Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: VIII Herra nimismies

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
VII Heränneitä VIII Herra nimismies
Puukkojunkkarit
Kirjoittanut Santeri Alkio
IX »Pitäjän paras poika»


Noin kymmenen tienoissa seuraavana aamuna tapaamme Hautalan Jannen ja Kasarin Tommin nimismies Lindblomin keittiössä puhuttelemassa vanhaa Margareeta-muoria. Marketalla on se omituinen tapa, että hän ei osaa ajatella hiljaa, vaan puhelee ääneen mitä kulloinkin mielessä liikkuu. Tuon tavan on hän ehkä oppinut herraltansa, jolla se myöskin on. Ajatukset, jotka niin itsepäisesti sanoiksi pukeutuvat, eivät aina ole aivan myötätuntoisia, jopa niitä muutamat pitävät hävyttöminäkin. Ihmiset olivat omistaneet sen mielipiteen, että nimismiehen Marketa oli jotenkin toraisa ja tuittupäinen eukko.

»Aina he ovat tässä vastuksina ... muutamat», marmattaa hän itsekseen, kun miehet istuvat ovipuolessa tuoleillaan ja ovat jo pari kertaa kysyneet, että eiköhän jo saisi tavata nimismiestä. – »Ja nuo körttiläisetkin... Mitähän nekin luulevat heillä olevan asiaa? Vieläpä kun asiaa...! Ja sitten istua könnätään vain niin kuin omassa kotonansa, niinkuin mitkäkin patruunat... Haisevatkin kuin raadot... Tuossa vahtaavat ihmisten suuhun kaiken päivää kuin marakatit, ettei ihminen saa elävää rauhaa...» Hän luo tuon tuostakin suloisen syrjäsilmäyksen miehiin ja toimittaa askareitaan kuin vihantiestä.

»Rapaakin vetävät ... että. Ja hiidessäkö liekin ollut nenäkopalla tuo toinen, kun on kuin lehmän sarvi, ... saa aina olla luuta kädessä. Kun nuo raadot edes ymmärtäisivät, mitä on lakaista lattia...»

Marketa heittää työnsä, sieppaa luudan ja menee miesten luo. »Siirtäkää vähän (niitä koipianne, tekee mieli sanoa, mutta hänkin hienostelee) jalkojanne ... kun vedetään koko kuorma rapaa sisään.» Hän lakaisee ja tohnii miesten jalkoja, että ne ovat helisemässä.

»Tuo vietävä, joka täällä minun vaivoinani noita aina pitää kaiket päivät ja odotuttaa, muutama...» Nyt menee hän jo toisen kerran kurkistelemaan avaimenreiästä herransa kamariin.

»Juo vain kuin sika», tulee siitä paneskellen, »että kummapa on, jos ei tuo virkakultanen mene ennen pitkää. – Hääh? Että eikökö jo saa mennä? Menkää jos tahdotte, omalla edesvastuullanne, en suinkaan minä ole tässä mikään oven lukko.»

»Älä nyt siinä pärmänttää ja suutasi piekse», ärähti Kasarin Tommi, »vaan mene katsomaan eikö sinne jo saisi mennä.»

Muori vähän sävähti, kun huomasi miesten kuulleen hänen lörpötyksensä. Nolostuen hiukan virkahti hän:

»Pärmänttää.» Ei saattanut nytkään olla perään jatkamatta hiljaa supisten:

»Sun nenäs pärmänttää... Voi vaivaista värkkiä, kun se onkin kovin suuri!»

Nyt tuli kolmaskin odottaja, Saviojan Ville, vanha, pieni, käpertynyt ukko, tervehti ja etsi hänkin istuinpaikan.

»Nimismiehellekö on teilläkin asiaa?» kysyi Kasarin Tommi.

»Häh?» Ville oli kuuro, eikä kuullut, vaikka toinen kovanlaisesti puhuikin. Tommi uudisti kysymyksensä pannen suunsa Villen korvaan.

»Niin, niin on, nimismiehelle on asiaa. Meiltä on varastettu viisi lammasta ja ... häh?»

»Nytkö hiljan?»

»– sys, kun kiljuvat täällä kuin eläimet! Mikähän kuivattu tuokin luulee olevansa, on kuin kirkonmaasta karannut...» puheli Marketa.

»Hiljan, hiljan, aivan! Mennyt yönä... Jumalattomat veivät kaksi yhtäaikaa. Kyllä nyt on maailman lopun ajat ... aivan! Katsokaas, viimeisillä maailman ajoilla ... häh?»

»Tiedättekö varkaita?»

»Häh, varkaita? Joo, kyllä, nuo nuoret komiat, hunsvotit, häjyt... Mitäh? Niin Karhun Esakin ... ja niit’on ollut parikymmentä. Vaivaiset veivät kaksi, uuhen ja karoon... Olikin niin hirvittävän suuri karoo, pumpsilainen ... ja riivatut veivät.»

(»Sinä olet pumpsilainen, oikein nälän myysteri! Pitääköhän mun antaa tuolle leipäpala, raukalle.»)

»Paraita valitsivat... Ja kyllä niitä olikin suuri joukko. Sitten ne vain olivat syöneet niitä lihoja Mäkitoiskassa ja siellä, vaivaiset, ottaneet itse kaikki viilipytyt lautaselta ja talonväen ajaneet kankaalle, ne rakkarit. Sitten olivat menneet porstuankamariin ja sieltä vieneet viisi kannua parasta viinaa. Huonoimmastako nämä – häh? – huolivat! Jopa vain! Ja sitten kun lähtivät, niin vielä ottivat meidän kyläisten hevosia laitumelta, ja vasta tänä aamuna ne saatiin takaisin Kujanpään umpimutkasta, märkinä kuin uitetut kissanraadot. Voi vaivaisia! Sanassa sanotaan, että viimeisillä maailman ajoilla...»

»Missä sieltä oli miehet?»

»No, töillänsä, ja kyllähän... Mutta juutasko niiden kanssa tappelemaan, juutasko, jotta mä paremmin tulen ja sanon! Siinä on paras katsoa vain, että saa henkensä pitää.»

(»Tuollainen henki! En maksaisi kopeekkaakaan, vaikka mulla olis rahaa kymmenen viinapannullista!»)

»...Rapasorkka! Siirrä vähän noita...»

»Häh?»

»Häh! Sorkkia! Kun tulee tällaisiin paikkoihin niin kuin hevostalliin.»

Margareeta tonki luudallansa Villen jalkain alustaa ja oli vähällä töhniä kumoon tuolin, jolla tämä istui. Eukko puheli nyt kovalla äänellä, luultavasti siinä tarkoituksessa, että noilla toisillakin miehillä olisi hupia, saisivat kuulla, miten järkevästi ja viisaasti hän haastelee.

»Rapaako? Eihän nyt ole, juuri, rapaa, että... Mulla olisi, kuulkaa matammi, asiaa vallesmannille, onko se kotona?»

»Itse sinä olet matammi.»

»Eikö ole kotona, häh?»

Oli puolipäivän aika. Kolmatta tuntia olivat Tommi ja Janne jo istuneet nimismiehen keittiössä. Ulkona oli kaunis ilma. Syksyn lempeä aurinko valoi säteitään runsaalla mitalla, kuivaten yöllisen sateen kostuttamaa maata. Oli mitä oivallisin perunankaivusää. Levottomina muuttelehtivat Tommi ja Janne tuoleillaan. Ajatus oli kotona, perunapellolla ja riihikartanolla, mutta ruumis tässä, herra Lindblomin keittiössä, lojui Margareeta muorin silmätikkuna. Varmaankin tuhannen kertaa tahtoivat silmät tungeta oven läpi, joka erotti heitä nimismiehen huoneesta. Mieli teki, mutta uskallusta puuttui, mennä lupaa kysymättä sisään. Kuka ne herrain lait tuntee ja tietää! Lain rangaistuksen ja sakon pelko pidätti heitä paikoillaan.

»No mutta», alkoi Hautalan Janne tyytymättömällä äänellä. »Täällä on istuttu kolmatta tuntia jo. Kyllä nyt täytyy päästä sisään.» Hän astui kohti ovea, missä Marketa parhaillaan avaimenreiästä tirkisteli.

»Eikö vallesmanni ole kotona?» kyseli Ville-vaari.

»On se, mutta kuuluu makaavan!» huusi Hautalan Janne korvaan, että jyrähti. Vanha Margareeta poukahti pelästyneenä reiältä tuon äänen kuultuaan ja loi hämmästyneen katseen Janneen. Samassa kuului sisältä jonkinlainen rojaus, ikään kuin mies tasajalassa olisi hypännyt lattialla.

»Vai makaa!» kertasi Ville ihmeissään, »soo, vai vielä... Noo, ottaapa hyvän levon», nauroi.

Samassa lensi ovi auki ja hän seisoi siinä ilki elävänä.

Herra Lindblom oli varsin hauskan näköinen mies, mittaa vanhan laskun mukaan saappaineen 62 tuumaa. Mutta paksuus! Kylläpä näki, ettei hänen lempensä ollut hairahtunut syrjälle omasta persoonasta. Päässä oli kaksi ulospäin tunkeutunutta silmää, jotka tulkitsivat hänen sisäisiä ajatuksiaan niin selvästi, että heti ensi silmäyksellä voi aavistaa hänen alkavan puhella jotakin seuraavaan tapaan:

»Öhm äh! Mi-mitä?»

»Meillä olisi asiaa vallesmannille», äänsi Janne, joka luuli, että siitä on kysymys.

»Asiaa! Marketa, pyhi ton koivet!» Hän osoitti sormellaan Saviojan Villeä, »öh ... öhm, ... höm!...» Hän paineli käsin ihmettään ja katseli Villeä ikään kuin olisi tahtonut hänet niellä. Margareeta juoksi ottamaan luudan. Kun tässä syntyi pieni väliaika, luuli Ville-ukko nimismiehen, kun häntä yhä katseli, odottelevan asioilleen. Niinpä ottikin pari askelta kohti:

»Asiaa olisi. Viime yönä varastivat, häjyt, kaksi lam...»

»Se-i-so!» Lindblomin käsi teki voimakkaan liikkeen ilmassa.

»Häh?» Ville vilkuili hätien sivuilleen. Samassa jo Margareeta luudallaan tohni ukon pieksuja, niin että tämä käsissä poukkoili.

»Noo, kyllähän minä itsekin... Anta-kaa va-vain lu-luuta...»

»Luuta!» marmatti Marketa.

Toiset miehet käänsivät kasvonsa toisaalle, kun niin kovin nauratti ja inhotti.

»No, voi juutas, sinäpä nyt riivattu!...» Ukko hyppeli Margareetan käsissä tasapainoa etsien.

Nimismies oli poistunut ovelta, kävi pariin kertaan yli lattian kamarissaan, virkahti ohimennen kamarin ovella:

»Tule siseen nyt», loppua ei voinut erottaa, sillä astellessaan huoneensa perälle kuului sieltä yhä jatkuvan marisemisen tapaista ääntä.

Tommi ja Janne katsahtivat toisiinsa ja astuivat lakit kourassa huoneeseen, seisahtuen ihan oven pieleen. Sillä aikaa oli nimismies jo istunut pöytänsä ääreen, mutta kuultuaan tultavan kiljahti hän, kädellään olkansa yli viitaten:

»Pane ove kiini!»

Tommi kiiruhti vetämään ja näki miten surkeasti Ville-ukko, joka nyt oli päässyt Margareetan kynsistä, siellä katseli epätiedossa, tullako sisään vai jäädäkö keittiöön. Keittiöön hän kuitenkin jäi ja Tommi veti oven kiinni. He saivat kappaleen aikaa seisoa paikoillaan, ennen kuin nimismies näki hyväksi tehdä puoli käännöksen heihin päin, jolloin kysäisi:

»Mites te tahto?»

Kysymys kuulosti siltä, kuin olisi hän puhutellut joitakin armon anojia.

Miehet katsoivat toisiinsa epäröiden ja oudostellen. Hautalan Janne otti suuvuoron:

»Niin tuota, me tulimme sitä varten, että kun nyt taas tulee Mikkeli, niin ajattelimme, että pitäisi asettaa eli määrätä kaikki pitäjän isäntämiehet vahtiin, etteivät ne saisi niin kovin rääkätä hevosia ja ajaa niillä, sillä...»

Janne katkaisi siihen, sillä nimismies oli noussut ja puheli:

»Ääh ... jaah... Se on perkules seh!... Mine otta ja laitta teille kompaniija kasakat ... äh!... kasakat!... Kompaniija kasakat ... kasakat joka talos. Sen mine tee, perkeles soikon!... Ei tes muuta autta. Elette sitten ne. Hm, niin! Kasakat mine pane jok’ikistä talos!»

Hän seisahti ja tirkisteli pullottavilla silmillään miesten naamaan jonkinlaisella riemuitsevalla vahingonilolla. Kun nämä tyhmistyneinä eivät virkkaneet heti mitään, jatkoi hän mitä suloisimmalla ja laupiaimmalla äänellä.

»Mine kirjoitta kupernyöris het tenepene.» Hän näytti jo edeltäpäin nauttivan siitä riemusta, että miehet tulisivat rukoilemaan, ettei sellaista rasitusta pantaisi heidän niskoillensa.

»Eiköhän sitä sentään muutenkin tultaisi toimeen täällä, jos miehissä ruvettaisiin niitä panemaan koville», sai Janne sanotuksi, ja Tommi väänsi mälliä poskessaan hymisten hyväksyvästi.

»Mittee? Mite miähissä? Piru viekän! Minekö ja sine, häh?»

»Niin no, vaikka niinkin. Ja kyllä niitä on muitakin, kaikki heränneet ja...»

»Herennet! Keretiläisikö sine meinaa?» kysyi Lindblom kärsivällä äänellä ikään kuin yhtäkkiä olisi saanut vatsankivun.

»Joo.»

»No voi sun...»

Nyt näytti nimismies aikovan jättää hyvästi vanhalle nahallensa, niin kamalasti hän suuttui, rupesi kiroilemaan, kynsimään päätänsä ja tanssimaan. Miehet ovenpuolessa nypelöivät lakkejaan ja katselivat tyhmistyneinä hämillään pitkin neniään. He ymmärsivät, että tuo juhlallinen etuvarustus oli tänään saanut jo auttavat rohdot, sillä ainoastaan siten oli tuota merkillistä käytöstä mahdollista ymmärtää. Kun vihuri oli jonkin verran laskenut, tarttui hän kiivaasti pulloon pöydällä, kaatoi siitä melkein tyhjän lasin täyteen, nielaisi hyvän kulauksen ... toisen ... kolmannen. Seisoi sitten pitkän ajan selin toisiin, varmaankin suloisella nautinnolla tunnustellen, miten punainen rommi kierteli tuolla suuruudessa. Vihdoin hän taas astui juhlallisesti Jannen eteen ja kysäisi, ikään kuin koko äskeinen puhelu olisi kahlannut vain kautta rantain, josta ei ollut saanut ollenkaan selvää:

»Mittees sine nyt oiken meinata?»

Kärsivällisesti rupesi Janne uudestaan selittämään alusta alkaen. Lindblom aina väliin pani anteeksi antavan näköisenä:

»Noo – ja!»

Kun toinen oli saanut juttunsa selvitetyksi, kysyi nimismies juhlallisella painolla:

»Noo – ja!... Ja sinekö sitten ole miestä, joka muistuttaa minu virkavelvollisuutta! Häh?»

»Mitä, eihän tämä nyt semmoista...?»

»E-ihen te-eme nyt semmosta! Vai neen! Eikö sine muistutta minull virkavelvollisuuta, sine? Ääh!» Hän käänsi taas selkänsä tavattomassa raivossa astuen peremmälle.

Tällä hetkellä muuttui Hautalan Jannen muoto, silmäkulmat rypistyivät, posket veti harmaaksi ja huulet vapisivat, kun hän kuiskasi toverinsa korvaan:

»Mene ulos ja vie se Saviojan Ville mennessäsi.» Hän puraisi samalla hammasta ja Tommi, hänkin närkästyneen näköisenä, puikahti ovesta.

Jäätyänsä yksin ryähti Janne omituisesti, niin omituisesti, että nimismieskin katsahti häneen. Huomattuaan että toinen oli poistunut, oli hänellä nähtävästi aie kysyä, mihin se toinen rahjus... Mutta samalla silmänsä välähtivät ja kääntyivät kaapin viereen naulaan, missä kasakanpamppu riippui. Taas otti hän lasista kulauksen.

»Jahah ... öhm ... jahah sine meinata rupia minull apulainen, häh? Jaa! Mitäh?» Hänen suunsa oli hauskan ivallisessa hymyssä.

Janne katseli lattiaan ja herra hänen edessään otaksui, että miesparka häpeää esitystään, joka nyt on tullut kovin naurettavaan valoon. Nimismiehen apulaiseksi tuollainen köntys, körttiläinen, talonpoika...!

Nyt Lindblom siunasi ja sai niin villityn naurunpuuskauksen tuosta koomillisesta ajatuksesta: kun körttiläinen tarjoutuu nimismiehelle apulaiseksi, että hänen täytyi istua nahalla päällystettyyn sohvaan, taivuttaa päänsä taaksepäin ja kakattaa sisällinen ilonsa ylöspäin käännetyn suun kautta kattoa kohti. Kätösillään piteli hän armastaan, joka naurun kestäessä kimmoili ja aaltoili kuin kumipallo. Hän sai halun siunata monta monituista kertaa ja valittaa, että hän halkeaa tähän nauruun. Janne seisoi äänetönnä ovensuussa, kyräili väliin yhtäälle, väliin toisaalle. Näkyi olevan niin hämillään, että epäilemättä olisi pötkinyt tiehensä, jos olisi voinut otaksua, ettei se vain enää rupea kovemmin nauramaan. Mutta kun hän sitä edellytti varmasti, niin pysyi paikoillaan ja loi sohvallepäin toisinaan myrkyllisen katseen ja näkyi ajattelevan:

»Joskopahan halkeisit, Jumalan luoma!»

Vähitellen Lindblom tyyntyi nauramasta, mutta puuskaus näkyi kovin uuvuttaneen, sillä hän oikaisihe sohvalle pitkäkseen ja huohotti siinä kuin väsynyt hevonen, purskahtaen tuon tuostakin uuteen nauruun. Vihdoin hän nousi istuvilleen, nojasi käsin polviinsa ja kysäisi:

»Mistes sine, kuule, hyve mees olete?»

»Kyllähän nimismies minut tuntee.»

»Sinu tunte!»

»Niin, tuoltahan minä olen Hautalasta.»

»Piru ... minu pites tes kaikki tunne...! Houtala, niinkö sano? Onkkus sen torppa vai talo?»

Nyt pakeni veri Jannen poskilta, kärsivällisyyden viimeinen hiven oli loppunut. Hänen silmänsä, jotka olivat melkein puoliummessa, aukesivat yhtäkkiä ja leimahtivat niin uhallisesti, että naurava piirre nimismiehen suupielestä katosi kuin pyyhkäisten. Samassa astui hän vähänkään empimättä peremmälle, istui nimismiehen viereen sohvalle, pani jalkansa toisen polven päälle ristiin, löi suurella kämmenellään polveensa ja omituisesti naurahtaen virkahti:

»Se on talo!»

Nimismies katsoi mykkänä hämmästyksestä, miten tuo leveä suu suuren nenän alla oli vääntynyt kamalaan hymyyn, ja miten miehen käytös yhtäkkiä oli muuttunut kotoiseksi. Mutta tuskin oli ensimmäinen hämmästys hiukan haihtunut, kun hän jo kaikella reippaudella, mikä hänelle oli mahdollinen, kavahti ylös.

»Si-sinekös ilman ... mun keskemette istu mun soffale...», ja tempaisi kasakanpampun seinältä.

»Ky-kylle mine sun!» Hän astui jo jonkin askelen raivoissaan Jannea kohti. Mutta ikään kuin tämän nauru, joka nyt yhtäkkiä muuttui äänekkääksi, olisi hänet saanut äkkiä tekemään toisen päätöksen, poikkesi Jannen luokse tähdätystä suunnastaan syrjään ja iski pamppunsa tuoliin:

»Ylös pärkele!»

Toinen nousi vitkaan, yhä nauraen, astui Lindblomin tykö ja tarttui tämän käsivarsiin.

»Minä olen mies!» sanoi hän, »ei minua kasakanpampulla peloteta.»

Nimismies alkoi riehua ja pudistella ikään kuin olisi tuntenut hiiren juoksevan selässään vaatteiden alla. Jannen huulet vapisivat hervottomasti, nauru katosi vähitellen. Vihdoin tempaisi hän vähällä vaivalla pampun nimismieheltä, joka heti rupesi apua huutamaan.

»Älä huuda...! mies kun mies. Mitä sanoisit, jos mä nyt kerrankin pehmittäisin tuolla selkäs, niin että», jutteli Janne melkein rauhallisen tyynenä, toisella kädellään pidellen nimismiestä rinnuksista ja toisella kohottaen pamppua. Apua ei kuulunut, vaikka nimismies useat kerrat huusi Marketaa ja käski mennä kutsumaan korpraalia. Luultavasti hän jo itsekin lopuksi heitti toivon avun saamisesta, taikka ainakin toivoi saavansa kunniallisen aselevon siksi kuin apua saapuu, koska hän hirveästi hikoillen istahti takanaan olevalle tuolille ja vakisten uhittelevaksi ponnistetulla äänellä virkkoi:

»Laske irti ... ei mine teke mitän sulle...»

»En minä sitä pelkääkään», toinen selitti, »mutta sun pitää ottaa minun asiani huomioosi. Minä olen sitä varten tullut ja minä olen sellainen mies, etten minä lähde pois, ennen kuin saan asiani kuntoon.» Janne laski herrasta irti ja meni uudestaan sohvalle istumaan pitäen pampun kädessään.

»Istun tuohon vieläkin, koska vallesmannikin istuu. Sitä tahtoo vanhat jo väsyä tuollaisessa», jutteli hän ja silmäili hymysuin naapuriansa, joka kovasti itsensä kanssa taistellen istui ja huohotti. Luultavasti viimeksimainittu luuli tarpeekseen levänneensä, koska nousi, avasi keittiön oven ja katsoi sinne. Kun ei Marketaakaan näkynyt, elähtyi hänessä luultavasti toivo, että tämä olisi mennyt korpraalia hakemaan, koska viskasi oven rajusti kiinni ja alkoi astella lattialla edestakaisin silloin tällöin syrjästä katsahtaen Janneen.

Vähitellen virkosivat hänessä eleille kaikki elementit: ensin pääsi katkonaisia kirouksia, sitten jo täydellisiä. Niihin alkoi liittyä seurakuntaa ja oloja vastaan tähdätyitä haukkumasanoja, vaikeroimisia siitä, että yhden miehen täytyy olla tällaisen susijoukon keskellä alituisessa hengenvaarassa yöt ja päivät. Piti puhetta kasakkain kutsumisesta ja vannoi taivaan ja maan kautta sen tekevänsä. Lopuksi kysyi taas Hautalalta, että mitä tämä oikein meinaa? Kun näin oli saanut tarpeekseen purkaa sappeansa ilman, että kukaan oli häntä häirinnyt, tunnusteli hän uudelleen olevansa isäntänä talossa, ryähteli yhtä juhlallisesti vieraansa edessä, kuin olisi millä hetkellä hyvänsä saattanut tallata tämän jalkoihinsa, jos vain tahtoisi... Mutta hän on mies, joka jaksaa kärsiä kuin marttyyri... Siltä se näytti.

Hautalan Janne rupesi uudestaan vilkkaasti esittämään asiaansa.

»Aa-soo! No teme on eri asia ... ihan eri asia! Miks’ei sine site kohta sano niin... Jaa-soo!» Hän nyökäytti päätänsä, heilutti ruumistaan, matkien yhä »jaa-soo!» ikään kuin hänelle nyt olisi asia vasta selvinnyt ihan uudessa valossa, juuri sellaisessa valossa, jonka hän itsekin mitä mieluimmin hyväksyy.

»Jaa-soo!... mhm!»

»Sanoinhan minä sen ihan samoin.»

»Eei! Kylle sine sanoi, mutta sine puhu niin sekava. Noo mine on teydest sama mieli...! Saameri, kun tes turhast nosta riita, puhuis vähän selvempi, kun mine ei takto ymmerte soomi. Noo, jahas, sine meinata et jok’ikistä talokas Mikkelin vahriks?»

»Niin.»

»Noo-ja! Ihan presist sama meiniggen kun mine meinata!»

Lindblom rupesi niin hyväksi, että tarjosi Jannelle piippuun, vieläpä kaatoi ryypynkin. Valitti, että hänellä on niin hirveän kiivas luonne. Oli luullut häntä tultavan muistuttamaan virkavelvollisuudesta, ja siitä oli suuttunut, kun hän koettaa tehdä mitä ikänä voi. Kehui kuulleensa, että Hautalan Janne on siivo mies ja toivoi, ettei heidän välillensä tästä nyt paha meno tulisi. Lupasi kuulutuksella kirkossa määrätä vahdit ja ryhtyi vielä Jannen kanssa neuvottelemaankin vahdiston järjestämisestä. Hautalaisen lähtiessä kädestä hyvästeli, kehoitti talossa käymään ja ilmoittamaan, kun ne junkkarit pahaa tekevät.

Hautalan Jannenkin mieli oli lauhtunut. Hänen suora talonpoikaissydämensä oli vähällä voitettu. Kun sen lisäksi Lindblom lopuksi otti niin hyvästi huomioonsa esityksen, niin hän pois tullessaan jo tätä melkein ihanteli kelpomieheksi. Keittiössä sanoi Janne hyvästit Margareetallekin, joka sukanparsinnasta, kun toinen neula oli hampaiden välissä, hiukan nenälasiensa ylitse tirkautti häneen.

Vähän ajan kuluttua ilmestyi eteisestä keittiöön Saviojan Ville. Kuuhaillen pelokkaana ympärilleen kuin palokärki läheni hän Margareetaa ja kysäisi:

»Voi, saiskohan sinne mennä, vallesmannin puheille?»

»Mene, mene», virkahti Margareeta silmiään työstään nostamatta, »mene jo.»

»Häh?... mitä sanoitte?»

Muori ei enää puhu mitään.

»Voi vaivaista, saiskohan sinne mennä?» Ville oikaisee selkänsä ja itsekseen päivittelee. Rohkaisee vihdoin luontonsa, lähenee ovea, sohlailee lukkoa ja saa vihdoin auki. Pistää ensinnä päänsä ovesta sisään, sitten toisen jalkansa ja vihdoin hyvin epäillen toisen. Margareeta katselee nenälasiensa ylitse ja nauraa. Nimismies vilkauttaa pöytänsä äärestä taakseen, näkee ukon seisovan lakki kourassa ovipielessä. Päätään kääntämättä kysyy hän asiaa.

Ville-ukko ei kuullut kysymystä, eikä vielä toistakaan. Nimismies nousi, kääntyi häneen päin.

»Hyvää päivää!» Ville kumartaa.

»Asiaa?»

»Häh?»

»Asiaa!»

»Niin, niin asiaa on. Nähkääs kun varastivat, häjyt, varastivat kaksi lammasta yht’aikaa...»

»Kutka?»

»Häh?... Niin, niin todella, kaksi. Kyllähän ne junkkarit ovat ennenkin aina vieneet, mutta vain yhden kerrallaan, eikä niistä ole tullut nimismiehelle ilmoitetuksi, kun se nyt on nuorilla se surkea tapa.»

»No, no, kuka se on varasta?»

»Häh! Mulla on, herra vallesmanni, niin kovin raskas kuulo, että jos sanoisitte vähän kovempaa. – Häh? kukako varastanut? Noo, niitä oli järjettömän suuri joukko ja tuo Karhun Esa vaivainen, joka aina on joka paikassa, kyllä se on ollut niin kuin etumiehenä. Ja sitten, jos olisivatkin ottaneet huonoimpia, mutta joko nämä, joko jo! Parasten niskaan vain... Ja sitten, ajatelkaas julkeita...»

»Oleko sulla todistajat?»

»Häh? tosiko? No niin tosi, että vaikka mun tuomiolle pitäisi tästä paikasta, niin ihan tosi on! Mitä minä nyt valheitten kanssa, jopa se nyt olisikin.»

Mitään enää puhumatta avasi Lindblom oven ja työnsi Saviojan keittiöön.

»Marketta, sano telle eijele, et mene kotiansa ja lehette tenn asijalle teys-jerkinen ihmistä», jonka jälkeen hän veti ovensa paukkuen kiinni. Ville jäi seisomaan selkä koukussa ja pelkkänä kysymysmerkkinä, katsahtaen väliin Margareetaan ja väliin oveen, joka pysyi suljettuna.

»Mitä se sanoi?» kysyi hän kuiskaten Margareetalta ja läheni tätä.

»Tuon nyt on mustalainen taas sisällä, tuon hyväkkään», puheli muori herraansa tarkoittaen, tarttui Villen hihaan ja rupesi vetämään pihalle päin. Ukko seurasi vastustelematta pihan ulommaiselle reunalle, voivotellen ja pahoin pannen huonoa kuuloaan.

»Kun piinaa ja kiusaa ihmisiä niin kuin olisi pahanhengen niellyt. Tuo äijäparkakin sellaisesta matkasta on tullut ja ulos vain heittää kuin kissan... Ja nuo ihmisparat, jotka vain kärsivät. Tuo äskeinen isonenä lie taas antanut sille selkään. – No, kuulettekos te?»

»Joo. Mitä se sanoi?»

»Se on nyt taas niin pahalla tuulella, että teidän on parasta mennä kotiin ja tulla uudestaan. Ottakaa sitten täysikuuloisia miehiä mukaanne. Kuuletteko te?»

»Kyllä minä.»

»Vallesmanni on niin hääsillä, ettei se jaksa puhua niin kovaa, että te kuulisitte.»

»Voi vaivaista! No olikohan se minulle vihassa?»

»Ei, mutta nuo toiset hänet suututtivat, eikä hän saa niin pian luontoansa takaisin.»

»Niin, niin, soo’o. Pirukohan nekin siihen juuri toi, nuo körttiläiset? Häh? Niin, niin todella, mistä te sitä tiedätte. Voi vaivaista. Mutta ettekö te, matami, menisi puhumaan sille, tulisi minua auttamaan? Katsokaas, asia on tällainen, minä sen nyt oikein kerron teille.» Ja hän kertoi taas koko jutun. Mutta ei saanut apumiestä Margareetasta, muuta kuin kehoituksen tulla täysikuuloisten miesten kanssa asiaansa ajamaan.

Muorikin vihdoin pakeni Villen käsistä, joten hän meni hevosensa luo ja ennen lähtöänsä paneskeli siinä korvan taustaansa raapien:

»Voi vaivaista...! Voi jumalatonta, kun oli häjynkurinen.»