Puikkola

Puikkola[1]. Kirjoittanut Herman Emanuel Hornborg

Karjalasta kaunis paikka,

Läppäjärven liettehellä

lahen Laatokan tykönä

Sortavalan Seurakunnan

rakas Pappila rakettu,

jossa ikä nuoruuteni

ompi vietetty visusti

syyttömässä suosiossa

isän ankaran majassa,

kelpo äitin kainalossa,

hellän helmassa hyvässä.

Lapsuuteni laituimelta

oikiampi onnen aika,

aika kallis arvattava,

jolahtaapi joukottaissa,

mokomainen mieleheni,

varsin muistuupi vakaasti.

Ystävyytet ylimmäiset

kanssa-kisakumppalitten,

joukottaissa juohtuttavat,

melkiästi mieleheni,

sitä muinoista menoa,

paikkakunnan pientarilla,

rakkahilla rannistoilla,

metsissäkin meluvissa,

lahensalon lepistoissa,

varvikoissa, vitsikoissa,

havustoissa, honkistoissa,

katajistoissa kesällä.

Veri vieri suloisesti,

ilman alla ihanasti,

puhtahasti, pikasesti

syvämmistä syyttömissä,

päivän paistaissa paraiksi;

aurinkoisen ankarasti

säteillänsä suloisesti,

paistaissansa, paahtaissansa,

heliällä hehkullansa,

varin vehkassa isossa,

onnellisista otsista.

Kasvot paisto^[2] kauniasti,

näöt loisti^[3] nuoremmaiset

valkosesta vehmastansa;

punaposket pulskiasti,

punottivat, purpuralle

ystävyyten ystävillä;

pellavaiset hienot hiukset

hiukset hienot ja sulavat

pörhistyivät päivän töissä,

ahkerasti askaroiten,

luonnon kanssa leikitessä.

Linnut lauloit laupiasti

pesiänsä peitellessä;

konnat kilpain korrailivat

alla taivahan alati,

päivän paistaissa hyvästi.

Tarkon toukat tuomikossa

kukkivassa kuukistossa,

möröt pienet mutikossa,

lotiaiset lätäköissä

lika-passissa pahassa,

korajivat kuorsastelen^[4]

tarhan puisisen tilalla.

Itikäiset, ätikäiset

hyrähteli^[5] hiljaisesti

heliällä hyminällä

luokse lasten leikkikunnan,

kukoistavalla ketolla.

Kultasemmat kova-siivet,

paitse muita paljouten,

hyrisivät höyrähtelen

lukemattoman letissä,^[6]

lentelivät leikitellen

laulu-lintuin laulannolla

suven suloisen parissa.

Matkalinnut moninaiset

vaelsivat väli-päästä

näitä teitä nähtäviä,

raippalinnut ruikuttivat

mokoman matkan teossa.

Likalinnut liikkuvaiset

ajelivat ahkerasti

syötäksensä, saataksensa

laulu-lintuja hyviä;

mutta aina mainioksi

peltopyyt^[7] ja peltokanat,

haukan kynsissä kovissa,

raakiasti riepoteltut,

koivuin välissä katoivat.

Kaloin laatut kauniasti,

uimin hyvin uiksenteli,

rakkahasti rannistoilla;

Kommat monet kotasissa,

näkinkenkät nähtävämmät

suloisilla simpukoilla,

kullalekin kuultavaiset

ötykäisten yö-sioilla,

varsin vesissä viruivat.

Norpat^[8] nousi^[9] nesteestänsä

toisinansa tyynehellä

Läppäjärven liettehellä,

kantsinsaaren kallioille

ranta-kiville koville;

valkonaiset vaahto-harjat

veten päällä pyllähteli,^[10]

Kaljamille kuutit kävi,^[11]

korkialle kapusivat,

jyrkän saaren sivu-päissä,

kesän helteellä hyvällä.

Kivet outot kiiltäväiset,

kallioiset kaljamilla,

kullan lailla kuultavaiset,

hopialle huohtavaiset,

kuparille kuumoittavat,

tinan, lyyjyn tavalliset,

rehku-rauvan ruostehiset

ukon kivessä kovassa;

vesi-vaahtet valkamoilla

lahtein ahtaissa ajoissa,

olivat kans onnessamme

leikin syyttömän lisänä.

Marjat kaikki mansikaiset,

pehkot hyvät piilo-paikat,

louhet julmat leikki-paikat

arvossa alinomaiset;

ehkä kyitä kymmenisen,

sammakoitakin salaassa.

Höytyt, helpeet, hapenetkin

sukkelammat silmä-maalit;

kuivan ruokon onset korret

hyvin soitoksi sopeivat;

pajun kuoret pilliksemme,

honkan kuori huiluksemme,

synnyi soitoksi hyvästi;

Kaislat sorsiksi kesuiksi.

Kukat korjat kruunuksemme,

säppäleiksi suven-lehet,

takiaiset rinta-tähet,

katin kullat kunniassa

merkit isommat ilossa.

Puikkoloitten pitimissä

karva-laukku^[12] kannuksena,

kuren-miekka käessämme

meikäläisen miekkahana,

höyspuun lehti harniskana’,

varis-varpa vyötimenä.

Ukon-lehti usiasti

soriana satulana;

leppä-keppi kirjavampi

hevosmiesten hevosena.

Virpa-vitsa, viattoman

roima-ruoska, rohkialla

leikin iloisten lisänä.

Koivun lastut karjat meillä

onnen aikana olivat;

vesi-ojat virtaisemmat

täynä myllyjä, tukeita.

Mätäs-pölhöt makasiinat,

santa-jauhoja sisässä.

Paper-laput puuttumata

rakastavaisten rahoja.

Kivet kovat kiiltäväiset

leikki-kalut luotiammat,

turvallisemmat tavarat.

Ah, kuin vielä ajattelen,

muistuttelen muinosia!

alakulo ajallansa

runtelee runo-tekoni;

paha mieli paatuttaapi

surkiasti syväntäni.

Itku kiertää kyyneleitä

pyyliöitä pisaroita

katkerina karpaloina

suitsevista silmistäni;

povi parka pakahtuupi

luontiassa luonnossansa;

rinta raitti raukeneepi

lauluani latoessa,

varsin vihtoin vaikiaksi

kääntyy mieli katkeraksi;

äristyypi heljä ääni,

kulkku ruma rutkahtaapi,

lainotessa lauluani

turmeltuvaisen tavalla.

Pois on jo kans paikka-kunnan

huvitukset hävitetyt,

tarhat maasta turmeletut,

kukistetut kunnon paikat;

pesät hyvät, piilopaikat

hukutetut huikiasti,

linnut laulusta lakannut.^[13]

Ystävätkin yhtyneenä (?)

ajan kulun ahinkossa,

yksi tänne, toinen tuonne,

seura suuresti eronnut.

Kukistetut kisa-paikat

autioiksi ajallansa,

leikin tilat lavonensa,

ilon sijat ihanammat

vanhat mainiot mokomat,

laitoksilla loppumata,

tyhmilläkin työn-teoilla

usiasti uutistetut,

hävitetyt haikiasti,

varhain muutetut menossa;

tarkon luonto tanistunut

ihastuksen innossansa,

muuttanut maja-siansa.

Viattomat veljeksetkin

turmeltuvaiset tavoissa,

ei nyt enään ennen muisen

lailla vanhan laatuansa, (?)

viivy enään vähintäkän

tällä turmion tillalla.

Kaikki karsan katsannolla

etujansa etsinnöstä

katsovat nyt kamalasti;

ynsiästi, ylpiästi

tälle tyhjälle tilalle;

Mutta minä meikäläinen

muistuttelen muinoisia,

arvon vielä antaissani:

kuinka aika kuluvainen

huikiasti hävittääpi

tarkon tyhjäksi tekeepi,

ilon paikat ihannammat,

remun, riemun rattoisuutet,

maiset mänettää mokomat.

Ystävyytet ynsiäksi,

ylpiäksi, ylläköksi

soimallansa saatteleepi,

eroittaapi etäisiksi

viroitukset vierastaapi

surun surkian sanaksi!

H[erman]. E[manuel]. H[ornborg].

1. Saatu Viipurin puolesta. On täsä Runosa sekä sanoja, että sanan mutkia ja solmuja, meille outoja; mutta juuri sentähen, näyttääksemmä senkin maan puheen partta ja runokeinoa, ja myös lähettäjän anomuksesta, pannaan se tähän Lehteen. W. S. T.
2. paistoit?
3. loistit?
4. kuorsastellen?
5. hyrähtelit?
6. hyrisivät höyrähellen lukemattomat –
7. Peltopyy. Saksan kielen, Regenpfeifer.
8. norpat kuuluvat olevan pieniä kirjavia hylkeitä Laatokan järvesä.
9. nousit?
10. pyllähtelit?
11. kävit?
12. Ihmisen sieni.
13. lakanneet? mutta se taas ei sopis hyvin virrenjuoksuun.

Lähde: Oulun Viikko-Sanomia -lehden vuosikerta 1830, 16. tammikuuta s. 1–4. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 27.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Oulun Viikko-Sanomia, vuosikerta 1830. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ovs/ovs_1830_rdf.xml.