Puujalka soturi
| Puujalka soturi. Kirjoittanut Guy de Maupassant |
Olin juuri astunut tyhjään rautatievaunuun, sulkenut oven ja istahtanut mukavaan paikkaan siinä luulossa, että saisin olla yksin siellä, kun samassa ovi kiskaistiin auki ja ääni huusi:
– Olkaa varoillanne, herra; portaat ovat tavattoman korkeat.
Toinen ääni vastasi:
– Ole huoletta Lauri, johan mulla on käsi oven rivassa.
Kohta näinkin pyöreän hatun, sitte pään nousevan alhaalta, ja kaksipuolisissa oven rivoissa pari kättä, jotka vaivaloisesti hinasivat vahvaa ruumista vaunuun. Samalla kuuluu vaunun portaista kuin sauvojen kolinaa. Miehen päästyä sisälle, huomasin hänen molemmista housun lahkeistaan pistävän maalatun puujalan pään.
Hänen selkänsä takana oli toinen henkilö, joka kysyi:
– Onko kaikki hyvin?
– Kyllä, poikani.
– Tässä pakettinne ja sauvanne.
Ja vanha palvelija, jossa vielä oli vähä sotilaan näköä, astui suorastaan vaunuun, kantaen sylensä täydeltä tavaramyttyjä, jotka olivat huolellisesti käärittyinä mustiin ja keltaisiin papereihin. Ne hän laski verkkoon, herransa paikan kohdalle.
– Kas tässä, herra, tässä ovat kaikki. Niitä on viisi: makeislaatikko, nukki, rumpu, pyssy ja maksaleivokset.
– Hyvä, poikani.
– Onnea matkalle, herra.
– Kiitos, Lauri; voi hyvin.
Mies poistui ja sulki oven jälkeensä.
Tarkastelin naapuriani. Hän saattoi olla noin 35 v. seuduilla, vaikka hänen tukkansa jo olikin melkein valkoinen. Nutussa näkyi kunniamerkin nauha, hänellä oli viikset, oli suurikasvuinen ja pöhöttyneen lihava mies. Tällaista lihavuutta tapaa usein niillä, jotka ovat olleet toimeliaat ja terveet, mutta sittemmin jonkun jäsenvian vuoksi pakosta viettäneet liikkumatonta elämää.
Läähättäen pyyhki hän hikipisarat otsaltaan ja kääntyi minuun, kysyen:
– Vaivaako teitä tupakan savu?
– Ei, hyvä herra.
Nuo silmät, tuo ääni, nuo kasvot, ne minä tunsin. Mutta milloin ja missä olin ne nähnyt? Olin varmaan ennen tavannut tuon miehen, puhutellut häntä ja puristanut hänen kättään. Siitä oli kauvan, hyvin kauvan aikaa. Ajatukseni harhaili usvassa, turhaan koettaen päästä kiinni muistoihin, jotka pakenevain utukuvien lailla haihtuivat edestäni.
Hänkin näkyi tarkastelevan minua kiihkeästi kuin se, joka turhaan koettaa mieleensä johtaa jotakin asiaa.
Yhtä mittaa kohtasivat katseemme toisiansa ja vihdoin jouduimme kumpikin hämille. Jonkun aikaa koetimme katsella muuanne, vaan sekään ei onnistunut, taas sattuivat silmämme vastakkain kuin olisi muistojen voima niitä väkisen ajanut yhteen.
– Eiköhän olisi parempi yhdessä koettaa saada selville, missä olemme ennen tutustuneet, kuin tuntikausia salaa tehdä havaintojaan?
Naapurini vastasi kohteliaasti:
– Aivan oikein, hyvä herra. Sanoin nimeni: Heikki Bonclair, virkamies.
Hän oli muutaman silmänräpäyksen kahden vaiheella; sitte sanoi hän miettien ja ikään kuin jotain muistutellen:
– Jaa! Aivan oikein, olenhan tavannut Teidät Poincels’issä ennen sotaa siitä on jo kulunut 12 vuotta.
– Niin ... jaa ... jaa. Olette luutnantti Revaliere.
– Kyllä, ja olin jo kapteeni Revaliere siihen päivään saakka, jolloin kuula lävisti molemmat jalkani yht’aikaa.
Katselimme taas toisiamme, nyt kun jo olimme tuttavat. Muistin nyt aivan selvästi, kuinka kaunis, solakka nuori mies johti kotiljonkitanssia vilkkaasti ja sulavasti. Vaan tämän muiston takana piili vielä toinenkin – juttu, jonka olin kuullut ja unhoittanut. Olin sille sivumennen kallistanut korvani luomatta siihen enempää huomiota, mutta muistiin oli siitä kuitenkin jäänyt melkein tuntumaton jälki.
Rakkaus oli ollut mukana tässäkin jutussa. Vähitellen hälveni mielestäni usva, ja äkkiä kuvastui muistini silmiin nuoren tytön olento. Hänen nimensäkin iski kuin salama pääni läpi: neiti de Mandal. Nyt muistin kaikki. Lemmen juttu se oli, vaan aivan tavallista laatua. Nuori tyttö rakasti nuorta miestä, ja kerrottiin heidän piakkoin menevän naimisiin. Mies näytti hyvin rakastuneelta, hyvin onnelliselta.
Ehdottomasti katsahdin taas verkkoon, jossa palvelijan tuomat tavaramytyt hyppelivät; ja yhä kaikuivat palvelijan sanat mielessäni:
– Tässä ovat kaikki. Niitä on viisi: makeislaatikko, nukki, rumpu, pyssy ja maksaleivokset.
Silmänräpäyksessä kehittyi mielessäni kokonainen romaani. Se oli samanlainen kuin kaikki ne, joita olin lukenut. Milloin nuori mies, milloin nuori nainen yhtyy morsiameen tai sulhaseen, vaikka häntä on kohdannut ruumiillinen tai taloudellinen onnettomuus. Niin tai oli tämäkin sodan silpoma upseeri rauhan tultua tavannut tuon nuoren tytön, joka oli luvannut tulla hänen vaimokseen, ja pysyen sanassaan oli hän mennyt hänen kanssaan naimisiin.
Kaunista se oli minusta ja luonnollista, yhtä luonnollista kuin onnellinen loppu kirjassa tai näytelmäkappaleessa. Kun on semmoisia ylevähenkisiä teoksia lukenut, tuntuu tuo yksinkertaisimmalla asialta maailmassa, olisi itsekin valmis uhrautumaan ilolla, innostuksella. Mutta seuraavana päivänä tulee näistä jaloista ajatuksista huolimatta sangen huonolle tuulelle, jos joku pulaan joutunut ystävä sattuu pyytämään rahaa lainaksi.
Sen jälkeen heräsi minussa toisia arveluja, enemmän jokapäiväisiä, vähemmän runollisia. Kenties oli hän ehtinyt mennä naimisiin jo ennen sotaa, ennen tuota kauheata tapausta kun kuula lävisti hänen molemmat jalkansa, sitte oli tuo hento olento saanut niellä surunsa ja hoitaa, lohduttaa ja tukea miestä, joka sotaan lähteissään oli niin kaunis ja voimakas ja palatessaan noin siivottu, jalaton, tähteenä vaan entisestään koko mies ja tuomittu elinajakseen liikkumattomaksi.
Liekö hän onnellinen vai onneton? Alussa hämärä, sitte yhä yltyvä halu valtasi minut saada tietää edes jotain tämän miehen kohtalosta, että saisin edes pääpiirteet ja sitte voisin arvata sen, mitä hän ei saattanut tai tahtonut minulle sanoa. Jatkoin keskustelua ajatellen kaikkia näitä asioita. Vaihdoimme muutamia jokapäiväisiä lauselmia, katselin taas verkkoa ja ajattelin: kolme lasta; siis makeiset vaimolle, nukki pienelle tytölle, rumpu ja pyssy molemmille pojille ja maksaleivokset hänelle itselleen.
Samassa kysyin häneltä:
– Teillä kai on lapsia? Hän vastasi:
– Ei ole, hyvä herra.
Tulin hämilleni, ikään kuin olisin puhunut tyhmyyksiä, ja jatkoin:
– Pyydän anteeksi. Tulin siihen luuloon, kun kuulin palvelijanne puhuvan leikkikaluista. Kuulee väliin, vaikkei kuuntelekaan, ja useinpa tekee johtopäätöksiäkin sen mukaan.
Hymyillen sanoi hän puoliääneen:
– Ei, en ole naimisissa. En ehtinyt kuin valmistuksiin vasta.
– Jaa ... tosiaan, olitte silloin kihloissa, kun tulin tuntemaan Teidät, kihloissa neiti de Manbal’in kanssa, muistaakseni.
– Kyllä, Teillä on mainio muisti. Tavattomalla rohkeudella jatkoin:
– Mutta muistaakseni luulin kerrottavan neiti de Mandal’in menneen naimisiin herra .... herra..
Naapurini sanoi tyynesti hänen nimensä:
– Herra de Fleurel.
– Niin juuri. Ja muistaakseni puhuttiin tämän yhteydessä jotain myös teidän haavoittumisestanne.
Katsoin häneen, hän punastui. Hänen ennestäänkin punaiset kasvonsa tulivat vielä punaisemmiksi.
Hän puhui niin tulisen kiivaasti kuin puhutaan hukkaan menneestä yrityksestä ja tahdotaan saada yleinen mielipide kallistumaan puolelleen.
– On väärin mainita nimeäni rouva de Fleurel’in nimen yhteydessä. Palattuani sodasta jalattomana, voi, en koskaan olisi voinut vaatia häneltä sellaista uhrautumista, että hän olisi ruvennut puolisokseni. Kuinka olisi ollut mahdollista. Luullakseni ei mennä naimisiin mistään jalomielisyydestä, vaan paremmin saadakseen elää joka päivä, joka hetki, joka minuutti, joka sekunti miehen rinnalla, ja jos mies on raajarikko, niin kuin minä, on hänen vaimonsa tuomittu kärsimyksiin, jotka kestävät kuolemaansa saakka. Kyllä ymmärrän, kyllä ihailen kaikkea uhrautumista, kaikkea itsekieltämystä, vaan silläkin täytyy olla rajansa. En koskaan olisi suostunut sellaiseen uhraukseen. Olisinko voinut nähdä hänen uhraavan toivorikkaan elämänsä, kaiken iloisuutensa, kaikki tulevaisuuden unelmansa eikä saavan siitä muuta palkakseen kuin että ehkä ymmärtämätön enemmistö olisi ihaillut hänen jalomielistä tekoaan. Kuullessani puujalkaini ja sauvaini kolinaa voin joskus raivostua niin, että tahtoisin kuristaa palvelijani. Kuinka sitte voisin naiselta vaatia sitä, mitä en väliin itsekään voi kestää?
Hän vaikeni. Mitä piti minun vastata hänelle? Täytyi myöntää hänen olevan oikeassa! Voinko moittia tätä naista, halveksia häntä, edes katsoa hänen väärin menetelleen? En, ja kuitenkaan ei minua tyydyttänyt tällainen mitätön, yksinkertainen loppupäätös. Tunsin itseni pettyneeksi. Oli aivan kuin salainen ääni minussa olisi vaatinut jotain jalomielisyyttä, jotain uhrausta. Kysyin äkkiä:
– Onko rouva de Fleurel’illä lapsia?
– Kyllä, hänellä on tytär ja kaksi poikaa. Niillehän minä vien mukana olevat leikkikalut. Hän ja hänen miehensä ovat olleet minulle hyvin ystävälliset.
Juna läheni jo Saint’German’ia. Se hiljenti vauhtiaan ja viimein pysähtyi.
Olin aikeissa vaunuista lähtiessä tarjota apuani raajarikolle, kun näin kaksi kättä ojennettuna häntä kohden vaunun ovesta.
– Hyvää päivää, rakas Revaliere!
– Kas, hyvää päivää, Fleurel.
Hänen takanaan seisoi hänen vaimonsa hymyillen ja silmät ilosta säteillen; melkein yhtä kauniina kuin ennenkin, hansikaskädellä huiskutti hän tervetuloa. Hänen sivullaan seisoi pieni tyttö, ilosta hypellen ja kaksi pientä poikaa, jotka himokkaasti tähystelivät pyssyä ja rumpua, joita isä otti vastaan.
Kun vanha soturi oli päässyt vaunusta alas, syleilivät kaikki häntä. Sitte lähdettiin pois, pikku tyttö pisti kätösensä toisen kainalosauvan kahvaan, aivan kuin olisi pitänyt kädestä suurta ystäväänsä, joka kävi hänen sivullaan.
Lähde: Savo 7.8.1890.