Puhe, pidetty t. k. 11 p:nä Kunnallishuoneella
| Puhe pidetty t. k. 11 p:nä Kunnallishuoneella Kirjoittanut Minna Canth |
- Arvoisat Kansalaiset!
Me suomalaiset usein kerskaamme siitä, että olemme vanhoilla-olijoita, että kiinteästi pysymme entisissä tavoissa, emmekä helposti luovu niistä mielipiteistä ja totuuksista, jotka ammoisista ajoista esi-isiltä ovat perintönä kulkeneet sukupolvesta sukupolveen. Tämän ominaisuuden luemme itsellemme suureksi ansioksi; se muka todistaa meidän vakavata mielenlaatuamme, joka ei taivu sinne tänne, kaikkia tuulia noudattaen. Ja sen ohessa uskomme varmasti, että tämmöinen vanhoillaan olevaisuus, tämmöinen iankaikkinen muuttumattomuus on kansamme tulevaisuudelle parhain turva. Epäluulolla katselemme kaikkea mikä uutta on, sokeasti taistelemme sitä vastaan, kun se väkisen tunkee meidän päällemme, sillä me vainuamme siinä aina jotakin suurta vaaraa. Olevia oloja tahdomme semmoisinaan säilyttää, sillä miksi ne eivät kelpaisi edespäin, koska ne tähänkin saakka ovat kelvanneet. Emme me niissä helposti vikoja löydä, me olemme niihin kerran tottuneet. Parannuspuuhia me kammoomme, sillä ne tuottavat aina jonkunmoista häiriötä, ne rikkovat meidän suloisen rauhamme. ”Uusi luuta hempeämpi, ehkä entinen parempi” sanoo sananlaskukin. Unohdetaan että vanha luuta kuitenkin kuluu ja käy kelpaamattomaksi, että se täytyy usein uuteen vaihtaa. Myöntäen ettei kaikki ehdottomasti ole hyvää, mikä uutta on, ja että varovaisuus aina on tarpeellinen, kun kysymyksessä on vanhan jättäminen ja uuden ottaminen, tahtoisin kuitenkin osoittaa niitä haittoja, jona tuonlainen jäykkä vanhoilla olevaisuus tuottaa kansan edistymiselle ja vaurastumiselle kaikilla aloilla. Kieltämättä on kehitys rakennettava historialliselle pohjalle; vanhasta on säilytettävä se, mikä siinä on hyvää ja kelpaavaa, eikä kevytmielisesti ole mitään hyljättävä. Mutta toiselta puolen: ”eteenpäin elävän mieli!” Pysähtyminen on sama kuin kuolema. Aika muuttuu, me muutumme ajan kanssa. Ihmiskunta kehittyy kehittymistään, vaatimukset suurenevat, joka jäljelle jää, hän syyttäköön itseään. Ei vanhoilla olevaisuus ole mikään ehdottomasti kehuttava ominaisuus. Se se oli, joka aikanaan kristinoppia vastusti, kun sitä pakanamaihin levitettiin, se se oli joka uskonpuhdistusta vastusti Lutheruksen eläessä, tieteitä se on vastustanut, kansanvalistusta ja suomalaisuutta se on vastustanut, sanalla sanoen kaikkea hyvää, kaikkea hyödyllistä ja oikeata on tuo jäykkä, sokea vanhoillaolevaisuus maailman alusta saakka vastaan pannut. Mutta vaikka taisteltu on vereen asti, vaikka vanhoillaolijat tuhansia esteitä ja haittoja ovat edistykselle tehneet, lopulta on kuitenkin totuus voitolle päässyt. Kristinopin valo on levinnyt pakanakansoihin, vanhat epäjumalat ovat kukistuneet. Samoin on käypä niiden vanhojen ennakkoluulojen, jotka nykyaikana ihmishenkeä kahlehtivat ja sen vapaata kehitystä estää tahtovat.
Kansalaiset! Kun Suomessa isänmaallisia juhlia vietetään, on meillä tapana puhua esi-isäin urostöistä ja ihailla entisten sukupolvien kelvollisuutta tässä maassa. Siinä ei ole mitään moitittavaa, päinvastoin; niinkuin lapsen tulee vanhempiaan kunnioittaa, niin myös tulee kansojen kiitollisella mielellä säilyttää esi-isäinsä muistoa. He ovat tehtävänsä tehneet, he ovat velvollisuutensa täyttäneet; uusi sukupolvi nauttii heidän työnsä hedelmiä. Elkäämme sitä koskaan unhottako. Mutta – onko siinä kaikki, että me entisiä muistelemme, entisten sukupolvien kuntoisuutta ihailemme. Onko Suomen tulevaisuus sillä taattu, että täällä ennen muinoin oli voimaa ja tointa, että esi-isät tappotanterella verensä vuodattivat, niinkuin aika ja olosuhteet silloin vaativat? Mitä tekee nykyinen sukupolvi kansansa tulevaisuuden eteen? Täyttääkö sekin tehtävänsä, ansaitseeko sekin kiitollisuutta tulevilta sukupolvilta niin kuin esi-isät ovat meidän kiitollisuuttamme ansainneet. Onko nykyisellä sukupolvella kuntoa niiden velvollisuuksien täyttämiseen, joita nykyinen aika sille eteen asettaa? Pystyykö Suomen kansa kulkemaan niitä teitä, joita jalot henget ovat sille raivanneet, vai tahtooko se olla vanhoillaan, tahtooko se rauhassa nukkua henkisen kuoleman unta?
Kansalaiset! Horrostilassa me olimme kuin Snellmanin voimakas ääni meidät herätti, muistuttaen että Suomenkin asujamilla oli sija valloitettavana ihmiskunnan historiassa. Ja niinkuin aamuauringon noustua luonto unesta virkoaa, ja kukoistuksen ihanuus on suurin, niin ilmestyi silloinkin kansassamme voimia joka haaralle, missä niitä tarvittiin. Elias Lönnrot kokoili kansan runouden, Yrjö Koskinen kirjoitti Suomen historian, Uno Cygnaeus perusti kansakoululaitoksen ja Kaarlo Bergbom loi kansallisen teaatterin. Mutta tätä ensimmäistä heräämistä seurasi hiljaisempi aika; näytti melkein kuin voimat olisivat väsäytyneet. Suomalaisuuden aate ei tunkenut kansan syvimpiin riviin ja yliopiston nuorisossa ensimmäinen innostus laimeni. Levottomuudella jo moni isänmaan ystävä kysyi: tähänkö se nyt loppuikin? Kuivaako kaunis taimi kasteen tai ravinnon puutteessa ja vaipuuko Suomi jälleen uneen? Ehkei sentään! Nyt alkaa taas uusia toiveita jo herätä. Raittiusliike, naiskysymys, ja työväen pyrinnöt ovat voittaneet alaa meidänkin maassamme. Ne ovat ajan polttavia kysymyksiä kautta koko avaran maailman. Entiset olomuodot eivät enää kelpaa, yhteiskunnan jäsenet vaativat tasa-arvoa ja vapautta. Kansan syvimmät rivit heräävät itsetietoon, samoin myöskin nainen; käsikädessä ne pyrkivät eteenpäin, ihmisoikeuksiin päästäkseen. Nämä ovat ne uudet totuudet, jotka ajassa liikkuvat ja joita vanhoilla-olijat niin suurella kammolla katselevat. Mutta tienviittaajia ne ovat; uusille, ihanimmille poluille ne ihmiskunnan kehitystä ohjaavat. Pysähdymmekö tienhaaraan, vai uskallammeko eteenpäin mennä? Näyttäköön Suomen kansa, että esi-isäin henki siinä vieläkin elää, että sillä on voimaa, jota se käyttää tahtoo edistymisen ja kaikenpuolisen vaurastumisen hyväksi. Näyttäköön Suomen kansa, että se tahtoo kulkea niitä teitä, jotka Snellman, Lönnrot, Koskinen ynnä muut suuret miehet sille raivasivat. Näyttäköön nykyinen sukupolvi, että sekin pystyy velvollisuuksiaan täyttämään. Ei tämä aika vaadi meiltä verenvuodatusta, mutta henkisten ja ruumiillisten voimain käyttämistä se vaatii. Työtä se vaatii, ja ahkeruutta joka alalla, joka haaralla. Aineellinen vaurastuminen kysyy paljon voimia, siveellinen ja henkinen edistyminen samoin. Ja nyt, nyt juuri on työn alla. Viivytellä ei enää saa, olemme ehkä jo vähän myöhästyneet. Jäljellä olemme muista kansoista, täytyy rientää, että saamme heidät kiinni. Köyhempi on meidän maamme kuin muut Euroopan maat. Kysymys on: kuinka pääsemme aineellisessa suhteessa heidän rinnalleen? Kuinka on taloudellinen tila Suomessa järjestettävä, että se tulee terveelle ja tukevalle pohjalle, että kaikki kansalaiset saavat tilaisuutta työhön ja työn kautta tarpeellisen elatuksen hankkimiseen. Ja taloudellista tilaa järjestäessä ei ole silmällä pidettävä ainoastaan nykyisen sukupolven edut, vaan myöskin niiden, jotka meidän jälkeemme tulevat. Tähän kaikkeen vaaditaan vireyttä ja tointa, vaaditaan myös avaria näköaloja asioita oikein käsittämään.
Mutta vaikka aineellinen perustus on kansallisen edistymisen ensimmäinen ehto, ei siitä kuitenkaan kaikki riipu. Samalla kuin aineelliseen vaurastumiseen pyrimme, löytyy meidän muistaa, ettei ihminen elä leivästä ainoastaan, vaan on hänellä myöskin sielu, jonka kehittyminen kuitenkin on tärkein. Sen mukaan kuin järkemme valistuu, ja me opimme elämän kaikkia kohtia oikein käsittämään, sekä samalla ihmiskunnan tarkoituksen selville saamaan, sen mukaan me Luojan tahtoa kykenemme seuraamaan. Kaikkinainen henkinentyö on sielun ruokaa. Samon kuin ruumiin jäsenet kuihtuvat ellei niitä käytetä, samoin on henkistenkin voimain laita. Kuta enemmän ajattelemme, tutkimme, luemme ja mielipiteitä keskuuselämässä vaihdamme, sitä enemmän henkemme kasvaa ja varttuu, sitä selvemmin opimme velvollisuuksiamme ymmärtämään ja sitä enemmän saamme myöskin kykyä niitä täyttämään. Mutta rinnan aineellisen ja henkisen edistymisen kanssa käy vielä kolmas kehityksen suunta, joka edellisten rinnalla on yhtä tärkeä. Varma on ettei aineellinen eikä henkinen vaurastuminen pääse elpymään, ellei niitä myöskin seuraa siveellinen kasvaminen, ellei raittius, puhtaus ja rehellisyys vallitse elämän tavoissa. Mutta kukkana siveellisessä kehityksessä on ehdottomasti kristinoppi, sen toteuttaminen elämässä. Se oppi vaatii meiltä sydämen muutosta, vaatii rakkautta kanssaihmisiä kohtaan. Se oppi vaatii meitä parantamaan yhteiskunnallisia olojamme siihen suuntaan, ettei ketään sorreta, vaan kaikkia autetaan ihmisellisiin oikeuksiinsa, autetaan vapauteen ja valoon.