Punasoturi
| Punasoturi Kirjoittanut Mikael Rutanen |
- Ei arvoltansa suuri hän,
- ei vielä varsin vanhakaan,
- pikemmin nuorukainen.
- Hän tyyntä, rauhaa rakasti
- ja kotipihan puuta.
- Ja kodissansa leipää huus
- niin monta pientä suuta.
- Rauhan mies, se oli hän
- ja rauhan työhön luotti,
- niinkuin moni Suomen mies,
- ja parhaintansa vuotti.
- Vaan mahtivalta riistäjäin,
- se vihanviljaa kylvi,
- ja puute kansaa ahdisti
- ja vainonpirut mylvi.
- Jos kuinka teki parastaan,
- ja toivoi tahi luotti,
- niin yhä sorto suureni
- ja nälkäkuolo vuotti.
- Tää sorto verileikkihin
- vei vihdoin orjaluokan.
- Nyt sinne myöskin riensi hän
- ja miekkaan vaihtoi kuokan.
- – Mä lähden! Muu ei auta nyt,
- mä kaadun tahi voitan!
- Mä teen sen, minkä tehdä voi,
- ja parahani koitan!
- Hän rauhan mies nyt soturi,
- se tieto aateloipi:
- – Tää kansa kautta itsensä
- vain pelastua voipi!
- Se kansa tosi onnehen
- voi itseänsä nostaa,
- mi oman veren lunnahin
- sen vapauden ostaa!
- Hän taisteli kuin urho maan
- ja urhon nimen kantoi,
- vaan vihdoin kuolon tuomion
- ne valkohurtat antoi.
- On mieli tyyni, pelvoton.
- Se tieto aateloipi:
- – Tää kansa kautta itsensä
- vain pelastua voipi!
- Jo kuuluu käsky: – Ampukaa!
- On murhamiehet työssä.
- Ja uljas punasoturi
- nyt nukkuu – kuolon yössä.
Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.