Puukkojunkkarit: Toinen osa: I Pakolainen

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
XI Korvenloukon tappelu I Pakolainen
Puukkojunkkarit
Kirjoittanut Santeri Alkio
II Kotona


Aamu oli valjennut. Karhun Esa löysi itsensä metsästä makaamasta huohottaen rontossa, johon oli kaatunut. Uupumuksesta puoliksi taintuneena oli hän siihen käpertynyt. Kun kaatui kerran pitkälleen, tuntui tuo asema niin hauskalta ja levoittavalta, ettei mistään hinnasta olisi tahtonut siitä luopua. Levättyään siinä puolisen tuntia kohosi hän ylös. Suuri puukko, joka kimalteli punaisesta verestä, oli vielä kädessä. Vasta ylösnoustessaan hän nähtävästi tunsi kipua: päätä huimasi, että vähällä oli kellistyä uudestaan kumoon, vasemmassa kädessä oli puukon haava, josta vieläkin runsaasti tippui verta, ja koko käsi oli melkein tunnoton.

»Voi tulimmainen!» Hän päästi sarjan sydämellisiä kirouksia, heitti puukon maahan, tarttui oikealla kädellä haavoitetun käden ranteeseen tuskallisesti siitä puristaen.

»Voi tulimmainen!»

Hän käperteli kuin suurissa tuskissa ainakin, mutta enemmän lie se tapahtunut tappelussa saadun tappion kuin kivun johdosta. Sitä ainakin saattoi otaksumaan sekin, että hän taas tempaisi puukon maasta, kiljahti tutulla, villillä tavallaan ja ryntäsi erästä suurta kuusta vasten, jonka kylkeä puukolla vimmoissaan viileskeli. Itseäkin alkoi ehkä kyllästyttää, kun ei vastus vähintäkään aristellut, koska taas yhtäkkiä iski puukkonsa pehmeään sammaleeseen päineen päivineen ja kamalasti ulehtien: »voin sun, voi sun», heittäysi pyllyilemään maahan.

Se oli tuskaa se. Varmaan olisi vihamieskin säälinyt, jos olisi näkemään sattunut. Mutta ei sitä kukaan nähnyt, yksin hän sai teutaroida ja sappeansa tyhjentää jäykkää, tunnotonta luontoa vastaan.

Siten aikansa teiskaroituaan hän kuuli metsästä yht’aikaa pari hevosen hirnahdusta. Esa kohotti päätään, kuunteli tarkemmin ja lähti kävelemään sinne päin. Noin parikymmentä syltä siitä, missä hän oli maannut, löysi hän hevosen, jonka heti tunsi erään kumppaninsa omaksi. Hevonen oli hiukan arka, mutta antoi kuitenkin itsensä kiinni. Esa oli niin ihastuksissaan odottamattomasta löydöstä, että pakkausi suutelemaan hevosta. Tämä ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan veti turpansa pois ja pärskyi tyytymättömästi, sillä Esa löyhkäsi vielä viinalle. Miekkonen ei tästä eläimen ylenkatseesta kuitenkaan kovin pahastunut, vaan puhutellen sitä ystävällisesti lähti taluttamaan ohjaksen palasesta, mikä vielä oli suitsiin jäänyt, metsän läpi päästäkseen tielle. Se ei ollutkaan varsin kaukana. Hän laittoi toisen ohjaksen vyöhihnastaan, leikkasi puusta paksun kepin ja nousi selkään.

Kappaleen matkaa ajettuaan näki Esa tiellä koossa joukon tovereitaan. Hänellä jo vilahti ajatus mielessä: ajaako ohitse sanaa virkkamatta, niin pääsee tällä hevosella kotiin... Jos sen omistajakin on tuolla, niin tahtoo pois. Mutta synti olisi antaa noiden pelkopöksyjen päästä ilman muutamaa kovaa sanaa. Hän seisautti heidän luokseen.

Ensi alussa tuli jokaisesta suusta niin monenlaista yht’aikaa, että siitä oli mahdoton saada muuta selvää kuin sen, että tässä oli joukko miehiä, jotka olivat kärsineet äärettömän vääryyden. Mutta ensimmäisessä, ihan ensimmäisessä tilassa se kostetaan. Kullakin oli pätevät erikoissyyt pakoon lähtemiseensä; miltä oli aseet tulleet »loppuun piiskatuiksi», miltä kangenisku oli vienyt »tärmän» kädestä jne. Korvenloukkolaisia oli ollut »kymmenen kertaa» enemmän heidän luulonsa mukaan. Koko loukon miehet ja vielä pitäjän pahimpia isäntiä suuri joukko kaupan päälle, – kertoivat ja uskottelivat itseänsä.

»Mutta kos-te-taan!» Tuo sana tuntui ikään kuin synkkämielisessä sävellyksessä verhoovan koko keskustelun ja peittävän sen kamalaan syleilyynsä.

Mutta ketähän sinne jäi, sinne tappelukentälle? Mahtoiko siellä tulla monta murhaa? Keskustelu tuli siitä alakuloisemmaksi, näkyivät hekin panevan jotakin merkitystä sille, että mahdollisesti useampia olisi temmattu tuonentuville. Parhaimpia miehiä oli jäänyt, Iikan Antti ja Kuivasen Ella. Ei Antti ainakaan vielä äsken ollut kuollut, muutamat tiesivät näkemänsä johdosta kertoa, mutta Ella? Ei kukaan tiennyt hänestä niin mitään. Jollei ollut jo aikaisemmin pyyhkinyt pakoon? Ei se Ella niin lähde, ei. No mutta kun se sitä morsiantansa niin... Vaikkapa. Mutta olikohan se Santra siellä Laitalassa?

Sitäpä ei kukaan osannut sanoa.

– Voi turkanen, jos tämä reisu olisi onnistunut, niin siitä olisikin tullut vähän komea juttu! – Älkääs muuta, saakelit! – Eikä sitä Santraa Ellallekaan niin vain olisi annettu. – No, ei, hui, hai, olisihan tässä muitakin.

»Esimerkiksi tällainen poika!» Karhun Esa röyhähtäen huudahti.

»Niin, sellainenkin kyllä kelpaa!»

Mutta uudelleen kääntyi puhe mahdollisesti murhattuihin tai haavoitettuihin. Niistä haavoista, mitä heillä itsellään oli, ei juuri mitään puhuttu, vaikka nekin kyllä olivat sen muotoisia, että nykyaikana sellaistenkin tähden jo tohtoria etsitään. Päivitettiin mentäisiinkö takaisin hakemaan niitä. Mitäs se hyödyttäisi? Tulisi vain uusi tappelu ja – sinne ne jäisivät. Ei kukaan sanonut, vaikka epäilemättä jokainen sitä ajatteli, että mahdollisesti tulisi myöskin – uusi tappio. Kyllä Karhun Esassa ja parissa muussa olisi ollut miestä lähtemään, mutta kun kaikki muut löivät koko puuhan maahan, niin siihen se jäi. Viimeinen keino siis oli antaa tietoa niiden kotiin, että tietävät noutamaan mennä. Karhun Esalle, jolla oli hevonen, annettiin velvollisuudeksi tietoja viedä, he muut, kun käymäjalassa tulevat, eivät niinkään pian ehdi.

Esa kirosi ja vannoi, että hän ei ikänä mene sellaisia murheen ja samalla häpeän sanomia viemään, antoi hevoselle iskun ja lähti. Toiset huusivat ja kirkuivat perään, mutta Esa ei mitään kuullut.

Ja huimaa vauhtia hän riensi ripeällä ratsulla. Jo kiidätti ohi murrosten, missä yöllä oli ensimmäiset urotyöt tehty. Päivän valossa näki nyt nuo valtaiset puukasat, jotka siinä hujan hajan heitettyinä remottivat kuin mikäkin valloitettu varustus. Maantien kamara, joka raiteiden välissä rauhallisilta kulkijoilta oli ruohittumaan päässyt, – kun ei pitäjäläisillä vielä ollut herännyt aavistusta tämän tien varsilla löytyväin mainioiden kasvimaiden povessa makaavasta kullasta, – oli nyt ravalle tallattu. Se näytti kuin peikkojen tanssikentältä täällä rauhallisen, alkuperäisessä viattomuudessaan lepäävän luonnon helmassa.

Esa pidätti ratsuaan. Yöllisen kahakan muisto heräsi hänessä elävästi. Silmistä, joista tähän saakka oli loistanut jonkinlainen toivottomuuden ja pettymyksen synkkä ilme, leimahti taas innostuksen tulinen lieska.

»Ketähän ne kaikki olivatkin?» hän vahteja tarkoittaen ääneen virkahti, suu hymyssä.

Hetkisen aikaa pyörähdeltyään ja nähtävästi muistissaan ihailtuaan tässä ottelussa saatua voittoa lähti hän uudestaan ajamaan. Vähän matkan päässä tuli eteen pienehkö niittyaukea, jonka toisella laidalla Esa äkkäsi oman heponsa rauhassa syömässä. Sepä vasta löytö! Kuinkas moni muu sieltä omalla hevosellaan kotiin tulee!

Pian oli hän muuttanut suitset oman mustansa päähän. Olisi mieluisasti toisenkin hevosen mukaansa vienyt; olisi ollut niin uljasta tulla sieltä kahdella hevosella, kun muut, epäilemättä kaikki, tulivat jalkapatikassa. Mutta kun ei ollut mitään keinoa saada toista perässä seuraamaan, heitti hän sen siihen ja lähti omalla mustallaan lennättämään. Hevonen, joka oli tielle jätetty, katsoi hetkisen ikään kuin kummissaan menevien perään. Hirnahti sitten tyytyväisesti juuri kuin olisi tahtonut sanoa: »sama se!» ja poikkesi tiepuoleen syömään.

Jo sivuutti Esa taloja ja kyliä. Kirkkopukuisia ihmisiä oli muutamia tiellä kulkemassa Herran temppeliin, sillä täältä päästä pitäjää oli sinne pitkä matka. Jo etäältä ihmiset syrjään väistyivät, kun kuulivat lujan hevoskavioiden paiskeen. Jo valuivat hikipisarat valtaisina vaahtokokkareina alas mustan kylkiä, mutta se näytti melkein nauttivan tästä hurjasta menosta. Kulkijoita sivuuttaessaan Esa aina jotakin huudahti hevoselleen, ikään kuin tämä vielä olisi sellaisia kiihottimia tarvinnut. Ja ihmiset, jotka kirkkoon menivät, kallistelivat surullisesti päätänsä ja virkkoivat:

»Hyvä Jumala, mitä tuostakin vihdoin tullee!»

Tunsivathan kaikki hänet.

»Saas nähdä», jatkoivat arveluitaan, »eikö siinäkin vielä tule isäin pahat teot lasten päälle. Kyllä Jumalan rankaiseva käsi tuohon ulottuu.»

»Kyy-yllä.»

Ja kylissä juoksi miehiä ja naisiakin tielle katsomaan.

»Karhun Esako se siinä meni?»

Se oli mennyt, tiettiin.

»Ajoi kuin ilmassa.»

»Sillä on hyvä hevonen, sillä häjyllä.»

»Hevonen ja mies kuin yhteen valetut.»

»Mutta kuinkahan lie Korvenloukolla käynyt?»

Tämä oli kysymys, jota ahkerasti pohdittiin, josta väiteltiin ja arveltiin, että kyllä ne siellä kummia ovat tehneet. Tuntui puheista, että useat olisivat suoneet korvenloukkolaisten voittaneen, toiset, useimmat taas pitäjän poikain. Mutta melkein kaikkien puheista kuulosti siltä, ettei kukaan olisi tahtonut luopua huvista saada kuulla Karhun Esan tehneen jotakin kamaloita, »sillä se poika se on kumminkin ensin, edellä kaikkien muiden». Niin ne kehuivat, osalta heistä tuntui kovin ikävältä, korvaamattomalta vahingolta, ettei ollut ennen tielle ehditty ja saatu pidättää sitä »itseään», että olisi saatu tietää...

Nämä uteliaat ryhmät olivat kokoelmia kyläin väestöstä, renkejä ja isäntiä, joilla ei ollut kiirettä kirkkoon, eivät olleet heränneitä, eivätkä luontaisista syistä ahdasmielisiä, vaan olivat aikansa lapsia, jotka saattoivat sydämestänsä iloita jokaisesta rohkeasta, karskista ja raa’astakin teosta, mikä tehtiin ja mikä miehuutta heidän käsityksensä mukaan osoitti.

Esa oli kiitänyt ohitse kuin meteori, jota mieluisasti olisi enempikin aikaa katseltu ja ihailtu.

Kun Esa ajoi kirkon ohi, poikkesi juuri hänen edessään tieltä kirkkotarhaan seurakunnan kappalainen Mallenius, paikkakunnan herännäisyysliikkeen innokas, ponteva johtaja. Esan silmä kohtasi papin terävän, vakoilevän katseen. Vaistomaisesti, vasten tavallisuutta kohosi käsi lakin keulaan ja hän teki pastorille hyvänpäivän. Pastori vastasi ystävällisellä pään nyökäyksellä, seisahti hiukan ikään kuin tarkoituksella sanoa jotakin. Ohitse mentyään Esa tunsi ikäänkuin jonkinlaista omantunnon vaivaa siitä, että ajoi ohitse, kun oli hänkin huomannut pastorin aikeen, ja että tämä ystävällisesti tervehti. Ei hän mikään ystävä ollut papin kanssa, päin vastoin oli monesti ollut joukon johtajana, kun oli heränneille kolttosia tehty. Mutta se vaikutti hänen herkkään luontoonsa niin omituisesti, että pappi hänelle saattoi niin ystävällisesti tervehtiä, hänelle, joka kaikissa oli osoittanut olevansa julkinen vastalause tämän toimille. Silmänräpäyksen vallitsi hänessä halu palata takaisin ja kysyä oliko pastorilla jotakin asiaa. Esa katsahti vielä taaksensa, näki papin nyt vasta kääntävän katseensa hänestä. Esa rupesi ajattelemaan, että olisiko tuo katsellut hänen mustaansa, joka märkänä ja vaahtoisena jo näytti jotenkin uupuneelta, taikka kysellyt mistä tullut, taikka...? Hänen mielikuvituksensa loi sarjan kysymyksiä, joita pappi olisi hänelle mahdollisesti tehnyt. Körttiläisviha heräsi, tähdäten nyt sattumalta pastoriin, jota juuri oli ihaillut. Hän jo katui sydämestään, ettei sittenkin kääntynyt, seisahtunut, kysynyt tuolta körttipapilta karskisti: »Oliko jotakin asiaa, vai?» Pappi olisi ruvennut saarnaamaan, mutta hän olisi kironnut ja sanonut, ettei hän ole kirkon kipeä eikä Jumalan sanan vaivainen. »Mitä sen tarvitsee häntä katsella!»

Esa oli kiukustunut siitä, ettei ollut näin menetellyt. Musta sai sen nyt tuntea ja kärsiä, sillä uusia lyöntejä alkoi kepistä sataa sen hikiseen selkään. Kirkkoväkeä tuli paksulta vastaan. Mustan laukatessa alkoi Esa loilottaa. Oli mielestään sopivampi ja näytti hurjemmalta ja komeammalta siten, kuin mennä nohjotella hiljaa ja ikään kuin häpeissään... Mitä hän häpeäisi...? Tulkoon vaikka ken, niin paikalla hän on valmis koettamaan, vaikka tuota kättäkin niin kirotusti särkee... Hän se on kumminkin sittenkin Karhun Esa, hän!

Tuo oman nimensä paino, sen kuuluisuus herätti hänessä yhtäkkiä niin paisuvat tunteet, että karjaisi:

»Itse minä oon Karhun Esa, minä!» Ihmiset, jotka tuon kuulemaan sattuivat, katsoivat oudostellen ja peloissaan, eivät uskaltaneet sanaa virkkaa. »Tuo saattaisi pian kirkkotiellä tappaa, ja milläpä tässä vastustaisikaan, kun ei asettakaan ole...» Ja he hiipivät maantien äärimmäistä reunaa.

»Kyllä tuo on nyt saanut selkäänsä», ajattelivat ohi päästyä. »Siitäpä pitäisi nyt oikein Jumalaa kiittää.»

Musta alkoi väsyä. Sen askel tuli epävarmaksi ja horjuvaksi, se poikkesi tiepuolesta toiseen, vaikka Esa teki ruoskineen parastaan saadakseen sen suoraan kulkemaan. Mutta kun hevosraukka ei ollut jalkainsa herra, ne kun muuttelehtivat toistensa edelle vaistomaisesti, tahdottomasti, niin ne menivät myöskin mihin tahtoivat... Yhä armottomammin pieksi Esa eläintä, joka koetti potkiakin, mutta voimaton kun oli, ei siitä ollut mitään apua, sekin kävi väsyneesti ja hiljaa ja tuotti uusia lyöntejä.

»Poika, poika!» huusi muuan tuttava mies erään kylän ohi ajettaessa, »tapathan sinä mustasi.»

»Mitä se sinua koskee? Tapan kyllä sunkin, eikä se maksa kuin kolme kopeekkaa.» Esa riensi edelleen. Jo näkyi tuolta koti, vanha, taitekattoinen asuinrakennus, jonka savupiiputkin entisinä hyvinä aikoina olivat rapatut, mutta nyt niitä ei paljon ollenkaan yli katonkamaran näkynyt. Asuinrakennus olikin ainoa, mikä näkyi, sillä se oli korkeampi muiden rakennuksia, joitten sekaan Karhun muut huoneet etäältä katsoessa peittyivät.

Esa kääntyi maantieltä kotikujalle. Käänteessä on silta, »isät» kun olivat siitä veden laskun laittaneet. Mutta nyt on silta jo kauan ollut huonossa kunnossa, hevoset saavat hyppäämällä yli kulkea.

Musta sai jo sarjan iskuja ennen siltaa, että tietäisi vauhtia ottaa. Mutta mustalta ovat voimat loppuneet: se hyppää, mutta takajalat vajoavat sillan rakoon, siihen painautuu hevonen pitkälleen värähdellen. Panee päänkin levollisesti tien reunaan.

Esa sai pudotessaan vamman jalkaansa. Tuimasti hevosta kiroten nousi hän ja otti siltapuun kappaleen ojasta.

Hevonen puhaltelee raskaita henkäyksiä, sen pää lepää pitkin tietä muun ruumiin kanssa suorassa viivassa. Hevosen jokainen jänne värisee. Sen silmät ovat ummessa, mutta parhaiksi juuri raottaa niitä ja katsoo, nöyrästi armoa rukoillen, isäntäänsä, kun isku tähtää hänen päätänsä; heikosti se heittää sitä vielä ylöspäin, ikään kuin suojellakseen. Mutta isku kohtaa. Tärkeään paikkaan se kohtaakin, ihan korvanjuureen, ohimoon. Pää valahtaa takaisin tielle. Muutama nykäys vielä -hevonen oli kuollut. Siinä se makasi kohtaloonsa tyytyväisenä ikään kuin kuiskien isännälleen: »Armoniskunpa annoitkin, ystäväiseni!»

Esa iski vielä, vaikka hevonen jo oli kuollut. Eihän sitä sellaista sappea vähällä saa tyhjäksi! Vasta sitten hän ikään kuin horroksesta heräsi. »Kuoliko se...? Katso vetelystä, eihän se... Nouse ylös, musta...!»

Esa potki, nosti mustan päätä. Mutta se oli kuollut. Esa rupesi harmista kiroilemaan, kiroili oikein itkussa suin, sillä tuo hevonen oli ollut hänen kumppaninsa melkein jokaisessa urotyössä, joilla hän oli mainetta niittänyt. Ja nyt se makasi tuossa.

»Musta, musta parka!»

Ei se enää taputtelemisista välitä. Esa menee, istahtaa ojan pientareelle, laskee ryömälleen kättensä päälle.

»Voi jumaliste!»

Tuo oli toivoton huokaus: siitä helähti jonkinlainen kamalan aavistuksen sävel, siitä ymmärsi, että Esa jo käsitti tekonsa: koko talossa ei ollut kunnon hevosta, paitsi musta.

Esa juuri ajatteli mennä vielä hyväilemään hevosvainajataan, mutta näki jonkun kyläläisistä lähestyvän tuolta. Kiukusta leimahtivat tuliset silmät: tuletko surkuttelemaan? Esa pui nyrkkiä, ähähti sapekkaasti, katsahti vielä kuin jotakin toivoen mustan silmiin. Toivo näkyi pettävän ja sai tuskallisesti päätä vääntämään. Kyläläinen läheni, Esa lähti raskaasti astelemaan kartanolle päin.