Proteus (Kouta)

Proteus. Kirjoittanut Georg Brandes

Suom. Aarni Kouta.

Proteus ei ole kylmä, ei kuiva,

ei luontonsa lämmin voi olla nuiva.

Hän ihailee miestä – rikas henki on harras;

hän jumaloi naista; äly kylmä on marras.

Jos naisell’ on näppylä, miehellä raja,

hänest’ ei ihastusta pois silti se aja.

Jos tahtovat telkien taa hänet, kyllä

näkevät, ett’ ansoin hänt’ ei hevin yllä.

Hänest’ ei jokamies saa kannattajaa,

oma itsensä on, mitä käyttääkin majaa.

On suuntia, joist’ ylen paljon on huolta:

tulis mont’ erikoista häll’ olla puolta.

On puolia, joihin käy ain joku kiini:

Ykspuoliseks väitti hänt’ tyhmeliini.

Erikoinen ei itse, mut etsii erikoista,

rakastaa suurmiehiä, mut ota oppia ei noista.

De Maistrea, vanhoillista, hän kiittää,

opin hyljäten Lassalle hälle ihmisenä riittää.

Hän tunnusmerkkejä käyttää empii,

rakastaa vapa-uskoista, tyranneja lempii.

Kuvan jos hänest’ teette, hän naamion heittää,

ja kuitenkin hänt’ tuhat naamiota peittää.

Pidä ei salanimistä myöskään hän lukua,

nimessään ihan kylliksi on valepukua.

Sanotaan, asiansa vuoks kansaa hän kosi.

Sana kömpelö, vaikk’ olis vallan tosi.

Selittää olemustaan se yhtä vähän

kuin jos uneksijan te liitätte tähän.

Ei historioitsijaks’ hänt’ tahdo he myöntää,

hänen päälleen myrkkyä, lokaa he työntää:

toki ymmärsi menneiden aikain hän mutkia

niin hyvin kuin patentinkin saanut tutkija,

syvemmin kera muinaisten henkien eli

kuin hän, joka pölyssä pengoskeli.

Hänen sanoissaan, väittävät, piilee ansa,

ja tuhma hän on toki luonnoltansa.

Ei laulaja, oppinut, – arvostelussa

»runoniekka», mitä syntyisi moisessa melussa?

Hän kirkon ja valtion on vihamies

»radikaalinen» – ylimys, taivahat ties,

kavahtaa yhä joukkoa, joukkiota –

miks kutsua moista houkkiota?

Kun iskevät hänt’ yrittäin verenvuotoa,

niin käärmeen-liukkaasti muuttaen muotoa

muualle syöksee hän päätä pahkaa

yhä näiden raastaissa käärmeennahkaa.

Taru vanha hänt’ ei toki kuvaile suotta

vähintäin eli hän parituhatta vuotta.

Todensanonta vaikka on tehtävänään,

ei kärsi hän, ett’ ylenmäärin kysellään.

Udellen koki vangita hänt’ eräs seura,

heti muuttui hän, ol’ parrakas jalopeura.

Salamanteriks sitten hän sukeutui,

hän pantterin muotohon pukeutui.

Tuleks sitten hän muuttui, mi leimusi, loisti,

tulen patsaanakin vain itseään toisti,

vedeks vieriväks muuttui ja puuksi, mi lehti,

pedoks, puuks, vedeks – Proteus yksin kaikeksi ehti.

Olemuksen ei minkään vangiksi jää,

se ken kaikkea syleilee, ymmärtää.

Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.