Porttaanin kartsalta

Wikiaineistosta
Porttaanin kartsalta

Kirjoittanut anonyymi


Porttaanin kartsalta.

Kirj. Riku.
(Näytteitä Helsingin murresanoista.)

Se kleini mörskä, jonka Väiski ja Hanski olivat himakseen valinneet, ei ansainnut kehumista. Siksi kalsakin se oli, että tsyylauslaitos siitä olisi syntynyt, kiva olisi tullutkin, vaikka ilman saksalaisia ja toifoleumlevyjä. Oli vielä gesis, kun tänne muutettiiin itse statista taikka oikeammin Rööperistä. Mönnä oli ollut se vanhakin asunto, muttei sentään niin böbi kuin tämä. Muutto oli oikein gimis: Väiskillä oli haittari kainalossa ja rööki hampaissa kuten knärreillä, Hanskilla leveälierinen tsuikka takaraivolla ja palttiska käsivarrella, ja Retikan Kaltsi, joka oli tullut sällejä jelppaamaan, skuttasi uudestaan mörjättyä fillaria, jonka he yhdessä olivat onnistuneet Skatan varikosta pèsorkaamaan ilman että dekkarit sen hokasivat. Sörkän tullissa kyllä jebari tsiksasi heitä pitkään, mutta ei sittenkään jouduttu boseen.

Niin, tuo mörskä sijaitsi Porttaanin kartsa trettifemma. Mööpelit, pari tuolia, pöytä ja pukkisänky kotieläimineen olivat talosta. Hyyriä maksettiin saman verran kuin rauhankin vuosina, jokunen hugge kuussa. Kortteerimatami yritteli heitä usein häätää kyttiksen välityksellä muka huonon elämän vuoksi, mutta Hanski, joka oli seilannut merillä, kryssännyt paapuurissa, nähnyt Kipparialttarin salmen ja halannut neekeriäkin, selvisi aina eukosta ja siveysosastosta. Hänen mielestään muuten vuokralaki olikin ainoa, jota svapootaa kokotettaessa oli heidänkin piirissään seurattava, jota vastoin kieltolaki näytti hänestä suosivan porvareita, antamalla knärreille mahdollisuudet ostaa veljeskansamme tuotteita ja siten polkea hinnat ales, heidän harjottamillaan kotimaisen sorretun voiman markkinoilla. Tätä viimemainittua kohtaa ei Hanski oikein honannut, mutta Väiski, joka oli kulkenut kerran kansakoulun lävitse ja kiertokoulun sivutse, ajoi hänen knuppiinsa totuuden, että tarjonta vaikuttaa kysyntään. No, olipa asia miten oli, vuokrajupakassa aina voitettiin, lisäksi pantiin matami lämmittämään huonetta, etteivät asukit tulisi kalsasta gisoiksi, jollaisia he olivat olleet vain kerran, se oli silloin, kun he viettivät yönsä Lapviikin hautuumaalla ja yksi skutsari oli jättänyt portit auki, joten koko yön vallitseva ristikorsvetotraagi aiheutti heissä herrasnuhan.

Mutta murikan ja muun spiissaamiseen tarvittavan tilpehööperin saanti oli vaikeanpuoleista. Housunfikassa ei ollut muutettaessa kuin yksi vaivainen tisikka ja parisen faittaria. Täytyi viedä palsa kaniin ja siten hankkia himppusen kossaa edes pyhiksi, fillariin ei uskaltanut kajota, koska dekkarit olisivat voineet silloin ottaa kniippiin. Hätätilassa duunattiin tai tehtiin pieni pajukka. Kun kossaa oli kasassa, hankittiin knakua: törsittiin Pulannon gilkkaria, divattiin Pastmannin rabista tai tikattiin Vapaariikiläistä. Syönnin päälle röyhtäistiin, otettiin stidillä eldis röökiin ja spilkattiin munnaria. Se oli rode se! Hauskempaakin oli ollut joskus. Se oli silloin, kun kommuunan miehet olivat remmissä; kansanvaltuuskunnan talolla kokattiin kahvi, ja Oopriksella laittoi Oittisen Tiltu koko päivän rusinasoppaa. Muistuu mieleen ajat, jolloin Väiski kaateli sopan sekaan viinit ja pomrillit, pisteli poskeensa ja sanoi: Tällaista ne herrat söi! Sitten oikaistiin ruumis pehmeälle seslongille ja stuteerattiin Valtuuskunnan tiedonantoja Filppulan frontilta. Mutta lysti oli lyhyt: tyskin Villet tulivat, knärrit laittoivat kellarikaartin ja Väiski ja Hanskikin joutuivat lusimaan nokkaan. Mutta kaikki kestettiin, sillinpäät jaettiin ja knärripoikien veisut Pullilan Punikista kuunneltiin. Vain yksi asia jäi, joka Väiskiä aina hieman korpee. Tuo aika jätti hänet leskeksi. Eihän hän ollut Lulun kanssa yksi liha ja yksi veri porvarillisessa merkityksessä: vain maantie oli heidät vihkinyt ja maailma kuuluttanut, sekä Vinosilmä Vihtori, joka, kuten tiedätte, kaikessa suoruudessaankin tsiikasi aina kieroon, antanut heille siunauksensa. Mutta sittenkin. Jo pikku tyttönä oli Lulu reilu ihminen: himassa juksasi hän mutshia ja yhdessä he sitten menifät tsykufiman platschille tirraan. Kerran se pommas posan yhdeltä skutsarin sälliltä ja joutu nokkaan. Vanhempana tuli Lulusta oikein kiva jentta, kulki Väiskin kanssa joroissa, jorasi kyllä falskisti, mutta stikkasi aina fyrkkaa, kun hällä vain suinkin oli. Kapinan aikana otti Lulu kivärin selkäänsä ja keglun vyöllensä ja meni tyskejä vastaan, mutta tupertui jo ensi otteluissa Alppilan Karpaateille. Ehti kuitenkin lyörä hoirolla muuatta tyskiä päihin, että tsirrassa koisaa luultavasti vieläkin. Väiski korjasi kaatuneen Lulunsa, mutta suru ei ollut aivan täydellinen, sillä Lulun taskusta löytyi kaksi matruusin valokuvaa. Väiskille selvisi sekin, miksikä sillä naskulla, jonka Lulu lahjoitti hänelle vallitöiden aikana ja jonka hän onnesta hymyillen otti vastaan, oli ryssän ulkonäkö ja kiinalaisen silmät. Tästä asiasta tekivät kaverit hänelle monesti jyhnää.

Mutta Väiski ei sure liikoja: vain kerta elämässään on hän kiinnittänyt vakavampaa huomiota kyyneleihin ja vain kerran itse itkenyt. Tuo ensimäinen tapahtui silloin, kun Hottis-Aatu Kalvolan takalistoilla selvitteli hänelle 80° lämpimien korpikuusen kyynelien merkityksen ja itku pääsi Väiskiltä silloin, kun hengenhaistajat Jätkäsaaren rannassa ottivat häneltä juuri sen kanisterin, johon hän ei ollut ehtinyt sekottaa vielä yhtään vettä.

Lähde: Porttaanin kartsalta. Hymy, 01.01.1925, nro 1, s. 12. Kansalliskirjasto Viitattu 20.10.2020.