Psykologisesta analysista

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
IV. Perus-, huippu- ja lepoluonteesta V. Psykologisesta analysista.

Kirjoittanut Aksel Törnudd


Psykologisesta analysista.
A. Törnudd.

Huolimatta kovin juhlallisesta otsikosta tämä kirjotus ei pyri olemaan muuta kuin jatkona edelliseen kirjotukseeni. Arvelen nimittäin, että tuo kirjotus lisävalaistukseksi kaipaa esimerkkiä, jossa siinä esitettyjä näkökohtia yritetään käytännöllisesti sovittaa. Tämän yrityksen pohjaksi olen ottanut ensimäisen osan Beethovenin sonatista Op. 2. N:o 3 (vaikka tämä, kuten yleensäkin Beethovenin sonatit, nerollisen yksilöllisyytensä takia, vaatisi paljo perusteellisempaa tutkimista ja punnitsemista, kuin mihin minulla nyt on aikaa ja aihetta).

Rakenne :

Information icon.svg Tässä kohtaa lähdetekstiä on taulukko, jota ei ole lisätty.
Voit auttaa Wikiaineistoa lisäämällä taulukon.

I:nen jakso:

Perus- eli pääteema: 8 tahdin pituinen lauseke, joka lisäkkeellä jatkuu 12 tahtiseksi. Rohkea, tulinen, vallaton (huom. vahva, oikullinen rytmi, staccato, isku toiselle tahdinosalle, paussit!)

Se purkautuu riehuvan loisteliaaseen juoksutukseen (väliteema), joka nousee ja laskee nopeissa kaarissa (8 tahtia), kääntyy huippusävellajiin ja päättyy 4 tahdin pituiseen „peräkaneetiin” (tahdit 21—24), oikulliseen, kiihkeään, piiskanläimäysten kaltaiseen, joka äkkiä romahtaa asteikkoa alas, niin että jyrisee, ja päättyy huippusäveleen (tahdit 25—26).

Nyt seuraa (huippumollissa) valitteleva laulu. Vuoroin valittelee (tahdit 27—30), vuoroin nyyhkyttää (tahdit 31—32), taas valittaa (33—36), taas nyyhkyttää (37—38). Sillä on huipputeeman asema, mutta sen kovin itkunsekainen ventous ei näytä sopivan lepokohdaksi näin vallattomaan tunnesarjaan. Sentähden säveltäjä sen äkkiä katkaisee kiivailla juoksutuksilla (ff, 39—44) ja taukojen katkaisemilla kovilla iskuilla.

Nyt lopultakin puron vaihtelevat ryöpyt tasaantuvat (45—46) ja laskevat rauhalliseen suvantoon, huippusävelmään (47—60). Se on 8 tahtinen lauseke, joka toistumalla jatkuu 14 tahtiseksi.

Äkkiä sen taas katkaisee huima väliteema (61), alkaen perussävellajista, mutta heti kiihtyen huippusävellajiin ja päättyen, oikullisten juoksutusten, heittojen, iskujen jälkeen (tahtiin 77).

Lyhyt, epäröivä lopputeema (huippusävellajissa) koettaa jarruttaa huimaa vauhtia, koettaa panna sulkuja ryöppyvälle purolle (77—85), mutta äkkiä sulut murtuvat, ja sävellyksen ensimäinen jakso päättyy temmeltävän juoksutuksen pyörteisiin.

II Kehittely:

Kehittelyn räiskyvä ilotulitus alkaa lopputeemalla (91—97), ensin aleten perussävellajiin ja leposävellajiin ja sitten vielä askelta alemmaksi (Es-duuriin), voimassa ja rytmissä yhä kiihtyen. Silloin ei säveltäjän intoisuus enää pysy teemojen rajoissa. Vesiputouksentapaisella kohinalla komeat juoksutukset nousevat ja laskevat valtavien suihkujen tavoin (98—109), nopeasti siirtyen sävellajista toiseen. Pääteeman aihe pistää esiin (110) eikä enää hellitä. Se alkaa hyvin rauhattomana D-duurissa (huippusävellajin huippusävellajissa), vaihdellen hermostuneesti heittelehtivien synkopien kanssa (116—117, 120—121, 124—129) ja siirtyen (4-tahtisissa jaksoissa) kvinttisarjaa alaspäin g-molliin, c-molliin ja f-molliin, josta se taasen palaa takaisin toisinnettuun G-duuriin (130) ja sitä tietä C-duurin dominanttinelisointuun (136), jonka portaita myöten pääteeman sirosti hyppelevä aihe laskeutuu leikitellen alas.

III:teen jaksoon,
joka on pääasiallisesti sama kuin ensimäinenkin jakso (kuitenkin pysytellen pääsävellajissa), ja päättyy noin 40 tahdin pituiseen codaan, joka käsittelee etupäässä perusteeman aihetta.

*

Koko tämän osan tulinen vallaton luonne aiheuttaa ne monet vaihdokset, heitot ja äkkikäänteet sekä teemojen moninaisuuden, jotka ovat sen rakenteelle ominaiset. Lähtisi pienempi nero sitä tekemään, tahi tällaista rakennetta sovittelemaan toisenluontoiseen sävellykseen, niin tuo vallaton riehuminen arvattavasti johtaisi sekavaan rikkinäisyyteen, jotavastoin Beethovenin käsistä on noussut eheä taideteos, joka omaperäisyydessä, eloisuudessa ja jännittävyydessä hakee vertojaan. Jos mielikuvituksessaan tahtoo sen sävelsikermien alle kuvitella näkyviä kuvia, antaa se siihenkin rikkaita aiheita. Olen yllä parissa kohdassa verrannut sitä kevätpuroon ja vesiputoukseen, kuitenkin sillä tarkottaen enemmän liikettä yleensä kuin varsinaista näkyvää kuvaa. Eipä mikään kuitenkaan olisi estänyt sitä kuvaa käyttämästä johdonmukaisesti läpi sävellyksen. Voisipa henkilöllistäkin kuvittelua siihen sovitella. Voisipa sanoa sitä Nymfin ja Panin kisailuksi. Katsotaanpa! Nymfi tanssii (tahdit 1—8). Pan kömpelösti jäljittelee (9—12). Nymfi juoksee pois (13—20), piiloon (21—26). Nymfi itkee (27—38). Pan yllättää (39), kiusaa (39—44), voittaa (45—46). Rakkausidylli (47—60). Nymfi pakenee (61—72), piilottuu (73—77). Pan hakee (77—85), juoksee vimmattuna metsään (86—90). J. n. e.

Eheimmän kuvan ja suurimman tunnesäästön kuitenkin varmaan saa, ellei mielikuvitustaan kuluta tällaisten subjektivisten kuvien luomiseen, vaan aivan yksinkertaisesti käyttää koko mielenkiintonsa sävellyksen omaksumiseen sinänsä.

Ylläolevat selostukset ovat ehkä varsin subjektivisiä ja moni ehkä toivoisi tätä osaa toisin selitetyksi. Hyväntahtoinen lukija on kuitenkin varmaan käsittänytkin, että en ole koettanut laatia pätevää selostusta juuri tästä kappaleesta, vaan yleensä koettanut esittää, miten analyysissa olisi mahdollisimman paljo korostettava teemojen asemaa, tarkotusta ja luonnetta (sekä siihen liittyviä teknillisiä keinoja ja pääasiallisia mittasuhteita) ynnä kiihtymisiä ja rauhottumisia — toisin sanoin psykologisia piirteitä ja keinoja — ja enemmän jätettävä varjoon toisarvoisten seikkojen (kuten jokaisen säkeen, säeparin, lausekkeen, „fraasiketjun”, jonon ja juoksutuksen) tarkan tarkka määritteleminen, esitteleminen ja mittaaminen yksinomaisen muodollisuuden puitteissa.



Lähde: Aksel Törnudd: V. Psykologisesta analysista. Uusi Säveletär, 1916, nro 11, s. 189–191. Kansalliskirjasto.