Puukkojunkkarit: Ensimmäinen osa: X Nuoriso elementissään

IX »Pitäjän paras poika»

X Nuoriso elementissään Puukkojunkkarit Kirjoittanut Santeri Alkio

XI Korvenloukon tappelu

On Mikkeli-lauantain ilta. Kaikkialla kuuluu pihoilta melskeitä ja rähinöitä. Nuoret miehet häärivät rattaiden ympärillä varustellen sinne mukaansa rautaheloilla varustettuja kankia, tervapiiskoja ja malmareita. Isäntiä seisoo ryhmissä, kädet housuntaskuissa, suut hymyssä kertoen omanaikaisistansa Mikkeli-ajoista, vakuutellen, että silloin sitä miehiä oltiin. Kertomukset synnyttävät ankaraa kinastelua, sillä pojat eivät mitenkään tahdo myöntää, että ennen olisi voitu ja osattu elää niinkään hurjasti kuin tähän aikaan. Todistettiin väitteitä kahdenpuolisilla kertomuksilla ja esimerkeillä.

Niiden poikain silmistä ja käytöksestä loisti innostus ja hehkuva ilomielisyys, joilla jo oli varmuus hevosesta. Vähän nurpeamman näköisenä käyskentelivät toiset, ne, joiden hevoset vielä olivat saantosaaliissa. Ne kokoutuivat pieniin ryhmiin nurkkien taakse kuiskuttelemaan. Pimeän hämärtäessä puikkelehti yhdestä ja toisesta tuvasta ja tallista ulos miehiä, jotka sitten takkinsa alta sopiviin piilopaikkoihin heittelivät suitsia vielä hetkiseksi odottamaan. Sitten he iloisesti vihellellen kävelivät iloisten joukkoihin ja rupesivat rentoina olemaan.

Miehiä, paksut tampiot käsissä, alkoi raiteille kokoutua. Ne olivat yövartijoita. Heidän ja saman kylän poikain välillä syntyi hauskoja keskusteluita. Oman kylän pojat heidän puolestaan vaikka päällään seisokoot!

Noin kymmenen tienoissa iltayöstä jo alkoi kuulua räikeämpiä ääniä, rattaiden jyräkkää ja laulua. Sen tunsi kuitenkin heti, että nuo laulajat olivat vielä miehiä, sillä usein helähti raikas sävel kauniisti ja kuulosti siltä kuin se olisi tulkinnut jonkinlaista viatonta sydämen iloa. Ne olivat enimmäkseen vasta pieniä, noin yhden, kahden ja kolmen hevosen joukkoja. Mutta niihin liittyi uusia. Tuon tuostakin ilmestyi joltakin takapuoliselta metsäpolulta ratsastaja vainion laitaan, siitä poikki peltojen ajoi maantielle välttääkseen oman kylän vahteja, jotka eivät nekään säästäneet miestä, jonka tiesivät hevosen varkain ottaneen. Tielle päästyään ne tuulena lennättivät kotikylän läheisyydestä. Tunnustelivat kappaleen matkan päässä, oliko vyölle sidottu tervataki, taskussa oleva pannunvarsi, puukko sekä viinapullo tallella. Kun kaikki oli oikein, kuului iloinen kiljahdus, hevonen sai selkäänsä suitsenperistä, ja lähti laukkaamaan, kunnes saavutti joukon, mihin liittyi ja sekaantui.

Yö ei ollut varsin pimeä, oli täysi kuu, joka kuitenkin piiloili pilvessä iltayöstä. Ilma oli leuto ja lämmin, eikä kurakaan teillä haitannut.

Kyläkuntain yövahdit käsittivät tehtävänsä hyvin monelta eri kannalta. Yhtäällä varasivat tankoja, jopa hirsiäkin maantien sivuihin, aikoen niillä nostaa ajajilta tien pystyyn. Siinä kuului keskusteltavan eri kyläin pojista; muutamille tuntui erikoista vihaa olevan ja niiltä vannoen uhattiin matka katkaista ehdolla millä hyvään. Toisia taas suosittiin, kehuttiin aika miehiksi ja lupailtiin antaa käsin koskematta ohi mennä. Syntyipä vahtien kesken väittelyltäkin, yhdellä oli syytä ottaa kiinni yksi, jonka toinen olisi laskenut menemään. Näki sellaisiakin vahteja, jotka pakenivat lämpimiin saunoihin, hakivat niihin viinoja ja heittivät toimensa yövahtina siihen. »Antaa poikain ajaa!» sanoivat. »Ajettu sitä on ennenkin ja tapeltu.» Kun hiukan enemmän hattuun meni, jo hevoset eteen otettiin ja lähdettiin ajolle. Hauskaapa onkin vielä kerran oikein hurjastella, näyttää pojille, että äijät ne ovat kuitenkin äijiä! Mikot ja Matit asettivat tankoja ja kirveitä rattaille. Yövartijoita elähdytti yhtäkkiä nuoruuden muistot: verraton halu näyttää nuorille, että »näin sitä ennen oltiin, kun housuissa käveltiin».

Muutamalla taholla taas oli vahtien enemmistö heränneitä. Niissä parvissa olivat puuhat vakavammat. Kovat aseet käsissä, pyssyt, rautapuntarit, jykevät hiilihangot ja sen semmoiset. Näin varustettuina seisoskelivat hiljakseen huoneitten vierustoilla ja teroittivat korviaan kuulemaan jokaista lähestyvää ääntä ja meteliä.

Toisessa päässä seurakuntaa meni pitäjän läpi juoksevan joen ylitse silta, jota sanottiin Harjun sillaksi. Siitä yli oli kaikilla Mikkeli-ajajilla tapana mennä. Siksipä olikin sinne määrätty vahvempi vartiojoukko.

Harjun sillalla seisoi nytkin puolenyön ajoissa kymmenkunta miestä. Kuu alkoi juuri päästä pilviverhostaan, valaista tienotta ja kimallella omituisen kirkkaasti hitaasti juoksevan virran vedenkalvossa. Kahden puolen jokea oli niittyjä, mutta mänty- ja koivuviidakko pisti sillan kohdalla jokeen asti. Muutamia taloja ja mökkejä oli vähän matkan päässä lähellä siltaa.

Muuan sillalla seisovista miehistä virkahti:

»Tässäpä on oikein kaunis paikka, näin kuuvalolla.»

»On», myönsi toinen, »kaunis tämä on päivälläkin. Kumma ettei tuohon rämäkkään ole jo kuokan kanssa käyty. Eiköhän siitä saisi oivallista leipämaata?»

»Epäilemättä», arveli kolmas, joka oli Kasarin Tommi, »epäilemättä siitä tulisi leipämaata, mutta tottapa ei sitä tarvita, kun ei siihen ole käsiksi käyty. Siksi toiseksi, sellainen mies, jonka tuossa toisella puolen on tuo paras osuus, ei joudakaan maanviljelyshommiin.»

»Kenen se on?»

»Kenen! Karhun Esan.»

»Ohoo, jassoo. Noo, Esa-poika ei paljon ehdi huolehtimaan talostaan. Kotipellon pientareillekin alkaa jo pajupensaita ilmestyä.»

»Niin, se poika... Saa nähdä miten sille vielä maailmassa käy. Mutta sepä on kumma, ettei tänne asti jo ole yhtään päässyt tulemaan niistä ajolaisista, saavatko ne siellä kylissä ne niin kiinni?»

»Eei, kyllä niitä tulee, mutta eivät ole vielä ehtineet.»

»Mutta miehet», sanoi suutari Erkki, joka myöskin oli joukossa, »näinkö me vain odotamme niitä, melkein paljain käsin? Emme saa yhtäkään kiinni.»

»Se on ihan totta, jos niitä tulee isojakin joukkoja», myönsi Särkiniemen Juho ja laski perään, että olisi tällaiselle miesjoukolle niin suuri häpeä laskea niitä menemään, ettei sitä saisi ikänä anteeksi.

»Niin, no», sanoi Kasarin Tommi, »koska meillä on kirveet, niin mennään ja murretaan puita poikki tien kahden puolen siltaa.»

Ehdotus hyväksyttiin ja lähdettiin viidakkoon. Heti alkoi kuulua vilkasta hakkuuta, joka omituisesti kajahteli hiljaisessa yössä.

Yhtäkkiä koski korvaan pohjoisenpuoleiselta tieltä rattaiden pärinä ja laulu. Miehet vetivät puitansa hätäisesti ja kasasivat ne tielle. Juosten kiirehtivät etelänpuoliset pohjoispuolelle. Joukot ryhmittyivät kappaleen matkaa murroksen yläpuolelle kahden puolen tietä.

Jo läheni huutava joukko. Yövahdit vapisivat jännityksestä ja puristivat kourissaan paksuja tankoja. Kuu valaisi tietä. Yövahdit piiloutuivat puitten varjoon.

Jo lennätti tienmutkan takaa esiin hevonen ... kaksi ... kolme, siihen loppuivat. Tietysti aavistivat vartijoita sillalla olevan, koska laulu muuttui yhä enemmän uhittelevan karjuvaksi.

»Tpruu!»

Ensimmäinen hevonen hyppäsi murrokseen, sekausi jaloistaan riostoon, kun sitä yhä selkään hutkittiin, vihdoin valahti holtitonna mahalleen, ähkien ja puhkien. Samassa kun kaikkien ajajain hevoset seisahtuivat ja miehet kiroten aikoivat rattailtaan juosta pois korjaamaan puita tieltä, ilmestyivät vahdit metsästä.

»So, pojat! antakaa puiden olla, ette te kuitenkaan tästä pääse», sanoi Kasarin Tommi, joka vahtien etunenässä astui estämään tien perkausta.

»Hääh? Kuka se on, joka luulee olevansa parempi kuin minä?» huusi poikain joukosta Talvikosken Köpi, joka hevosta hurjasti mäntäten koetti saada sen menemään murroksen yli.

Kopin isä, Hermanni, oli myöskin vahtijoukossa. Kuultuaan poikansa äänen kiirehti hän metsästä tielle. Ennen ei ollutkaan lähdön kiirettä pitänyt.

»Onko se Köpi?» kysyi tunnustellen poikansa ääntä.

»Mitä?» Pojalta pääsi roima kirous. »Onko tuo äijäkin – (taas sai isä paholaisen nimen) täällä?» Poika kääntyi päin ja tirkisteli varjoon, missä isä vielä viipyi.

»Vai niin!» huusi Hermanni. »Lupasinko minä sulle raadolle hevosta?» Hermanni astui poikansa ääreen ja tavoitti temmata suitset tämän kädestä. Mutta Köpi antoikin korvapuustin, joka lennätti isän nurin.

Sillä välin olivat toiset vahdit jo karkoittaneet vähäisellä kahakalla murroksen murtajat, huusivat ja melusivat näiden kanssa niin, että isän ja pojan välillä syntynyt kahakka jäi huomaamatta. Pojat hankoilivat hevosiansa kääntämään ja takaisin palaamaan, mutta vahdit estelivät sitä ja aikoivat ottaa hevoset pois, kun arvelivat niiden olevan varkain otettuja.

»Auttakaa hyvät ihmiset!» kuului silloin huuto murrokselta, josta muut sähistessään olivat vetäytyneet kappaleen matkaa edemmäksi. Huutoa kohden nyt kääntyi kaikkien huomio.

Isän ja pojan kesken oli syntynyt todellinen tappelu. Saatuaan iskun pojalta antoi isä ylöspäästyään heti puullaan kaljauksen, joka kuitenkin onnistui niin huonosti, ettei poika edes kaatunut. Heti ryntäsi Köpi isäänsä käsiksi, heitti hänet murrokseen ja rupesi jaloin sotkemaan sinne. Silloin pääsi isältä hätähuuto.

Suutari Erkki ehti ensimmäisenä paikalle näkemään, miten poika vimmoissaan allansa makaavan isänsä tukkaa repi.

»Auttakaa!» kähisi Hermanni henkihieverissä.

»Minä sinun, sen...», kirisi poika hampaittensa välistä, vääntyen polvilleen isän rinnan päälle. Mutta tuskin oli hän siihen päässyt, kun jo suutari kaksin kourin tarttui hänen tukkaansa ja tempaisi syrjälle. Pojan kädet irtausivat isästä, joka kipeästi valittaen huoahti. Nyt syntyi suutarin ja Köpin välillä kamppailu. Tuo vähäläntäinen pikilangan tekijä näytti kuitenkin olevan niitä miehiä, jotka ovat täyttä rotua maasta alkaen. Köpi sai niin tiheään leuoilleen suutarin nyrkeistä, että kiroillen pakeni askel askelelta edellä silmillään jotakin asetta etsien. Mutta nyt sekautuivat muutkin asiaan, kumpaisellekin tuli puolustajia, ja tappelu oikeata mallia oli heti valmis. – Vahdit eivät tähän saakka olleet kankiansa käyttäneet, vaan nyt alkoi pari miestä niitä heilutella sillä seurauksella, että muutamat pojista kukistuivat tien poskeen ja toiset rupesivat pakenemaan. Kasarin Tommi, joka äkkäsi Talvikosken Hermannin huonon tilan, tämä kun ei päässyt paikaltaan minnekään, tempaisi hänet syliinsä viedäkseen metsään ja huusi mennessään:

»Ottakaa se Köpi ja sitokaa kiinni, isänsä tappaja!»

Joukossa, joka oli kylläkin raivoisa, kuului tuo ääni kuitenkin siksi kamalalta, että parit erkausivat paikalla ja monesta suusta tuli yht’aikaa:

»Isänsä tappaja?»

»Isänsä tappaja!» matki Köpi kummallisella äänellä.

Useimmat riensivät katsomaan, niin pojat kuin vahditkin. Tappelu taukosi niin, ettei edes sanoilla riidelty.

»Kuolee tämä!» virkkoi Kasarin Tommi.

»Kuoleeko?» kyseltiin.

Köpi yksin askaroitsi syrjätoimissa, selvitellen hevosensa suitsia, nähtävästi aikeessa huomaamatta, jos mahdollista, lähteä karkuuttamaan kotiin päin. Silloin tarttui kaksi miestä hänen käsivarsiinsa.

»Tules katsomaan tänne!»

»Mitä?»

»Mitä!»

Köpi vietiin isänsä viereen. Tämä makasi kipeästi valittaen selällään sammalten päällä. Joitakin katkonaisia sanoja sai hän sanotuksi, mutta kova pistos seurasi aina joka yritystä. Kasari oli asettanut hänet makaamaan paikkaan, mihin nyt täydellä terällään loistava kuu loi kirkasta valoa.

»Voi poikani», äänsi Hermanni. Näkyi tahtovan jatkaa jotakin, mutta ankara pistos vääristi suun, otti hengen kiinni ja veti kasvoille sinertävän värin.

»Voi poikani», yritti hän uudestaan. »Vanhurskas Jumala ... joka ... kaikki tutkii.» Taas ehkäisi pistos. Hän pyysi viemään kotiin.

Koko ajan pitivät miehet pojan käsivarsista, seisottaen häntä runnellun isän vieressä. Köpi ei ollut virkkanut sanaakaan, ennen kuin isä mainitsi kotiin viennistä.

»No onpa täällä hevonen.»

»Joutaako se?» kysyi Kajari ivallisesti.

»Mikäs siihen nyt...» Meni hymyyn pojan suu.

»Auttaako? Mikäkö siihen nyt auttaa? Ei mikään. Eikä siihenkään, että sinut viemme mukana», sanoi Kasari.

»Jos tulen. Eikä siitä tuosta nyt vielä kuole.» Ei häntä nyt sentään naurattanut.

»Kuolema, kuolema tästä tulee... Oi tuota pistosta. Kun pääsisi kotiin», valitti Hermanni.

Miehet ryhtyivät tuumiskelemaan. Päätettiin viedä aluksi ainakin likimmäiseen taloon, tehdä kantotelineet ja kantaa, koska otaksuttiin mahdottomaksi, että lyötyä rattailla täristäen voitaisiin sinne saada. Muutamat miehet ryhtyivät heti tekemään kantotelineitä. Ikään kuin uuden riidan nostamista kammoksuen eivät nuoret miehet olleet kiireessä pois lähtöön. Mutta sitä mukaa kuin kantotelineet valmistuivat, kasvoi poikain levottomuus ja lähdön halu. Ensimmäiset vaikutukset alkoivat haihtua. Vielähän se kitisee tuossa elävänä! Kuka sen on sanonut, että hän kuoleekaan? Turhan päälle vain tässä aikaa kulutellaan. Pojat jo liikuskelivat huomiota herättämättä hevosten luo. Miehet nostivat Hermannin kantopaarille.

»Kyllähän minä nyt tässä kiinni pitämättäkin pysyn», virkahti Köpi, joka näki kumppaniensa etääntyvän ja toivoi mukaan pääsevänsä. Vasta tässä huomattiin, että toiset olivat hevosten luo menneet.

»Aikovat lähteä. Ei lasketa. Menkää ottamaan kiinni!» Toisia jäi Hermannin paaria valmistamaan, toiset juoksivat tielle kankineen.

Silloin alkoi kuulua merkillisiä ääniä viidakon läpi. Ensin sen nähtävästi vahdit kuulivat, sillä he seisahtuivat, kun pojat jo laittausivat rattailleen. Mutta kohta olivat viimeksimainitutkin pelkkänä korvana. Kuului sekaisin ilmaa tärisyttävä rääkymäkuoro, lehmänkellojen, kulkusten ja rattaiden pärinä. Mitä lähemmäksi ääni tuli, sitä veltommaksi ja innottomammaksi vahtien silmäin loiste himmeni. Hiljaisina, kuiskutellen pojatkin kuuntelivat: liekö ystäviä vai vihollisia? Kuului se Talvikosken Hermanninkin korvaan, jonka viereen Kasari yksin oli jäänyt.

»Tulee uusi tappelu, kantakaa minut pois.»

Suutari Erkki, joka uskollisesti oli pidellyt Köpiä, heitti tämän irti.

»Mene mihin tahdot, kyllähän kiinni saadaan!» huudahti hän, ja tarttuen kantopaariin lähti Kasarin kanssa kantamaan Hermannia.

»Jos sinussa olisi hiukankin ihmisyyttä tallella, niin tulisit olemaan isäsi kanssa nyt, kun kuulet äänistä, että tässä tulee uusi yhteenotto», huusi Kasari.

Mitään sanomatta vetäytyi Köpi tielle päin. Meteli läheni yhä. Sillä välin olivat vahdit, vartoen uuden joukon tuloa, melkein huomaamatta jättäneet pojat uutta karkua yrittämään. Nämä ajoivat murrokselle kahdella hevosella, joista edellinen meni hämmästyttävällä voimalla ylitse. Kaksi miestä oli rattailla, toiset kaksi huutaen juoksivat perässä. Kumppanit jäivät jäljelle ja pistäysivät sitten metsän turviin. Toinen hevonen oli vähempivoimainen, se uupui murrokseen, jossa nyt vahtien ja sen isäntien välillä syntyi uusi aherrus. Ei se kuitenkaan ollut mitään tappelua enää, sillä yhä lähempää kuuluva meteli näytti halvauksen tavoin vaikuttavan kumpaisiinkin. Siinä temmeltäessä ei ollut kukaan huomannut Köpiä, joka tien sivuun ajetun hevosensa luona yhden toverinsa kanssa askarteli. Juuri siltä puolen tietä oli vetäytynyt pois osa siihen vedetyistä puista, niin että päälle käyvällä hevosella voi siitä vähin vaivoin ajaa.

»Pois tieltä ja jaloista!»

Kyllä siinä saikin korjata itsensä! Köpin hevonen kun sai seipäästä iskun, laukkasi ylitse kuin pakojänis. Ei kukaan ehtinyt estämistä ajatellakaan, hyvä oli kyllä, kun alta pois pääsi.

»No pääsivätkö ne menemään?» kysyi Kasari, joka nyt juosten tuli paikalle.

»Kysyä tätä!» eräs vahdeista melkein itkusuussa vastasi.

»No voi... Miehet, menkää nyt edes neljä kappaletta tuonne eteläpuolelle... Taikka ei sittenkään! Parempi on, että ollaan täällä kaikin ottamassa vastaan. Mutta entäs tuo hevonen?»

»Pojat lähtivät karkuun ja hevonen jäi tuohon makaamaan kuin ahma.»

»Korjataan se pois! Mäsäksihän se muuten ajetaan. Hoi!... no ottakaa kiinni, mitä te siinä?» Kasari tarttui hevosen päähän ja rupesi ylös ajamaan. Mutta joko se oli vahingoittanut jalkojaan taikka oli se niitä omituisen luontoisia hevosia, jotka, kun kaatuvat, eivät yritäkään nousta ylös. Suutari Erkki ja eräs toinen tuli apuun, mutta hevonen ei risukon päältä hievahtanut. Jo koettivat miehet vetämäänkin ruveta. Toiset vahdit seisoivat ääressä tampiot käsissä saamattomina päivitellen, nähtävästi yhä lähenevää melskettä ajatellen, sillä silmät yhä tähtäsivät pohjoista kohti, tietä myöten, jota kuu yhä valaisi.

»Oo!... tpruu!... no no, nyt nousee, pane Erkki kankesi sieltä mahan alle ja väännä, ehkä sitten nousee. Hiiden koni! No oletteko te siellä halvatulta, vai miks’ette tule auttamaan?»

Tien mutkasta syöksi esiin ratsastaja. Hevonen lensi kuin noidannuoli. Useimmat vahdit väistyivät pois tieltä, mutta toiset asettuivat kangin ja haralla käsin eteen aikeessa pidättää hevosen.

»Joko sieltä nyt?...» huudahti Kasari. He jättivät hevosen, jonka nyt olivat murroksesta selvittäneet, tielle, ja riensivät toisten joukkoon.

Ratsastaja huomasi vahdit saavuttuaan noin kymmenen sylen päähän. Hän päästi huikean kiljahduksen ja antoi suitsivarsista hevoselle. Se tunki empimättä miesjoukkoon. Miehet väistyivät ja kokivat kangillaan lyödä. Mutta hevosen tavattoman rohkeuden vuoksi syntyi sellainen häiriö, ettei yksikään lyönti vahingoittavasti sattunut hevoseen, ei ratsastajaan. Murrokselta hevonen yhtäkkiä peräytyi. Ratsastaja oli vähällä pudota hevosen kaulan yli maahan, mutta saavutti kuitenkin tasapainonsa. Kun rohkeimmat vahdeista nyt jo lähenivät hevosta, rupesi se isäntänsä kiljuessa potkimaan niin, että kaviot maantien kivistä tulta iskivät. Suutari Erkki sai rintaansa potkun ja kellistyi tien sivuun. Tuon kumman elukan potkujen edessä pakenivat jo rohkeimmatkin. Ratsastaja, joka oli tunnettu Karhun Esaksi, sai sen ajetuksi murroksen yli. Oli jo päässyt sen toiselle puolelle, kun tien mutkasta ilmestyi kuun valoon varsinainen joukko.

Hämmästyksen kohahdus pääsi useilta vahdeilta, kun ottivat pitkän potkun viidakkoon. Karjuvan joukon ensimmäiset hevoset ehtivät murrokselle ja pysähtyivät. Edellimmäisillä oli viikatteet varsistaan köytettyinä kärrynaisoihin. Huomattuaan murroksen edessään riensi rattailta joukko miehiä, jotka yks’ kaks’ puhdistivat tien. Tässä villitysti kiljuen ja heitellessään ilman kautta korkeassa kaaressa puita tieltä metsään huhuilivat ja huutelivat pojat vahteja, puhutellen heitä mitä verrattomimmilla haukkumanimillä ja kutsuen luokseen. Mutta nämä pysyivät piilossaan, uskaltamatta yksikään näyttäytyä suojelevien puiden varjosta. Koko matkue, johon näkyi kuuluvan kymmenen hevosta rattaineen sekä kolme ratsumiestä, oli pysähtynyt. Siinä huudettiin, karjuttiin, laulettiin, kirottiin, siunattiin ja naurettiin verrattomassa sekasotkussa.

Karhun Esan kiljuvan äänen hyvinkin muitten joukosta erotti! Hän pyörähteli ratsuineen kuin mikä johtaja ikään, toisinaan puhuen jollekulle, toisinaan taas mielettömästi kiljuen ja mellastaen.

»Poja-at! haetaan vahdit metsästä ja katsotaan mitä ne ovat syöneet!» Ääni lähti Iikan Antista.

»Jaa pojat!» Siihenpä ehdotukseen vasta mielellään yhdyttiin! Ruvettiin uudestaan hyppimään, kiljumaan ja kerskumaan. Osa poistui jo kappaleen matkaa metsään, mutta näkyivät aristelevan: metsä kun oli synkkä ja pimeä ja miehisiä miehiähän ne lienevät vahditkin... Kuka tietää, mistä pensaasta isku tulee...

»No näitkö sinä niitä?» kysyi Kuivasen Ella Esalta, joka parhaillaan sitoi ratsuaan puuhun.

»Näin. Niitä oli kuin hiiriä mun ympärilläni, mutta lakosivat kahden puolen, ei uskaltanut yksikään kiinni yrittääkään. Minä en saattanutkaan mennä ohi, vaikka kyllä musta tuon rioläjän yli olisi mennyt kuin tyhjää, minä annoin sen mennä takaperin ja ne rupesivat kangillaan lyömään», toimitti Esa.

»Ha haa!» nauroi Ella sekä useat muut, jotka olivat keräytyneet kuuntelemaan. Tiesivät näet, mitä siitä seurasi.

»Musta se rupesi annattelemaan takapotkillaan niinkuin poika, ja kyllä niistä pari ainakin sai sellaisen narstin, että saakuri soita, tuntuu vielä ylihuomennakin. Sitten ne katosivat metsään, etten minäkään ehtinyt edes nähdä, olivatko ne isoja vai pikkuisia.»

Toisia kovin nauratti.

»Se musta, se on poikaa!»

Taputeltiin mustaa.

»Sellaista hevosta ei ole toista.»

»Eikä sitä olekaan!»

»Mutta kenenkä on tuo hevonen?» kysyi joku nyt, kun huomasivat äsken murroksesta väännetyn hevosen tien sivussa. Arveltiin, että se on joko vahtien tai ovat nämä saaneet sen pojilta. Päätettiin ottaa sekin mukaan ja vähentää kuormia, joissa muutamissa oli viisikin miestä.

»Mutta Viitakylän vahdit, ne olivat housuissa ne», rupesi Iikan Antti kehumaan. »Minä sain olkapäähäni sellaisen mällin, että lempo soikoon, jos ei vain ole tilaltaan.»

Niin kehuivat useat muutkin saaneensa. Esan musta se oli sielläkin ihmeitä tehnyt.

»Mutta tuo on hyvä keino, kun on nuo viikatteet!» rupesi muudan kehumaan. »Ei siihen ole poppa tulla hevosen päähän. Viitakyläläisetkin koreasti päästivät viikatekuormat ensin ohi, mutta perimmäisiä heti rupesivat ahdistelemaan.»

»Hyvät ne ovat, ei sitä pitäisi koskaan lähteä ajolle ilman niitä. Kun ei vain ole oikein päällekäypäinen hevonen, niin kiinni ne ottavat.»

»No ei tällaista joukkoa, kyllä siihen on ihmisen kamala tulla.»

»Mutta mitähän ne tuolla metsässä...? Luulevatko ne, että vahdit nyt siellä selkäsaunaa odottelevat.»

»Pojat hoi! Tässäkös me rupeammekin nyt rähjäämään koko yön? Antakaa mennä niiden vahtiparkain niin pitkälle kuin tie piisaa.»

»Voi noitakin miekkosia ... tullaan tänne vahtiin ja tehdään risuläjä miesten eteen. Liekö ne meinanneet meitä estää eteenpäin menemästä tällä asuulillaan?»

»Rukoilkaa pojat niille jänishousuille karhun sappea! Hooi! vetäkää, vahdit, sitten henkeenne, ei sitä lusikalla anneta!»

»Karhun sappea nuorille pojille,

sanoi Salmin Jussi,

siitäpä karskille koijarille

tulee suden kurssi.»

Jotkut uskalsivat muutaman sylen metsään, mutta palasivat sieltä jälleen samaa päätä takaisin. Koko vahtien takaa-ajo siis rajoittui siihen sekä huutelemiseen ja meluamiseen. Kun ei vahteja kuulunut, lähti joukko vihdoin kiljuen menemään eteenpäin. Sillan toisella puolella oleva murros synnytti uutta naurua... Kun luulevat kakarain touhuilla tällaisia miehiä pelottelevansa!

»Pian, pian!» huusi Esa, joka hevosineen oli jo toisella puolen murrosta, »olisihan siitä päässyt, näkyyhän tuosta jo ennenkin yli ajetun.»

»Älä nyt hädi, tehdään tie puhtaaksi. Korvenloukolta kuitenkin tulevana pyhänä tuodaan monta vainajaa kirkonmäelle. Tottapa maahanpaniaisiinkin mennään?»

»Älä nyt siitä vielä murehdi! – So hevonen!»

»Soo!»

»Noo liinukka!»

»Puukkoo tuppeen ja malmari povehen!

– – –»

Ratisi, pauhasi ja raikui hiljainen metsä. Kun kajastus vain enää kuului etäämmältä, kuulosti siihen sekautuva tuulenhumina puitten latvoissa kuin vahvan miehen huokailu. Siihen muutamain syyslintujen pelokkaat, katkonaiset viserrykset sekausivat kuin hennon naisen valittava uikerrus.

Vahdit palasivat metsästä tielle, neljä miestä kantaen Talvikosken Hermannia, joka melkein joka askelella valitti.

»Jäämmekö me tänne vielä, vai?» kysyi joku, kun kantajat olivat pois lähdössä.

»Niin, mitäpä täällä. Viisi niistä muista joukoista, kun tuon kanssa nyt noin kävi», sanoi Kasari korjaten hiukan paarinaisaa olallaan. »Sitä paitsi tarvitsee tässä apumiehiäkin, jos niitä ilkiöitä sattuu vastaan tulemaan, niin mitäs me voimme kantaessamme ketään päältämme torjua.» Tästä oltiin yksimielisiä ja päätettiin lähteä pois.

Kun taas lähdettiin käymään, kompastui yksi kantajista, että oli vähällä kaatua. Talvikosken Hermannilta pääsi kipeä älähdys.

»Oi voi», huokasi suutari Erkki, »onkohan Vanhurskaan Jumalan käsi jo kokonaan alettu?»

»Ei», arveli joku toinen, »se on nyt nostettu. Hän lyö meitä tällä haavaa meidän synteimme tähden. Tämä uppiniskainen ja paha kansa ei usko, ennen kuin se kukistaa itse itsensä pahuudessa.»

»Niin taikka näin, mutta ovat ne sentään aika vietäviä nuo, jos sitä oltiin hyviä ennenkin», virkkoi Särkiniemen Juho.

»Kiroile siihen vielä!»

»Mahtaisivatko nuo siunaamallakaan parantua.»

Sillä välin kuin vahdit Harjun sillalta näin kulkivat surusaatossa kantaen Talvikosken Hermannia, riensivät pojat, minkä hevosten kavioista saivat lähtemään, kohti Korven kylää. Kun vielä oltiin noin parin kilometrin matkassa, pysähdyttiin tielle varustautumaan ja valmistelemaan. Tässä oltaessa vei Kuivasen Ella Karhun Esan hiukan syrjään ja kysyi:

»Tottapa se nyt niin on kuin on puhuttu?»

»Mikä?»

»Ettäs autat minua saamaan sen Santran kärryilleni?»

»Kuinka sinä sitä kyselet? Sitä vartenhan nyt on lähdettykin.»

»Niin mutta, arvelin vain, että...»

»Sinulla on aina niitä sellaisia. Asia kuin asia ja mies kuin mies. Santra tulee nyt, vaikka se olis seitsemän lukon takana.» Esa jo lähti, mutta kääntyi vielä nauraen sanomaan:

»Se on eri asia, kuka siitä sitten morsiamen saa!»

»Älä piru...», murisi Ella.

»Mitä?» Esa hypähti yhtäkkiä takaisin Ellan eteen, silmät välähtivät, nyrkit sojahtivat ja hän näytti niin kiihottuneelta tuon yhden sanan johdosta, että nähtävästi ei olisi tarvittu muuta kuin napsaus, niin olisi jo ollut ystävänsä kurkkutorven kimpussa.

»Kaa, älähän nyt...»

»Koetetaanko paikalla?»

»Niin, aina sinä olet niin kamala.»

»Kamala! Mutta mitäs sinä sitten?»

»Lähdetään nyt, emme suinkaan me tässä rupea riitelemään.»

Esakin jo alkoi malttaa mieltään ja lähti Ellan perään kävelemään.

»No en minä riidellä tahdo ... enkä paljon pane väliksi vaikka riidelläänkin. Tietäähän sen ainakin puoli maailmaa, etten minä pane vastaan muuta kuin mahdottomia.»

Ella, jolla ei ollut halua riidellä Esan kanssa ja varsinkaan ei tänään, etääntyi hänestä enempää jankuttamatta ja meni hevosensa luokse.

Taas lähdettiin matkalle. Aamun koi alkoi jo hiukan sarastaa. Esa oli mustineen nyt jäänyt jälkijoukkoon, ei pelosta, se täytyy tunnustaa, mutta jatkamaan kerskaamisia ja uhkauksia sekä siellä tulevain kanssa tekemään suunnitelmia edessä olevaa tappelua varten. Sydän hehkui tappelunhalusta ja kiihkosta.