Puhdistus (Valpas-Hänninen)

Wikiaineistosta
Puhdistus.

Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen


On Suomemme salolla syksynen sää
ja hämärä illan koittaa.
On luonnossa raskasta, synkeää,
ja tuulonen jäyhästi soittaa.
Niin tuntuvi outoa, kamalaa.
Myös ruohikon rinnassa rahinaa.
Hän vavahtaa, kaunonen kulkija,
kun liikkuvi lehden laita.
Hän yrittää nopeasti astella,
vaik’ onkin se tie niin kaita:
vain polkuhan pieni peltomaan
ja oja ja kuiluja sivullaan.
Hän säikkyen silmivi eteenpäin.
Nyt pelko niin valtaa mieltä:
on oudon kanssa hän lähekkäin. –
Se hiipinyt pois on tieltä
ja vaanii kuin etsiä jotakin vois...
kuin raastava rosvo ja hirviö ois.
Sen nähtyä neitonen seisahtaa
kuin jähmetys suoniston hyytäis,
ja raskaana rintansa huokuaa
kuin kauhuja luotansa syytäis
ja hirviön läheltä työntäis pois
kuin peljätty, inhottu peikko se ois.
Vaan musta se luokse nyt loikkuaa
ja sylensä saamahan ointaa
kuin neidon hän tahtoisi saalistaa,
sen hennon ja hoikkasen tointaa
noin raa’asti ryöväten rinnoilleen
ja runnellen raiskata impyeen.
Se hairaa. Jo raastavan kätensä saa
se ympäri vyötösen vienon.
Nyt kirkunan hirveän tuntee maa.
Taas henginnän uupuvan, hienon...
Hän hento niin tajulta joutui pois
kuin äkkiä säikystä kuollut ois.
Tuon ryöstäjä, lurjus arvoltaan,
vain ylemmä nostaa maasta
ja kietoo käsienvarsillaan –
ja himosen huokunsa saasta
jo kaunosen kutriin löyhähtää
ja tuottavi ilmaan ilkeää.
Hän vie, kuin hulluna huumeessa ois,
sen taakkansa sivuhun tieltä.
Hän nuuskii: jos vieraita tulla vois
pois saamahan immen sieltä.
Hän kuohuvi hehkuja hekuman
vaik’ impi on lainen kuolevan.
Voi: noinkohan luontuu konnantyö
ja ketään ei avuksi ehdi,
kun ilta on synkkä ja saapuu yö.
Ei viikuna Suomessa lehdi.
Ei enkelit asusta päällä maan
ja suojele hentoa kalvoillaan.
Voi: immen hän laskee jo syliltään
tuon onkalon, kuilun luokse.
Sen avaa. – Hyi, sieltä ylempään
käy inhottavainen tuokse
kuin mätien höyryistä olisi maa,
vain paheita saattaisi oksentaa.
Käy kuiluun hän. Tultakin raapasee,
ja pohjahan tummaan kurkkii.
Sen lautoja pitkiä tarkkailee
ja niille jo takkinsa turkkii:
niin uhrivuodetta valmistaa.
Hän siinäkö neidon raiskata saa!
Voi neito kun viel’ olet tajuton
ja elämääs, heti kun herää,
voi uhata turma, mi hirvein on,
mi tuskaa ja poltetta kerää
sun rintaasi kalvavan runsaasti
ja kestävää ikäsi, aikasi.
Noin suruja kohtiko täytyy vaan
sun syyttäsi suistua yksin?
Ja hylkiöksikin tulla maan
niin ettethän syleilyksin
ees armaasi kerakaan elää vois
kun tuntosi kuiskais: on pyhyys pois?
Sun hienonen huulikin turmeltuis
vain saastaajan suuteloista!
Sen ilkeä vaahtokin siihen uis!
Hän imis kai kasvoista noista
myös syksyllä kukkivat ruusut pois,
niin että ne muilta kuolleet ois...
Niin ei, niin ei saa konnantyö
ees yhtäkään kukkaa murtaa.
Kuin salamata väistyös unten yö,
mi pyörtyneen neidon turtaa. –
Sä hiljaa nouse ja leijaa pois
kuin keijun taitoa sinulla ois!
Oi: luomesi nythän jo liikahtaa!
Sun elämänvirta taas tointuu.
Kuin kuuntelis hiljaa taivas ja maa.
Sun katseesi ilmaan jo ointuu.
Jo säihkelö silmässä sävähtää –
ja kuolleelta nurmelta nousee pää.
Nyt tuleehan järkiinsä ihana
ja vaaransa vaikean muistaa...
Taas pääsee kirkaus kauhea
ja väristys suonia puistaa...
Vaan vimmaisna lentää pystyyn hän
ja riehuu toivossa elämän.
Hui: peikko se kurja kuilustaan
jo ehtii ja nousee sen laitaan.
Hän komuluisella kourallaan
saa kiinni nilkkahan kaitaan
ja kiskovi luokseen saalista
ja hehkuvi hekuman vaahtoa.
Nyt neitosen huudanta väräjää
kuin valitus surman suussa.
Sen tuulonen kauvas lennättää.
Sen lintunen kuulee puussa.
Se kutsuvi kolmea kulkijaa.
Oi onni: jo neitonen apua saa.
Hän pääsee, kuin permestä pulmunen, pois
ja vapaana illalla henkii.
Hän rientää kuin lentävä keiju ois
ja hellästi kätöset lenkii
vain kaulaan äityen armahan.
Ja sille sen kuullaan kuiskivan.
He itkevät kauvan ilossaan,
kun kiittävät pelastusta.
Myös kertovat sadoille kauhujaan
ja mikä on mies niin musta.
Kuin aalloiksi joukkojen povet se lyö.
Kuin hyrskyiksi kiihtää ne konnantyö.
Ne raivoo ja oloja puhdistaa
kuin ilmoja ukkosräiske.
Ne luotansa työntää saastaajaa.
Sen heittää mielten mäiske
pois seasta kansan Suomenmaan.
Myös auttajat häpeään tallataan.
Taas koittavi aamu ruskoinen
ja raikas on ilman henki.
Saa neitonen katseen uskoisen,
ja ilosa on loiste senki.
Ja tunnelma tuhanten sielujen
on ylistyshymniä puhtauden.
Ne liittyvät yhteen, vannoen:
me noustahan sorron alta
ja suojaamme vaimon, tyttären
myös pedolta rikkahalta
ja laitamme niin että köyhätkin saa
myös lempeä puhdasta, ihanaa.


Lähde: Valpas-Hänninen, Edvard 1904: Arkkiveisuja y. m. vetänyt viisi itse Ee Vuu Vessu. Helsinki.