Puukkojunkkarit: Toinen osa: VI Yöllisiä tapauksia

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
V Seurauksia VI Yöllisiä tapauksia
Puukkojunkkarit
Kirjoittanut Santeri Alkio
VII Muuan riihipäivä


Oli yö. Vennu-Karissa maattiin. Yksinäinen kulkija tuli kiirein askelin pihaan. Mutta hän ei mennyt portaille koputtamaan eikä ikkunaan, vaan tuvan pihanpuoleiseen, laudoitettuun nurkkapiihin, johon kivellä iski kolme kertaa. Heitti kiven maahan, astui portaille ja asettui rauhassa odottamaan oven aukaisua. Kopistus olikin huomattu, sillä kuului tuvanoven hiljainen käynti, lukon salpa loksahti. Joku kurkisti ovenraosta.

»Kuka se on?» kysyi isäntä.

»Minä.»

»Ahaa, Siukku.» Hän avasi oven täydelleen, laski Koipi-Siukun sisään ja sulki oven. Sen tehtyään kysyi:

»Tuletko sinä yöksi, vai onko sulia jotakin asiaa?»

»Asiaa mulla on.»

Vennu meni ja koetteli käsin porstuasta vievän kamarinoven lukkoa, mutta avainta ei siinä ollut.

»Odota nyt, minä menen tuvan kautta avaamaan.»

Pian aukesikin ovi ja Koipi-Siukku astui pimeään huoneeseen, missä Vennu paraillaan housuja jalkoihinsa veti.

»Mitä sinä nyt?»

»Minun pitäis saada kolme kappaletta niitä huiveja.»

»Niitä ryssän huivejako? Mihin niitä nyt viet?»

»Sain kaupaksi.»

»Istu. Eipä nyt näytä olevan järin pimeä. Kuka niitä ostaa?»

»On niitä ostajia.»

»Etkö aio sanoa?»

»Mitä sillä tiedolla tekisit?»

»Ajattelin vain, että jos nolottelisit niiden kauppaamisessa, niin...! Viet pian muitakin mukanasi tästä. Ketä ne ovat, joille myyt?»

»Älä nyt tutki. Itsehän minä asian vastaan. Kuka sen tietää, että niitä täällä tallennetaan.»

»Vähänkö ne epäilevät! Eikö vielä ole kuulunut, että ryssää olis kaivattu?»

»Ei. Luulevat että Ontro on lähtenyt Hämeeseen. Kulkuri Kaapo on sen jutun levittänyt.»

»Hm. No sano nyt kelle sinä viet niitä? Mistä sinä tulet?»

»Minäkö?»

»Sinä tietysti. Mitä sinä nyt kieräilet. Jos tahdot kovin kieräillä, niin... Pian se on kieräiltynä.» Vennun ääni soi uhallisesti.

»No, mitähän minä siitä salaan. Rekipellon emäntä ne ostaa.»

»Sannalleko?»

»Luultavasti.»

Vennu mietiskeli vähän aikaa.

»Mutta mitä se niillä tekee, onhan sillä tyttärellä jo monet silkkiset?»

»Tehköön mitä tahtoo. Ei ne sieltä ainakaan ilmi tule.»

»Älä takaa. Tuleekohan Karhun Esan ja sen Sannan kaupoista jotakin?»

»Ei, en minä usko. Ei Esan puuhista mitään tule... Ja Sanna se on koko maailman...»

Vennu nauroi.

»Sen pikemmin niistä voi tulla. Esa tarvitsee rahoja nyt pian ja... Mutta oliko ne silkit siellä Karhun-kamarissa laukusta ulkona, että Esa ne näki?»

»En minä muista.»

»Jaa, siinäpä se on! – Mustat huivit saat viedä, mutta se sininukkainen on liian tuttu myytäväksi niin lähelle.»

»Mutta piru olkoon, sinä puhut totta!»

Päätä vääntäen jatkoi Vennu:

»Se Esa meidän pitää saada pois joukostamme, se on hullu.»

»Niin, se on totta, hän on vähän omituinen. Ensiksi niin kopea ja kiukkuinen, tahtoo aina herrana joukossa olla ja sitten...» –

»Mitä sitten?»

»Sitä, että hänelle ei sovi näistä tällaisista asioista mitään puhua. On olevinansa niin kovin rehti.»

»Sepä juuri, hänet täytyy saada pois! Minä haen ne mustat huivit sinulle.»

Vennu lähti ulos ja kuului porstuassa koplailevan ylikertaan. Vähän ajan kuluttua hän palasi sieltä palava talikynttilä kädessä, jonka heti sisäänpäästyään sammutti.

»Tuos’ on huivit. Onko sulla piippu, tuos’ on tupakkaa», sanoi Vennu ja tarjosi massiansa.

»Menen vielä siihen Esaan», sanoi Siukku piippua täyttäessään. »Sitten pian, kun me olimme siellä Karhussa, kuuluu Esa käyneen Järvelässä.»

»Olen kuullut sen jo. Oli käynyt pyytämässä Santraa akakseen kuin korjapoikakin», nauroi Vennu.

Tuota nyt naureskeltiin ja ihmeteltiin yhdessä. Miten Esan luonto oli siihen masentunut, sitä eivät käsittäneet. Paremmin olisi asia ollut ymmärrettävissä, jos Esa olisi väkivaltaisin keinoin koettanut. Kovin kuului Esa Santrasta pitävän. Oli jollekulle sanonut sen. Olihan Santra pulska tyttö, kehuivat miehetkin, ja kummeksivat ettei Esa jo ennen ollut siihen silmäänsä iskenyt. Myöhäistä se nyt jo tahtoi olla kaikin puolin, kun kuulutettuna jo oli Valeen kanssa ja häihin oli kutsuttu. Vennu sanoi itseään kenkkäriksi pyydetyn. Nyt tiesi Siukku Esan olevan taas maailmalla, missä lie muissa pitäjissä. Molemmat arvelivat, että kyllä hän pian loppunsa löytää ja tuntuivat siitä olevan hyvillään.

»Ella se näkyy kohtaloonsa tyytyvän kuin korjapoika, vaikka toinen veikin morsiamen ihan nenän edestä», nauroi Siukku.

»Mitä Ella, se on taas sellainen velmus. Minä luulen, että hän on iskenyt silmänsä hänkin Rekipellon Sannaan.»

Siukkukin luuli samaa.

»Ellalle se oliskin sopivampi.»

»Niin, Esa pian tappaisi Sannan. Ei kaksi kiukkupussia sovi yhteen.»

»Hm. No jätetään ne akkain jutut. Kuules Siukku, ota nyt sinä vähän selvää Esan puuhista ja tule sanomaan, tuota ... sillä minä vähän pelkään, että hän tekee meille ... – mutta eikö pihalle tultu?»

Todellakin kuului pihasta päin jotakin rattaiden kalkkeen tapaista ja pian sen jälkeen taas kolkutus tuonne tuparakennuksen laudoitettuun nurkkaan.

»Ole sinä täällä», virkkoi Vennu Siukulle ja meni avaamaan porstuanovea.

Kaksi miestä ilmestyi pimeässä ovelle. Oltiin vanhoja tuttuja. Syntyi lyhyt keskustelu. Miehet kertoivat heillä olevan säkillisen tavaroita, vaatteita ym., jotka pitäisi hetkeksi saada suojaan syrjäisten silmältä. Vennu kysyi, mistä ne ovat. Kuuluivat olevan Vaasan markkinoilta. Vieläpä tiesivät miehet, että heitä epäillään. Mutta kun saisivat tavarat kätköön, niin he lennättäisivät hevosella Tamperetta kohti. Vennu tutki tarkkaan, mitä teitä olivat tulleet, oliko kukaan heitä nähnyt täällä kulussa. Miehet vakuuttivat tänä yönä ajaneensa neljä peninkulmaa eikä heidän täällä olostaan ollut kellään mitään aavistusta.

Mutta sittenkin näytti Vennu vastahakoiselta. Liekö nuo tavarat edes minkään arvoisia? Sanoi »hyvänluontoisuutensa» vuoksi joutuneensa jo hiukan epäluulojen alaiseksi, eikä haluavansa enää koko puuhiin ryhtyä. Käski viedä muualle. Tuo puhe tuntui vakavalta ja päättävältä, niin että miehille tuli hätä käteen, rupesivat yksin suin tavaroita kehumaan.

»Ja hyvän osan saat», sanoivat.

»Mitähän näistä sitten saa.»

Vennu suostui vihdoin. Tavarat vietiin ylikertaan, missä kaikenlaista rojua syrjään työntämällä saatiin käsiin välikokin lattiassa oleva luukku, josta tavarat työnnettiin sisään. Miehet olisivat luukun peittäneet, mutta Vennu esti, luvaten itse sen tehdä. Alas tultaessa olisivat miehet mielellään tulleet lämmittelemään, mutta sitä ei Vennu suvainnut, vaan vaati heidän heti lähtemään matkaansa. Miehet suostuivat ja lupasivat lähtiessään, että he ehkä parin kuukauden perästä ilmestyvät uudelleen näille maille.

Vennu sulki oven, kaahi uudelleen ylikertaan. Löysi sieltä kynttilänpätkän eräästä seinäkomerosta, sai siihen tulta ja meni uudestaan kätköpaikan luo. Hänen teki nähtävästi mielensä ruveta tarkastelemaan äsken tuodun säkin sisältöä, mutta epäilemättä Siukun vuoksi, jonka tiesi odottavan alhaalla, jätti sen toistaiseksi. Kätkö näytti sisältävän kaikenlaisia myttyjä ja kääröjä. Hän peitti aukon, ajoi sen päälle kaikenlaista kamaa ja lähti poispäin. Juuri kun hän oli sammuttamaisillaan kynttilän, teroittui hänen silmänsä tarkastelemaan lattialla muun roskan seassa erästä hevoslannan kokkaretta. Otti sen ja pisti taskuunsa, tarkastellen vielä näkyisikö muita sellaisia. Omituinen tarkastelu ja huomio, jonka hän pani tuohon lantakokkareeseen, saattoi melkein uskomaan sitä juttua, joka hiljaisena kuiskeena liikkui pitäjällä, että muuan varastettu hevonen olisi ollut viikon kätkössä Karin Vennun ylisellä.

Vennu sammutti kynttilän, pisti sen takaisin sinne, mistä oli ottanutkin ja palasi takaisin kamariin. Koipi-Siukku jo kuorsasi siellä istuvillaan ja Vennu kirosi tuon huomattuaan, sekä tyrkkäsi häntä kylkeen. Siukku heräsi.

»Hoh, kun mä olin nukkua. Ketä siellä nyt oli?»

»Mitä se sinulle kuuluu?» kysyi Vennu ylpeän terävästi.

»No ei kuulukaan.»

»Ota nyt ja lähde tiehesi ... tässä menee koko yö ja tahtoo unettaakin.»

Koipi-Siukku rupesi hankkimaan lähtöä, mutta sitä ennen tahtoi vielä Vennulta tupakkaa piippuun. Hän tarttui juuri oven lukkoon, kun pihasta taas kuului kova rattaiden jytinä.

»Älä mene!» ärähti Vennu. »Kuka siellä mahtanee tulla?» Hän asettui kuuntelemaan.

»Holou Vennu!» kuului ääni portailta ja oveen iskettiin voimantiestä.

»Karhun Esa!» virkkoi Vennu ja liikahti kärsimättömästi. »Perhana, mihin sinä menisit? Tuota, sinun täytyy mennä yliselle! Puiki sieltä tiehesi, kun Esa pääsee sisään.»

Siukku jo lähti.

»Hiljaa mene!» varoitti Vennu.

»Hoi Vennu, vanha saakuri!» kiljui Esa portailla, »ota ovi pois tästä, taikka minä...»

Silloin jo Vennu avasi.

»Tuos’ on sulle mies ... pakkaa multa karkuun mennä. Pidä kiinni, ettei se pääse! Älä nyt siinä tirkistele niin kuin se olis varastettua kalua! En minä ole Jassua varastanut.» Esa nauroi ja työnsi, sisään puoli juopuneen Sakarin Jassun ihan Vennun syliin. Vennu kun tunsi Jassun, rupesi nauramaan.

»Mitäs se Esa sitä Jassua nakkelee?» Jassun kieli, vaikka selvänä ollessa kyllä täysikuntoinen, ei tahtonut taipua mitään sanomaan. Kun yritykset raukesivat tyhjään, rupesi hän lallattamaan. Käytiin kamariin ja Vennu hankki tulta kynttilään.

»Onko sulia viinaa?» kysyi Esa.

»On sitä aina ryypyn verta.»

»Hyvä On. Tämä Jassu tarvitsee ryypyn, se pelkää pakanan lailla, kun me oomme varastaneet hevosen ja kärryt tuolta Taipaleen takaa. Anna sille ryyppy, että se sais parempaa kurssia. Kuinka sä, vietävän jänishousu pelkäät, kun saat olla Karhun Esan kärryillä, häh?» Esa puristeli Sakarin Jassua.

»Anna mun olla», pyysi Jassu nähtävästi puolileikillä. »Katso, kun mulla on jo paljas pää ja tällainen parta ja sitten minä oon suutarimestari ja kerran ajoin pirun pois kirkosta... Ja sinä oot vain Karhun Esa.»

Esa ja Vennu nauroivat.

»Hyppele ryssää, Jassu», käski Esa.

»Anna nyt Jassun olla.»

»Hyppele ryssää Jassu, koettele koipias!»

»Sano suutarimestari, niin hyppelen kyllä... Mutta ryyppy ensin.»

»No isäntä jo kaataa, ota siitä, pikinytky... Pikinytky sinä olet.»

»Skuumaakari mes-ta-ri, saapassuutari.»

»Pikinytky, rajasuutari!»

Vennu nauroi ja käski ryyppäämään. Puhetta jatkui. Vennu uteli miesten matkaa. Esa jutteli avonaisesti, että hän tässä jonakin päivänä otti Hautalan Jannen hevosen ja ajoi sillä toiseen pitäjään. Tapasi siellä Sakarin Jassun, otti tämän mukanansa hevosen selkään ja sillä tavoin remusivat he talosta taloon. Mutta kun kotiin päin lähtivät, vaihtoi paremman hevosen eräästä haasta. Sitten he yöllä ottivat rattaat erään talon pihasta ja silat lukottomasta liiteristä ja sieltä he nyt tulevat suoraa päätä. Esa kehui Jassun kovasti pelkäävän, että tullaan perästä ja annetaan varkaus. Sille Esa nauroi ja ilveili. Kehui, että huomenna panee rengin viemään hevosen ja kalut sinne, mistä olivat ottaneetkin. Hakekoon Hautalan Janne koninsa mistä tahtoo.

Esa kertoi tästä keveästi ja avomielisesti kuin lapsi, joka ei rikoksessa ymmärrä mitään pahaa olevan.

Vennu pudisteli päätä, naureskeli ja sanoi, ettei hän luule Esan jutusta niin hevin selkenevän.

»No soromnoo, yhdentekevä. Tulkoon tänne, niin minä näytän!»

»Onko sinua häihin edes kutsuttu?» kysyi Vennu, kääntäen puhetta toisaalle.

»Mihin?»

»Järvelän Santran ja Laitalan Valeen.»

Vennu tarkasteli Esaa, jonka koko kasvoille äkkiä nousi kamala ilme.

»Älä pistele, mies», hän virkkoi jyrkästi.

»Pistele?» Vennu nauroi kovaa ja heleästi. »Minuakin on kenkkäriksi kutsuttu.»

»No Jassu, hyppele ryssää!» käski Esa taas kääntyen Jassuun.

Mutta Jassua unetti.

»Hoi mies! nyt lähdetään. – Koska ne häät ovat?» kysyi hän ikäänkuin sivumennen.

»Ylihuomenna.»

»Rajasuutari, pikinytky! Lähde mukaan. Aivanpa sinä oot sikana. Näin sikoja vedetään.»

Esa tarttui Sakarin Jassun kaulukseen ja veti häntä pitkänään perässään.

Jassu ei vastustellut, kitisi vain kurillisesti:

»Tämäpä nyt kyytiä on, sanoi noitavainaa, kun härkä ojahan vei.»

Pihaan tultua yritti Jassu takapuolille menemään, kehui sinne asiaa olevan. Mutta silloin Esa tempaisi hänet vyötäisistä ja nosti rattaille.

»Et sinä karkaa, rajasuutari!»

»Skuu-maakkari mestari, herrain saapassuutari.»

»Pikinytky!»

Esa oli tällävälin kömpinyt hänkin rattaille. Antoi nyt suitsenperiä hevoselle, joka vaikka väsyneeltä näyttikin, lähti laukkaamaan ulos rapaisesta pihasta.

Vennu oli, kädet housuntaskuissa, katsellut porstuan ovelta toisten lähtöä.

»Niitä häitä on hauska nähdä!» virkahti hän omituisesti hymyillen. »Tuo mies», jatkoi hän päätä vääntäen, »juoksee paulaan kuin jäniksenpoika.»


Koko matkan kyseli Sakarin Jassu silloin tällöin mihin nyt ajetaan. Mutta Esa ei tehnyt selvää, juonitellen vain kierteli ja ajoi, kunnes vihdoin käänsi Rekipellon pihaan. Hänessä nähtävästi eli pelko, että Jassu karkaisi, eikä hänellä sitten olisi ilvekumppania. Nytkin hän piti Jassua tarkalla silmällä, kun käski tämän hevosta kiinni sitomaan.

»Sin’oot karkuryssä», Esa jankutti.

»Itse oot karkuryssä ja hevosten tappaja.»

»Minäkö?» Esa jo tarttui toisen kaulukseen. Mutta Jassu jatkoi yhä leikkiä.

»Älä nyt ... minä nousen ensin seisomaan ja näytän sitten sulle.»

»Pisteletkö sä, Jassu, häh?» Esa pudisteli kauluksesta.

»Pistellä on suutarin virka, naskalilla pistellä.»

Jo kieppui suutari pihan rapakossa, mutta säilytti hyvän tuulensa.

»Tahdotko sä tapella, vai tyydytkö tukkapainiin?» kyseli Jassu.

Esa pyöritteli suutaria yhä loassa ja nauroi kurillisia naurajaan.

»Nouse ylös...! mitä siinä kelkkarehdat», Esa puheli.

Sakarin Jassua alkoi jo kyllästyttää, sillä hän oli vähitellen selvinnyt. Esan häntä rääkätessä sai Jassu tilaisuutta sylisin tarttua kiinni tämän jalkoihin ja veti äkkinäisellä nykäyksellä Esan kumoon.

»Ka, älä nyt karkuun lähde, anna minä nostan», puheli Jassu itsekin vielä maassa ryömien.

Kyllä nyt olisi ollut Jassulla aika lähteä. Mutta eihän siitä mitään tullut. Esa nousi, heitteli Jassua vielä muutaman kerran siksi, että Jassu rupesi rukoilemaan.

Sitten lähdettiin kopistelemaan pihatuvan kamarin ovelle, Esa yhä pidellen Jassua, sillä oli niin mukavaa ja hauskaa näytellä nyt tuota miesjunkkaria ja tyttöjen nähden siitä pilkkaa tehdä. Jassu antoi tahallaan narrata itseään, sillä vastustelematta kulki hän Esan kuljettamana kuin nuorasta talutettava koira. Esan jyskyttäessä ovella lauleli Jassu hänen vieressään:

»Turvassa olet ystävä kulta
mun kainaloni alla.»

Tuo Esaa nauratti ja hyvälle tuulelle sai. »Vai kainalosi alla?»...

»No mutta, ovi pois!» Esa huusi. Alkoi kyllästyttää odotus ja luontoonkin koski: vai pitää odotella! Aatami nousi, kun mieleen muistui miten Sanna monesti, kun kotipolttoista vähän oli huivin alla, oli puheilleen vienyt, kaulassa kiikkunut ja sanonut...

»Ovi pois paikalla, taikka!»

»Turvassa olet ystävä kulta
mun kainalo...»

Nyt aukesi ovi ja Sanna pistäysi ulos; sulkien oven peräänsä.

»Esa.»

»Häh? Sinäkö se olet?»

Nainen tirkisteli pimeässä Jassua.

»Kuka tuo on?»

»Mitä sinä siitä. Päästä sisään, kyllä näet sitten.»

»Trump trump tpruu», rumputti suutari.

Sanna jo tunsi hänet.

»Kuule, Esa», kuiskutti Sanna Esan korvaan, vetäen häntä likemmäksi. »Siellä on Kuivasen Ella, mutta mennään me tupaan.»

»Ella?... Minä ajan sen tiehensä!»

»Mennään tupaan», pyysi Sanna. »Kyllähän menee.»

»Suutarin akalla ne päivät on,
on niin kuin emännällä»,

lauloi suutari.

»Avaa ovi», käski Esa.

»Olisi vain tupaan menty...» päivitteli Sanna ja avasi.

– – –

Nämä kolme viivaa tässä edellä kertovat tappelusta, joka huoneessa syntyi, kuhmuista, joita ystävykset toisilleen antoivat, ja Ellan paosta.

Upeasti vihellellen käveli Esa edestakaisin tuon pienen huoneen lattialla. Ellan lähdettyä otettiin tulta kynttilään. Sanna naureskeli ja meni vilusta hyristen makaamaan.

Nyt vasta Esa taas muisti Sakarin Jassun, mutta häntä ei näkynyt missään. Esa päätänsä kynsimään. Joko se nyt pääsi ja minulla oli aikomus panna hänet kyyditsemään tuota hevosta takaisin! Hän juoksi ulos katsomaan, ei löytänyt; huuteli, ei kuulunut. Kiukutellen palasi hän takaisin huoneeseen.

»Anna mennä, mitä tuosta», sanoi Sanna, joka luuli, että hevonen oli Esan oma. Selityksiin ei Esakaan ryhtynyt, vaan istui tuolille ja syvämietteisen näköisenä alkoi katsella ympäri huonetta, jota kaikkialla, katossa kiikkuvilla orsilla, seinillä ja nauloissa peitti rikkaasti varustettu vaatevarasto. Sanna tirkisteli salaisesti Esaa ja jotakin puhetta aikaan saadakseen sanoi vihdoin:

»Kovinpa sinä olet ravassa.»

»Ravassa?» kysyi Esa ja katseli itseään. »Näitkö kuinka ravassa Sakarin Jassu oli?» Pyörittelin sitä rapakossa kuin kinnasta.»

Sanna naurahti.

»Aina sinä vain pyörittelet.»

Mutta Esa nähtävästi ajatteli muuta, sillä hän ei virkkanut tuohon mitään, alkoi vain rajusti viheltää. Vihdoin hän yhtäkkiä kysäisi:

»Mitä varten sinä Ellan tänne laskit?»

»En minä viitsinyt kieltää.»

»Et viitsinyt? Vai et viitsinyt!»

»Mitä siitä nyt sitten...»

»On siitä!»

»No olkoon, jos tahtoo...! Saati ei tässä olla kerjuulla, vaikka ollaan kulkeella», kivahti Sanna ja käännähti kiivaasti kylkeä.

»Älä leveile.»

»Miks’et, kun kyllä kannattaa!»

Esa kummallisesti lannistui tuosta tytön ylpeästä puhelusta.

»Vai kannattaa», Esalta vain pääsi. »Mutta ei sun kovin kannata.»

»Kannattaa helposti. Tule nyt jo makaamaan, älä siinä riitele.»

Esa terävällä huomiokyvyllään äkkäsi heti, että Sanna piti väittelyä vain tavallisena suukopuna, eikä kenties aavistanutkaan, että hän puheillaan tarkoitti täyttä totta. Ja kun Sanna vielä häntä makaamaan kutsui? Mitä se merkitsi? Se tuntui epäilyttävältä. Sannan äänessäkin oli jotakin omituista, jotakin...

Esa rupesi aavistamaan. – – –

Parin tunnin kuluttua oli kaikki selvillä. Sanna kirposi itkien Esan kaulasta ja toivoi äärettömällä katkeruudella Esalle matkaa alimmaiseen hiiteen. Hänen oli ollut pakko ilmoittaa Esalle olevansa tämän toimesta raskaana ja vaatinut morsiamen oikeuksia.

Esan nykyiseen mielentilaan teki Sannan ilmaisu melkein virvoittavan vaikutuksen. Hän näki, että Sanna nyt oli hänelle enemmän tarjokas kuin koskaan ennen, ja se inhotti häntä. Jos hän jostakin oikein pitäisi, tulisi se saada väkivallalla. Yhtäkkiä pisti mieleen ajatus: kuka sen on todistanut, että juuri hän olisi tulevan lapsen isä?

Hän purskahti nauramaan ja sanoi suoraan epäilyksensä Sannalle.

Silloin tämä raivostuen hänen kaulastaan heitti. Esa lakkasi nauramasta: siinä hetkessä tuo ihminen alkoi hänestä tuntua äärettömän inhottavalta, – olihan se juur’ikään vielä maannut Ellan kanssa! Hän lähti vannoen, ettei enää koskaan palaa.

Sillä tavoin he erosivat. –

Tällä välin oli Esa jo jotenkin selvinnyt. Pihaan tultuaan hän vähän aikaa mietti, lähtisikö tuolla hevosella, vai siihenkö sen jättäisi. Kotiin oli kuitenkin hyvänen matka ja hän päätti ottaa hevosen, nousi rattaille, antoi selkään, karjaisi ja päästi luistamaan.