Pollen kuolema
| Yksistä puolin. Kirjoittanut Saima Grönstrand |
Mies astui tuvan nurkatse lapio olalla ja pani sen tallin seinää vasten pystyyn.
– Nyt se on valmis! huusi hän nuorelle herralle, joka istui kuistin käsipuolla jalkojaan heilutellen. Sitten meni mies talliin, otti naulasta päitset, pani Pollen päähän, joka yksin seiso autiossa tallissa, ja talutti ulos.
Nuori herra hyppäsi maahan, otti pyssyn takaansa penkiltä ja alkoi astella Pollen ja rengin perässä karjakujaa pitkin. Kaalimaalta, tuvan takaa, yhtyi heihin vielä talon rouva ja tytär.
Helmojaan kantaen astuskeli rouva viimeisenä surumielisesti katsellen Pollea, joka siellä edellä pää riipuksissa jäykkäjalkaisena viimeiset askeleensa otti.
– En minä hirviäkään lähteä perille – sanoi hän hiljaa tyttärelleen, mene sinä jos menet, minä näen kyllä täältäkin.
– En minäkään, se on niin surkeaa, vastasi tytär, jonka kasvoilla äidin alamielisyys kuvastui.
– Noustaan tähän kivelle, mamma. Vaivalla hän kipusi kivelle ja istahti tytön viereen, joka häntä oli nauraen kädestä vetänyt.
Yhtaikaa he käänsivät molemmat katseensa metsään päin ja tytär tuli taas surulliseksi.
– Katso, tuolla se on aholla, näetkö äiti, mäntyjen välissä. Polle parka, siellä on sinun hautasi ... meidän kaunista Pollea ei ole kohta enää.
– Mikäpä kaunis se nyt enää on; kauniina et sinä sitä muistakkaan. Etkä sitäkään tiedä mimmonen se oli kun ostettiin. Karva seisoi pystyssä ja jalat menivät melkein ristiin. Eikä siitä kukaan muu uskonut mitään tulevan kuin minä. Minun houkutuksestani sen pappa osti ja kuinka minä sitä sitten koetin pitää hyvänä... Monta kertaa päivässä minä kävin tallissa katsomassa ja se hyrisi aina kun näkijä vaikka se olisi ollut kuinka kaukana niin tunsi minut ja tuli aina pyytämään leipää.
– Niinhän se minultaki aina tahtoi ihan väkisin...
– Niin, kun oppi aina minulta saamaan. Vaan kerran se minut pahasti säikäytti... Juuri sinuapa minä olin kantamassa silloin. Se oli tallin luona, enkä minä älynnytkään, kun se kiidätti kohti kuin ammuttu ja minä töin tuskin pääsin rappusille. Miten minä lienenkään niin säikähtänyt... Mutta sitten minä en koko ajalla uskaltanut mennä pihalle kun Polle oli irti.
– No nyt, katsohan mamma nyt! Eikös asettaneet sitä noiden näreiden taa, etten näe mitään. Sitoivatko ne sen silmät? Nyt se toki väistyi vähän...
Selvästi kuvautui Pollen runko vaaleata ahoa vastaan ja pää kohotettuna se uteliaasti katsoi vastapäätä olevaan tiheään lepikkoon.
– Sieltä ne varmaan ampuu... Silloin paukahti ja tupsahti savua pienen aukean täydeltä puiden välissä.
– Nyt se on mennyt! Ei, hyvä Jumala, mamma, se seisoo vielä! Näetkö ! Mutta pää on riipuksissa. Herra ihme, miten se saa kärsiä!... Polle, Polle parka!
Hän seisoi kädet ristissä ja vedet silmissä ja rouvakin oli aivan vaalea.
– Voi, voi sitä poikaa! Eipähän totellutkaan, kun minä käskin hankkimaan varmemman ampumamiehen... Polle, sekö nyt on sinun palkkasi!
Taas pamahti pyssy ja savun selvittyä he näkivät, että Polle ei seissut enää. Molemmat miehet juoksivat lepikosta sen luo ja tarkastelivat hetken. Sitten tarttui toinen etu- toinen takajalkoihin, vetivät haudan reunalle ja vieräyttivät hautaan. Toinen otti pyssynsä maasta ja lähti poispäin tulemaan, toinen jäi luomaan umpeen kuoppaa.
– Sinne se nyt jäi!
– Niin, siellä se nyt lepää Polle!
Lähde: Päivälehti 25.10.1890.