Poseidon (Uotila)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Poseidon.

Kirjoittanut Heinrich Heine
Suomentanut Oskar Uotila.


Meri, kauvas vyörivä, audersi;
Ulapalla kiilui laiva,
Jok’ oli mun kotihin vievä;
Mut purjetuuli se puuttui,
Ja ma istuin tyynenä vielä
Hiet’ äyräällä yksin.
Luin laulua Odysseystä,
Vanhaa, ikinuorta laulua,
Jonka merikosteista lehdistä
Mua vastaan lauhana lenkäs
Jumaloiden henki
Ja ihmiskunnan kevät
Ja Hellaan loistava taivas.
Jalo sydämmeni seuras uskollisesti
Laerteen poikaa läpi harhain ja ahdingon;
Hänen kanssaan istuin, suruisin mielin,
Luo vierahan lieden,
Missä ruhtinattaret purpuraa kehräsit;
Hänt’ autoin pakohon
Jättien luolista, nymfien sylistä,
Hänen keralla kestin Kimmerian yön
Ja myrskyt ja haaksirikot,
Sanomatonta kurjuutta kärsien.
Huoaten virkoin: Sä paha Poseidon,
Sun vihas on hirveä,
Ja muakin kammottaa
Oma kotihin matkani.
Sanat tuskin lausuin,
Niin hyrskyi meri,
Ja vaahtolaineista nous
Merijumalan kaislainen pää,
Ja ivaten huusi hän:
«Elä pelkää, runosepponen!
En tahdo vaarahan saattaa
Sun laivaparkaas,
Enk’ elämääs rakasta huolestuttaa
Perin pahasti keikuttamalla.
Sillä sinua, seppo, en vihaa,
Sin’ et runnellut räystästäkään
Ole Priamon pyhästä linnasta,
Et käyrtänyt karvaakaan
Polyfemos poikani silmästä,
Eik’ ole sua koskaan neuvoen suojellut
Älyn antaja Pallas Athene.»
Näin huusi Poseidon
Ja sukelsi merehen jälleen;
Mut raa’alle merimieskokalle
Nauroivat vedessä
Amfitrite, kalanaisen löntys,
Ja Nereyn typerät tyttäret.


Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.