Pompeji ja Herkulanum

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pompeji ja Herkulanum.

Kirjoittanut Friedrich Schiller
Suomentanut Gustaf Gideon Forsman.


Oi, mikä ihme! Maa, rukoilimme me lähteitä sulta,
   Mut mitä meille sun helmasi tuo esihin?
Oisiko kuilussakin elämää, asuneekohan laavan
   Kätkössä uus’ suku viel? Tuoko se hukkunut on?
Tulkate katselemaan, väki Kreikan ja Rooman, jo löytyy
   Pompeji, taas raketaan kaupunki Herkulehen.
Päätyjä vierettäin kohoaa, iso porticus näyttää
   Pylväs-käytäviaän; oi, elo luokate sill’!
Auki on laaja teaatteri; seitsemäst’ portista sinne
   Joukot aaltoavat syöksyköhöt sisähän.
Näyttelijät esihin! Atrides, täyttäös uhri;
   Kööri Orestea nyt hirveä seuratkohon.
Kunniakaan, se vie mihin? Fōrum tunnettu onko?
   Tuomiotuolilla, kas, nuo mitä miehiä on?
Kirvehet kannelkaa etupäässä te liktorit, menköön
   Prētori tuomitsemaan, kantaja saapukohon.
Puhtoiset kadut aukenevat, kivitettynä kulkee
   Soukka ja korkea tie vieressä huonehien.
Suojellen näkyviin katot pistävät, kammiot kauniit
   Kuin tutut ympäröivät kartanon yksinäisen.
Luukut aukaiskaa nopeaan, lukitut ovet myöskin.
   Synkeän yön ajakoon päivä, se hilpeä, pois.
Kas, kuinka kaartelevat somat penkit seiniä, kuinka
   Marmorilattiakin kirjava kimmeltelee!
Tuoreina kiiltelevät värit hehkuvat seinässä vielä;
   Missä on taituri? Hän pensselin juur’ pani pois.
Viljavat, nesteiset hedelmät, sulo kukkaset myöskin
   Köynnöksen tekevät viehättävän ihanaks.
Tässäpä luikahtaa, kädessään kori täytetty, Amor,
   Purpuraviiniä tuoss’ hengettäret pusertaa.
Hurjana tanssivi Bakkantinna, se nukkuvi tuossa.
   Väijyvä Fauni ei viel’ katsonut tarpehekseen.
Häälyen yhdellä polvella, hän kentauroa nopsaa
   Huimana pyörittää, sauvalla sit’ ajelee.
Kiirehtikää, pojat, het’! Somat astiat tuossa on. Menkää,
   Impyet, kaatamahan ruukkuhun Etrurian!
Tässähän kolmijalka on komeoiden sphinksien päällä.
   Orjat, hoi, arinaan tehkäte valkea het’!
Ostele, on raha tässä, min mynttäsi mahtava Titus.
   Tässäpä vaaka on, kas, painoki tallella on.
Loistava kynttilä pankate oivahan kynttiläjalkaan,
   Lamppuhun myös valakaa öljyä kiiltelevää. –
Kas, mitä lippahass’ on! Koristuksia kirkkaita kullast’
   Lahjoittaa sinullen, neitinen, sulhosi sun.
Viekää morsian kylpyhyn, voiteita tässä on vielä,
   On ruse-ainettakin kristalli-pullossa viel’.
Kuss’ ovat miehet? vanhukset? Museossa on koossa
   Oivallinen kokous kalliita kääryjä viel’.
Tässä on rihveli kirjoittaakseni, on vaha-taulut.
   Ei kadonnut mitäkään, kaikki on kätkenyt maa.
Haltijat huoneiden tulevat näkyviin sekä myöskin
   Kaikki ne muut jumalat; miks papit poissa on vaan?
Heiluttaapi caduceustaan somareitinen Hermes,
   Sittepä lentävi sen käistä Victoria koht’.
Alttarit seisovat vielä, oi tulkate, oi viritelkää!
   Uhratkaa jumalall’, kauan jo kaipasi hän.


Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.