Priki ja Pursi

Priki ja Pursi. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

1809.

Ylevä, jalo priki, jonka

puuaine oli vanhaa göötiläistä honkaa,

uraansa täysin purjein kulki vakavaan.

Rinnalla sen ui aivan murheetonna vaan

purs, joka välkkyillyt ei Ranskan vernissasta

eik’ ollut puuta Englannin,

metsästä Suomenmaan se oli syntyisin

avuja useita sill’ oli kuitenkin.

Ja sitä priki myös niin suojeli kuin lasta,

ei yksin hinannut, vaan vaarast’ estääkseen,

syliinsä nosti turvaiseen.

Prikiä palveli ja helli pursi siitä,

sen kanssa saaristot ja meret mieli kiitää.

Nyt valtamerien seljälle lähdetään. –

Vaan miksi, miksi hylkäätkään

sä vuorten varjon? Käänny, onneton, ja pelkää,

kun myrskyt hirmuiset käy valtameren selkää!

Hän lähti vain. Ah! monet myrskyt kokenut

hän on ja aina voittanut.

Vaan tämä! – Suuri Jumala! Voi, kauhun hetki!

Turmeltuu mastot, purjeet, touvit; prikin retki

– karilla, jonne kerrassaan

sen paiskaa myrsky – päättyy varmaan kokonaan.

Prikistä purren pois vei aalto vaahtoovaisin

ja miehistön, min piti sitä pelastaa.

Se vielä ponnisteli airoin katkonaisin,

voidakseen ystävänsä saavuttaa

ja – siinä hukkua, jos ei ois pelastusta.

Vaan turhaan! Väliin tunkee laiva tavaton;

täys tulikitoja se on;

ne todistavat Montesquieu’tä, Grotiusta

paremmin. – Laukaisten ja touvin laskien,

sai laiva – ruorin jo ollessa murska –- purren,

mi kulki tuulen mukaan ajelehtien.

Voi, mitä tehdä nyt? sen väki mietti surren,

Niin, onko ylivoimaa vastaan neuvoa?

Sen sietää täytyy vain ja kuulla, totella.

Ei ole sekään lohtu suuri,

kun järjestystä saa se pitää samaa juuri

kuin prikin väki, miehet vapaat, uljahat.

Kyyneltä turhaan salaten he katsovat –

tuskimpa voittajaa, kun kuuliaisuuden saapi,

tuo huokaus, kyynel suututtaapi? –

He katsoo takaisin ja mittaa aaltoja,

jotk’ ystävän ja veljen riistää toisistansa,

isästä tyttären ja äidin pojastansa.

Erossa ollenkaan he eivät unohda

sydämen velkaa veljeskansallensa pyhää,

kun valo, opas, tuki, tulkki tuo ol’ yhä

ja jakoi heidän kanssaan varat tasan vain.

Prikissään seisoo, kurottain

jäähyväisiks hän syliänsä.

Kun huomaa hädän ystävänsä,

hän omat surut unohtaa, sit’ itkeissänsä.

Ja pelkää, että se jo hukkuu kokonaan

vaan näkee – ken tuon uskoikaan? –

kuink’ armaan veljen kohtaa ihmepelastus.

Hän maahan langeten huudahtaa: sallimus!

Osani tahdonkin mä kärsivästi kantaa;

on nimi veljelläin ja maine, vapaus

pelastettuna: se minulle riemun antaa.

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.