteissani lenteli,

Sydämmein kaihoon jäi.

Sen jälkeen puoli vuotta

Sain häntä tuntemaan,

Jo silloin aloin vuottaa:

Hän milloin kaivamaan

Sais hautaa vanhan armahain,

Minnekkä Saima vaipuis vain

Ja minä yksin jään.

On vasta vuosi yksi,

Kuin toivotonna näin

Ol’ tullut hyljätyksi

Jo vanha ystäväin;

Vaan sydänkysymyksehein

Tuo toinen impi vastas: ”ei”!

Ja minä huoleen jäin.

Nyt puolen vuotta vasta

On tuskin kulunut

Ajasta autuaasta,

Kuin olen halaillut

Tuot’ enkel armahaistani, –

Vaan nyt mun orpo lempeni

Uinahtaa unheessa.

Oi aikaa, riemun aikaa

Kukkaisan keväimen,

Kun laakson laulut kaikaa

Ja helkkää käkönen,

Ja sirkut kiltit kilvassa

Lentää ja laulaa ilmassa –

Oi kesää pohjolan!

Kun paimenpojan huuli

Ei jouda uupumaan,

Ei kesän vieno tuuli

Kyllästy huminaan,

Säveltä laineet kantelee,

Hohteitaan Ahti antelee

Ja tanssii Vellamo.

Saapuupa syksy hyinen

Ja kylmä kokonaan,

Kukkainen lemmityinen

Uinahtaa kuolemaan –

Niin kukkaiset mun syömeni,

Ja niin mun orpo lempeni

Myös hoipuu hautahan.

Vaan kerta ajan tullen

Ne virkoo jällehen,

Haudalle suletulle

Lennähtää leivonen;

Se laulaa, hauta aukeaa

Ja kukka nousee mullastaan,

Ei kuihdu konsanaan.

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.