Siirry sisältöön

Poseidon

Wikiaineistosta
5. Poseidon.

Kirjoittanut Heinrich Heine


Nuo päivän säteet säihkyi
Pinnalla loitos vyöryvän veen,
Retillä kaukana kellui laiva,
Mi mun yli veen oli kotiin vievä;
Mutta puutuimme purjetuulta,
Ja ma vielä särkällä istuin tyynnä
Vain rannalla yksin.
Ja runoa luin Odysseyn,
Ikivanhaa ja nuorta runoelmaa,
Min lehdistä aaltojen kostuttamista
Mua vastaan riemuiten nousi
Olympon henki
Ja säihkyvä ihmiskevät
Sekä siintävä Hellaan taivas.
Jalo mieleni seuras uskollisesti
Sua, Laerteen poika, vaaroissas, harhateilläs;
Kanssas se istui kalvavin huolin
Luo vierahan lieden,
Miss’ silkkiä kuningattaret kehräs,
Sua auttoi valhehtimaan sekä pakoon
Pois jättein luolista, helmoista nymfein,
Seurasi niin sua yöhön Kimmeiron
Ja myrskyyn, haaksirikkoon,
Ja kanssas äärintä kurjuutta kärsi.
Huoaten puhuin: ”Julma Poseidon,
Vihas hirveä on,
Ja itse pelkään
Nyt paluumatkaani omaa.”
Sanat tuskin lausutuks sain,
Kun kuohahti veet,
Ja valkoaaltoin alta nousi
Merenjumala ruokoseppelpää,
Ja hän ilkkuen huusi:
”Turha pelko, pieni runoseppä!
En rahdun vertaa haitata aio
Sun laivarukkaas,
En henkikultaas tuskaannuttaa
Kovin arvelluttavin läikkein.
Sill’ et sä, pieni runoseppä,
Mua koskaan vihaan yllyttänyt,
Et ainointa tornia suistanut
Pyhän Priamon korkean linnan,
Et kärventänyt sä ainointa karvaa
Polyfemos-poikani silmästä,
Ja koskaan ei sua suojellut neuvot
Viisauden jumalattaren, Pallas Ateenen.”
Noinpa huusi Poseidon
Ja sukelsi mereen taas;
Ja raakaa merimiessukkeluutta
Nauroivat aaltojen alla
Amfitrite, törkeä purstonainen,
Ja Nereon tyttäret tuhmat.


Lähde: Heine, Heinrich 1905: Valikoima runoelmia. Suomensi Valter Juva. Yrjö Weilin, Helsinki.