Postiljooni

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Postiljooni.
(Lenau.)
Kirjoittanut Nikolaus Lenau
Suomentanut Minna Krohn.


Kevät-yö ol’ suloinen;
Pilvet hopeaiset
Heitti kukkakummuillen
Varjot liehuvaiset.
Metsä oli levollaan;
Autiolla tiellä
Kuutama se yksin vaan
Valveell’ oli vielä.
Hiljaa kuiskas tuulonen,
Kun se kevätlasten
Kulki makuuhuoneesen,
Noiden armiasten.
Tyyni oli laaksossa
Puron pienen juoksu;
Sillä ylen ihana
Oli kukkain tuoksu.
Mutta postiljoonini,
Ruoskaa heilutellen,
Vuoret laaksot kulkevi
Torveen puhallen.
Neljän hevon uijahan
Kaviot ne kaikui
Läpi metsän vihannan,
Että vuoret raikkui.
Vainioiden ohitse
Joutuin jouduttihin,
Unelmina taaksemme
Kylät jätettihin.
Tuolla oli kirkkomaa
Keskell’ ihanuutta,
Sepä mieleen vakavaa
Tuotti totisuutta.
Kirkonseinään nojaten
Seisoi soma risti,
Jossa kuva Kristuksen
Kohos kaunihisti.
Mies näin kulki kulkuaan,
Vihdoin vaipui huoleen;
Pidättipä hepojaan,
Katsoi ristin puoleen:
«Hengähtäkööt heponi
Hetken kukkulalla!
Tuolla virkaveljeni
Lepää turpeen alla.
Se ol’ oiva kumppani!
Muistanpa ma aina,
Kuinka torveen puhalsi
Kelpo veikko vainaa.
Tähän aina seisahdan,
Maassa lepääjälle
Mielilauluns’ puhallan,
Tervehdykseks’ hälle».
Sävelet hän lähetti
Tuonne torvellansa,
Että niitä kuulisi
Veli haudassansa.
Vuoren kaiku ihana
Hälle toi ne jälleen;
Vastasiko vainaja
Näin nyt ystävälleen?
Edespäin nyt mentiin vain
Pitkin seudun teitä,
Kauvan kuulin korvissain
Torven säveleitä.


Lähde: Pääskysen Liverryksiä Lapsille. 1883. Helsinki.