Puukkojunkkarit: Toinen osa: XII Solmu

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
XI Esa! XII Solmu
Puukkojunkkarit
Kirjoittanut Santeri Alkio
Puukkojunkkarit


Kun ensimmäiset laineet Korvenloukon tappelun jälkeen alkoivat asettua ja junkkaritkin, ikään kuin aristellen selkänahkaansa, jättivät Valeen rauhassa rakastamaan Santraansa, rupesivat ihmiset arvelemaan, että saapa nähdä raskitseeko Järvelän herastuomari-kitupiikki pitää häät tyttärelleen.

Mutta oikeastaanhan tässä olikin kysymys siitä, mitä emäntä asiasta sanoo. Ja emäntä sanoi, että ne pidetään. Se oli herastuomarille mieleen. Vanhukset sopivat siitä siis varsin hyvin. Emäntä kyllä pisteli Santralle usein ja kipeästi. Mutta ihmisten aikana hän oli mitä hellin äiti. Santran iloinen luonto ei liioin pistoista välittänyt, jopa pisti vastaan kun sattui – ja nauroi: pure vain äitipuoli, pure kylliksesi, sulla on enää lyhyt aika jäljellä! Hänelle olivat nuo puremiset oikein nautintoa, kun tiesi kuinka sydämestä ne tulivat ja että ne niin pian loppuvat, ja hänelle alkaa kokonansa uusi elämä.

Kuinka kovin hän pitikin Valeestaan! Sitten hän vasta oli tullut sen oikein käsittämään, kun oli itkien levännyt Valeen äidin rinnalla, tämä oli lohdutellen päätä silitellyt ja puhunut niinkuin äiti... Se oli niin toisenlaista kuin kotona. Juuri sitä, jota hän oli ikävöinyt...!

Mutta Valeen äiti vastusti häiden pitämistä. Hänestä ne olivat synnilliset ja sopimattomat. Valee pani jyrkästi sitä vastaan ja puolusti häitä. Santra, joka kyllä halusta oli ajatellut häitä, myöntyi kuitenkin heti muorin ajatukseen: jos muori vastustaa, hän ei mitenkään niitä tahdo. Jo oli vähällä siihen loppua koko häiden ajatus. Mutta kun Mäkilahden Matti sen sai kuulla, hänpä vasta melun nosti: hän ei leppyisi ikänä, jos ei ainoan veljen ainoan pojan häissä saisi olla! Muori mietti asiaa vieläkin päänsä ympäri. Uskontoverit houkuttelivat lujana pysymään. Mutta eipä pysynyt. Äideillä on niin omituiset mielijohteet, ne ratkovat hyvinkin yleisiä, kylmiä sääntöjä. Ei ole nuoruutta ihmisellä kuin kerran, hän ajatteli, eipä näitäkään kenties kuin kerran... Joutaisipa nähdä tuon lapsen seppelöitynä... Kun hän huomasi, että hänkin sitä halusi, niin hän johtui ajattelemaan, että tuolla pojalla lie siihen paljoa suuremmat syyt...

Silloin oli päätös valmis. Kun hän sen ilmoitti nuorille, tuli se kaksinkertaisen lujaksi siitä riemusta, jonka se näissä herätti. Uskonsisaret koettivat häntä loukkiakin, mutta muori sanoi, että hänellä ei ole muuta kuin yksi sydän, se on joutunut noiden lasten haltuun, eikä hän jaksa repiä sitä pois. »Kun omatuntoni ei sitä vastaan sano, niin mahtaneeko Jumala siitä rangaista?» Ne sanoivat, että rankaisee, lukivat hirmuisen tuomionsa. Mutta muori vetosi uudestaan omaantuntoonsa, sanoi, että hän on aina koettanut sen neuvoja seurata, eikä ole huomannut sen väärään vievän. Päätöksensä hän piti.

Yhdeksi pelottimeksi häitä vastaan ilmestyi vielä pelko, että jos vihamiehet tulisivat häihin, niin – siitäpä vasta hirmuiset seuraukset. Siitä keskusteltiin Järvelässä sekä Laitalassa. Olikin siinä pelon syytä. Kuitenkin vihdoin keino keksittiin: päätettiin kutsua Karin Vennu yhdeksi kenkkäriksi, silloin junkkarit kyllä hiljaa ovat. Keino hyväksyttiin. Vennu muuten olikin kenkkärinä melkein kaikissa häissä, häntä yleensä ei uskallettu olla kutsumatta. Nyt ei häntä olisi kutsuttu muuten, mutta varovaisuus käski.

Ja Vennulle päätettiin antaa »se kunnia». Siivosti hän muuten aina oli käyttäytynytkin tällaisessa luottamustoimessa... Antaa Vennun tulla!


Vieraita tulvailee Järvelään häihin idästä ja lännestä. Keittopuuhat, viinan tarjoilemiset ovat niin runsaskätiset, että ihmiset heti tultuaan kodistuvat, näkevät, ettei tässä todellakaan pelätä yhden miehen pöytää katkaisevan. Jo pääkenkkäritkin erityistä huomiota herättävät. Ne ovat Karin Vennu ja Hautalan Janne. Vierekkäin ne pöytäpenkillä istuvat ja tuttavallisesti tarinoivat kuin parhaat ystävät. Aina uusien vieraitten saapuessa vakavina ja juhlallisina rinnakkain astuvat näille ryyppyjä tarjoomaan.

Ihmiset kuiskailevat tuosta; jokaisesta on hiukan omituista, että juuri nuo miehet, toinen junkkarien kuuluisa johtaja, toinen järjestyspuolueen vankka etumies, ovat rinnakkain kenkkäreinä samoissa häissä. Mutta kuiskutukset selvittävät asian. Vieraat ihastuvat, ovat kaikin yksimielisiä siitä, että tuuma on viisaasti harkittu. Kaikki tuntevat itsensä kuin turvallisemmiksi: ovatpa nuo sentään kelpo rauhanvartijat! Iloinen mieli pääsee heti valloittamaan väet.

Valee on usein uteliaisuuden esineenä, sillä on monta, jotka eivät ole häntä tunteneet.

Naiset tutkistelevat: Onkin siinä jotakin, on kokoa, on ryhtiä vartalossa, mies on komea. Mutta ei tuon luulisi mitenkään sellaiseen temppuun ryhtyvän... Kun hän esiintyy morsiamensa kanssa vihkituolin eteen, on poskilla helakka puna, silmät ujosti välttelevät ja suu hieman hymyilee... Kuinka sellainen varkain morsiamen kotiinsa vie?

Hänen vierellään astuu saman tuolin eteen hoikkanen Santra, jonka terävät silmät aina tositeolla katsovat mihin katsovat, nyhjäisee sulhoaan tuontuostakin joidenkin satunnaisten seikkain vuoksi. Morsiamen liikkeet ja muoto... Akat arvelevat, että pikemmin olisi uskonut, että Santra on vienyt Valeen kuin Valee Santran. Santralla on musta, kultareunustainen leninki, päässä seppeleen muotoinen kruunu... Valeella on kyllä syytä olla hämillään, sillä on miesluonteita, jotka ovat silloin hämillään, kun ovat varmoja siitä, että koko maailma pitää heitä äärettömän onnellisina.

Kirkkoherra toimitti vihkimisen. Se oli tietysti juhlallinen, semminkin, kun tiettiin että nuoripari oli tähän tilaan kulkenut ahtaan portin läpi.


Jo vihelsi klarinetti, jo lauloi viulu, jo roiskui Järvelän vierastuvan lattia; kilvan tanssivat vanhat ja nuoret rakasta, reimaa polskaa. Mikä riehakas ilo, mikä vallaton tanssihalu olikin nyt vallannut vanhat ja nuoret! Poikkeusta ei tapahtunut nytkään säännöstä: häissä, missä sulho ja morsian ovat iloisia, siellä ovat hauskat häät.

Valeesta on jo ujous kadonnut, kasvoille on ilmestynyt päättäväisyyden kuvaava piirre. Se kertoo luonteesta, joka ei turhista läiky, mutta kerran läikkymään ruvettua läikkyy kovasti. Ei se nyt läiky. Iloisesta tyytyväisyydestä vain kasvot hohtavat, kaikista herttainen, hupainen, miellyttävä mies.

Alkaa jo joitakuita juopuneitakin näkyä seurauksena ahkerasta viinantarjoilusta. Soraääniä kuuluu pihalta, tuvasta ja häätuvasta. Reippaina, vaanivina, voimansa tuntevina valvovat kenkkärit joka nurkassa, ovat aina läsnä, missä joku katsoo tarpeelliseksi ilmaista repäisevän halunsa. Ja niin painava on kenkkärien sana, että häjytkin asettuvat, lannistuvat ja koettavat itseään tasapainossa pitää. Itse kenkkäritkin tuon huomaavat. Se heidän varmuuden tuntoaan kohottaa ja luo miellyttävän tyytyväisyydenhymyn kasvoille. Se Karin Vennun ja Hautalan Jannen ikään kuin veti lähemmäksi toisiaan. He tiesivät, että heidän kummankin persoonat yhteenlaskettuina vaikuttivat tuon, – sitä heille muut jo mielissään kehuivatkin. Riitaveljekset toisinaan voivat tuntea suloista rauhaa, kun jossakin asiassa yhteistyössä voivat olla toisilleen avullisia ja yksimielisiä.

Lähestyy ilta-aterian aika. Tuskin malttavat tanssijat siksi heittää, että pöydät sisään saataisiin. Kuka tässä joutaisi ruokaa muistamaan! Ihminen elää häissä paljaasta tanssimisesta, tällaisissa häissä semminkin. Harvoin niitä on näin iloisia häitä, harvoin näin paljon väkeä, harvoin sellaista nuortaparia, harvoin sellaisia kenkkäreitä...

Mutta saadaanhan ne pöydät sisään. Juosten, tanssien, kilvassa niille ruoat kiidätetään. Muutamat »tupa-akat» ovat hiukan hutikassa, juostessaan laskevat sukkeluuksia, nauravat, huvittavat. Täällä on jokaisella osalla oma hupaisuutensa, ei koskaan näy tulevan ikävä.

Syödään. Siinä on ääntä. Pidetään satoja pöytäpuheita yht’aikaa. Herastuomari tuolla pöydänpäässä vävylleen kertoo, sanoo niin sakeaan ja paljon, että ruoka suusta pirisee. Ukko on tuitukassa. Näkyy hyvin pitävän vävystänsä, kun se niin viitsii häntä kuulla, todistella hänen juttujaan ja naureskella niille. »Syökää vieraat!» hän yleisölle huutaa, »kun meillä on, kun Jumala on meille antanut... Ja vaikka mä itse sanon, niin ei se tähän lopu.» Tätä herastuomari tuontuostakin uudisti, huusi, että kuului yli huoneen. Emäntä suhditti ja pyysi, poikajunkkarit huutelivat, vastailivat ja kehuivat.

Oli siellä muitakin, jotka tahtoivat saada äänensä kuulumaan. Korvenloukon koulumestari selitti maapallon pyöreyttä ja pyörimistä sekä että se palaa sisästä. Siitä sekautuivat muut väittelemään.

»Valehteletpa!» huusi Matin Tuppu toisesta pöydästä. »Maa on niinkuin varileipä ja taivas on päällä kuin knapinkuori.»

»Lieköhän varileivän näköinen», arveli kolmas, »mutta ohut kuori sillä ainakin on. Kun kovasti ajaa rattailla niin maankuori oikein tutajaa.»

Siitä tietomiehet väittelivät.

Pihalta kuuluu rattaiden jyräkkää. Muutamat, jotka sen huomaavat, arvelevat: »Tulee kuokkijoita.» Tulkoon, ajatellaan. Tuntuu hyvältä olla kutsuvieraiden joukossa...

Syntyy yht’äkkiä hirveä möyhy. Kaikki kääntyvät katsomaan ovellepäin. Kaikki näkevät sen:

Karhun Esa, suuri lahtaripuukko kädessä, juoksee pitkin pöytää, jolle heti ovesta hyppää, potkii voilautaset, leipäkorit, peruna- ja lihavadit, juoma-astiat – kaikki kumoon. Melkein halvatun näköisinä katsovat syöjät. Ei yksikään käsi kurotu vielä pidättämään tuota juoksua.

Jo astuu hän pitkälle pöydälle, kääntyy sen ylipäätä kohti, kamalasti tuijottelee sulhasta...

Kauhistuneina lyyhistyvät ihmiset pöytäin alle. Huudetaan ja melutaan.. Miehiä muitakin jo nousee pöydille ... eihän tässä ahdingossa muuten tuohon hirviöön käsiksi pääsekään...!

Riemastunut kiljahdus kuului yhtäkkiä joka suusta: Mäkilahden Matti oli ensinnä ehtinyt, temmannut Esan jalasta. Kamalasti kiljuen tämä potkaisi, horjui, kaatui pitkin pituuttaan pöydälle. Vielä kaatuessaan puukkoaan päämaaliin kurotti, mutta se ei osunut. Pöytään vain sitkahti ja vajosi syvälle.

Puukko on jo Mäkilahden Matilla, miehiä makaa Esan päällä pöydällä kiinni pidellen. Melu on valtava. Ovensuussa jo tiedetään, että Valee on rintaansa puukon saanut. Pöytäin välissä ihmisiä tunkeilee ahdingossa...

Esaa tuodaan ulos – kantaen, Hautalan Janne yksin pääpuolesta pitelee, toiset jalkapuolesta.

Esa lasketaan jalkeilleen porstuassa. Siellä ainoastaan muutamat kynttilät himmeästi valaisevat. Ihmiset kuhisevat, tungeksivat.

Melkeinpä luulisi noiden Hautalaisen silmäin voivan katsoa läpi ikivuoren tuossa, kun hän Esaa silmillään mittelee. Esa oli ensin kuin tajuton, melkein tahdottomana näkyi antavan itseään kuljettaa. Mutta jo heräsi, kiljahti, tarttui hänkin Hautalaisen rinnuksiin ja polkaisi jalkaa... Toisetkin taas Esaan kiinni käyvät.

»Pois tieltä!» Hautalan Janne huudahti. Ihmiset lakosivat syrjille ja toisiin huoneisiin.

Ja julmistunut mies tempasi Esan kuin lapsen... Kattoa piirtelevät tämän saappaankannat, sieltä jyrähtäen lattiaan selkäpiilleen, että mäsäksi luulisi rutistuvan jokaisen luusolmun. Kolmeen kertaan uudistuu tuo entisajan miesten mahtava mestarinäyte. Lattialle on jäänyt avaraa tilaa, ihmiset lyyhistelevät sivuille, pois edestä.

Vihdoin hellittää Hautalainen. Esa saisi nousta, mutta ei nouse. On alkamaisillaan uusi leikki, mutta ihmisiä tulee väliin, pyytävät, rukoilevat, ettei Hautalainen enää löisi. Eikä hän lyö.

Mahtavan voimakkaana seisoo hän lattialla, kukistettu puukkojunkkari jalkainsa juuressa makaa ruumiillisesti ja henkisesti rusenneltuna. Esan ystäviäkin kyllä on häissä, mutta ei kukaan uskalla kättänsä nostaa ystävää puolustamaan.

Missä on Vennukin? Tuvassa, rauhallisesti penkillä istuu ja piippuansa polttaa. Kaikki ihmiset näkyy vallanneen yliluonnollinen kunnioituksen ja pelon alainen tunne. Tuntuu hetkisen siltä, kuin aikakauden vallaton ja hurja henki vapisten silmäilisi toivotonta tulevaisuuttaan, turhaan etsien lohdutusta menneeltä suuruudeltaan, joka näytti auttamattomasti alkavan kukistua väkevän käden alle.

»Kelvoton ... mitä sinä tarkoitit!» ärjäisi Hautalainen, kun Esa vihdoin nousi ja he taas vastakkain seisoivat.

Esa oli tuskallisessa sieluntilassa, puri hampaita, väänsi päätä ja katseli mitään puhumatta lattiaan. Hän kärsi: tarkoitus kun oli niin kokonaan tyhjiin rauennut.

»Mitä sinä nyt ajattelet?» kysyi Hautalainen ja laski kätensä Esan olalle.

»Mitä se sinua koskee?» Vastaus tuntui jotenkin nololta.

»No eipä tosin. Tuo nyt sitä köyttä, Mäkilahti.»

Esa katsahti säpsähtäen ympärilleen.

»Köyttä?» kysyi.

»Köyttä tietenkin!»

»Kenenkä luvalla minut köytetään?» kysäisi Esa ikään kuin lakiin turvaten.

»Omalla luvallani ja edesvastuullani», vastasi Hautalainen. »Syytä kyllä on ja kiitä Jumalaa, ettet sattunut saamaan aikaan enempää.»

»Sepä se olikin perkeleintä!» kiljui Esa.

Mäkilahden Matti toi köyttä, mutta lausui epäilyksensä siitä, olisiko lupa Esaa köyttää.

»Lupaa! Hän on varastanut kaksi hevosta... Ja yksin tämäniltaisesta hänet kytkisin.»

Nyt Esa vasta huomasi, missä mennään. Häntä siis todella aletaan syyttää hevosvarkauksista! Hänestä tulisikin vain kurja, maineeton vanki, vilahti ajatuksissa.

Vaistomaisesti meni käsi tuppeen, se oli tyhjä. Äkkiä hyppäsi hän jonkun likellä seisovan tuppea koettelemaan, mutta sekin oli tyhjä. Hurjasti kiljahtaen hän suinpäin työntäysi väkijoukkoon. Samassa täytyi hänen kuitenkin jo rauhoittua monien vankkojen käsien pitelemänä kuin pihtiin.

»Ei nyt ole puukkojunkkarilla puukkoa!» ilkkuivat pitelijät.

Hautalan Janne köytti Esan kädet. Ei kukaan oikaissut sormeaankaan häntä puolustaaksensa. Esa oikein kiemurteli tuskallisen raivonsa käsissä ja silmäili tuon tuostakin ympärilleen, eikö kenties edes joku puolustamaan rupeaisi. Äkkäsi Santrankin siinä muiden joukossa seisomassa. Ikään kuin pelästyen jotakin hän vavahti ja jäi suu auki muutamaksi silmänräpäykseksi tuijottamaan morsiameen. Sitten leimahti tulinen, intohimoinen liekki silmissä, jotka Santrasta kääntyivät Valeeseen. Taas hän kyykähti ja riuhtaisi kiroten:

»Olisivat nuo kädet olleet vielä muutaman minuutin irti!»

Valee säpsähti ... häntähän se taas juuri katsoi ja Santraa, häntä siis tarkoittikin... Hän hyppäsi läiskyvänä esiin:

»Päästäkää irti se vielä...! mun tekee mieleni...»

»Hiljaa!»

Lattia jysähti Hautalan Jannen alla ja tuima katse kohtasi Valeeta, joka hämillään poistui perässään vetävän Santran kanssa tupaan.

Vennua ei Esa vain nähnyt. Neljä miestä varustausi jo kyyditsemään häntä, niiden joukossa Mäkilahden Matti. Ulos vietäessä Esa joutui mielettömään epätoivoon ja alkoi katkerasti purkaa sappeansa, joka loppui vihdoin raivoisaan itkuun.

»Minähän sanoin, että minä opetan sun itkemään», muistutti Hautalan Janne.

Muistutus herätti Esan tajuntaan. Uhka palasi. Suuntäysin syyti hän nyt uhkauksia vastaisen varalle, kun irti taas pääsisi ... eikä se elämänikää kestäisi. Se ajatus, ettei vankeus näistä syistä tulisi kovin kauan kestämään ja että silloin taas olisi tilaisuus uudestaan tehdä »ihmeitä», se hänen uhkansa niin täydelleen palautti, että rattaille astuessaan jo tunsi itsensä suureksi junkkariksi, josta kyllä sopii lauluja tehdä.

Pöytä järjestettiin uudestaan. Vennukin siellä taas oli muiden joukossa. Suupielissä oli peittämätön, ilkullinen hymyily. Esan mellastaminen kuului ulkoa tupaan. Vennua ihmetytti, ettei siellä ole ketään, joka tuota puolustaisi. Toisinaan hänen kasvojensa väre muuttelehti, se oli silloin, kun mieleen meni, että noinko ne pelkäävät Hautalan Jannea? Sitä ei hän olisi tahtonut. Toiselta puolen miellyttää häntä, että Esa nyt tulee menemään hänellä kiusana olemasta. Luulee, että se on hän, joka Esan on kukistanut puolustamattomuudellaan.

Istutaan uudelleen pöydissä, jatketaan keskeytettyä ateriaa ja humistaan äskeisestä tapauksesta.

»Syökää vieraat, kyllä ruokaa on», kuuluu herastuomarin ääni taaskin. Mutta sitten hän yhteen jaksoon juttelee, että se on jotenkin luja mies tuo Hautalainen. Siitä samasta asiasta nyt muutkin puhuvat, kaikki kehuvat ja ihmettelevät Hautalaista... Pitävät kunnianansa, kuka parhaiten ylistää osaa.

Yhä uusia ruokia kantavat kenkkärit pöytiin. Joukossa on Hautalan Janne totisena, vakavana, ajattelevan näköisenä. Vennulla on yhä hymyilynsä suusopissa, kun muutaman kanssa laskee melkein imelää leikkiä. Mitä syytä hänellä nyt on sellaiseen leikinlaskuun? ihmiset kysyvinä ajattelevat. Vennu näyttää melkein lörpöltä? Suosiotako hän tuolla tavalla etsii? Miksi hän sitä nyt etsii...?

Mutta Hautalan Janne on harvasanaisempi kuin ennen, ei lörpöttele, mutta ei loukkaakaan ketään. Jos Vennu huomaisi nuo silmäykset, joilla Janne tuon tuostakin salavinkaan silmäilee häntä silloin, kun hän jonkun kanssa laskee imelää leikkiään, niin kenties huomaisi Jannen silmäkulmissa jonkinlaisen salatun voitonriemun. Ja jos voisi syvemmälle katsoa, löytäisi sieltä itseänsä koskevan ajatuksen: sinun kukistamisesi on ainoastaan ajan kysymys.

Mutta sitä ei Vennu huomaa. Hän ei vielä luule asemansa horjuvan. Hän riemuitsee onnellisena siitä ajatuksesta, että ihmiset kunnioittavat häntä nyt, kun hän siivon miehen tavoin antoi vastustelematta hyvän ystävänsä, Karhun Esan kytkeä. Hän riemuitsee siitä, etteivät ihmiset tiedä hänen syitänsä: hänhän oli vapautunut vaarallisesta vihollisesta – ainakin vähäksi aikaa.

Ateria on päättynyt, hääväki hälisee ja pauhaa.

Sulhanen ja morsian seisovat rinnakkain pitkän pöydän takana. Kyllä varmaankin tuo sulhanen kykenee miehen tehtäviin, ainakin luulisi...

Pöytiä kannetaan ulos. Nuoriso jo porstuassa hypähtelee ja tanssii. Ei kukaan tällä hetkellä näy enää muistavan Esaa. Niinkö vähän he kunnioittavatkin puukkojunkkarien kuningasta, niinkö vähän huomiota panivat tuon viimeiselle, uskaliaalle hullunyritykselle!

Viulut ja klarinetit soivat. Tanssi on alkanut. Hautalan Janne ja Valeekin yhdessä polskaa tanssivat! Lähtevät sitten kamariin. Totta heillä on siellä jotakin kahdenkesken puhuttavaa...

Noista miehistä luulisi joskus tulevan hyviä liittolaisia.