Pyecraftin jutun salaisuus
| Pyecraftin jutun salaisuus Kirjoittanut H. G. Wells |
| Suomennos. Englanninkielinen alkuteos The Truth About Pyecraft ilmestyi The Strand Magazinessa huhtikuussa 1903. |
[s. 151]
Pyecraftin jutun salaisuus.
Kirjoittanut H. G. Wells.
Hän istuu tuolla ja jos katsahdan olkapääni ylitse, niin näen hänet. Jos minun katseeni silloin osuu hänen katseeseensa... joka usein tapahtuu... niin näen siinä niin kummallisen ilmeen... Siinä on jotain rukoilevaa ja samalla jotain epäluuloista.
Hiiteen kaikki epäluulot! Jos minä olisin tahtonut puhua, niin olisinhan minä sen tehnyt jo aikoja sitten. Mutta minä en sano mitään, en avaa suutani, ja hänen täytyy tuntea elämänsä mukavaksi... Mutta kuinka niin suuri ja lihava olento voisi tuntea elämänsä mukavaksi? Kukapa minua uskoisi, vaikka puhuisinkin? Vanha Pyecraft parka! Suunnattoman suuri hyytelökasa, joka tuntee kaiken elämässään vaivalloiseksi! Lontoon lihavin mies!
Hän istuu klubin suurimmassa nojatuolissa lieden ääressä ja syö. Mitä hän syönee? Minä katsahdan varovaisesti sinne päin ja minä näen hänen pureskelevan voileipää ja tuijottavan minuun! Hitto hänet periköön! Hän pitää aina minua silmällä! Minä olen tehnyt päätökseni, Pyecraft! Koska te pysytte vastenmielisenä, koska te käyttäydytte aivan kuin minä en olisikaan mikään kunnon mies... niin juuri täällä, aivan silmienne edessä aijon kertoa koko asian... totuuden kaikesta siitä, mikä koskee Pyecraftia. Minä olen häntä auttanut, olen [s. 151:2]tehnyt hänelle palveluksen, ja palkaksi siitä hän tekee minulle klubini vastenmieliseksi, suorastaan vastenmieliseksi, luomalla minuun kosteat silmänsä, taukoamatta pyytäen katseillaan: »Elkää ilmaisko mitään...” Sitäpaitsi, miksi hän taukoamatta tahtoo syödä?
Sitä pahempi. Minä kerron totuuden, alastoman totuuden, en mitään muuta kuin totuuden!
Tässä samassa tupakkahuoneessa tutustuin Pyecraftiin. Minä olin silloin juuri äskettäin valittu klubin jäseneksi ja hän huomasi sen minun hermostuneesta ja arasta käytöksestäni.
Istuessani yksinäni eräässä nurkassa ajatellen, kuinka hauskaa olisi, jos tuntisin useampia klubin jäseniä, tuli hän minua kohden, tuo kokonainen vuori poski- ja leukalihaksia ja vatsaa. Mörähtäen vaipui hän istumaan erääseen tuoliin viereeni, raapaisi tulitikulla valkeata ja sytytti sikaarin. Sitten hän puhutteli minua. Olen unohtanut, mitä hän minulle sanoi... jotain tulitikuista, jotka eivät koskaan syty, ja jatkaen keskustelua hän pysäytti jokaisen tarjoilijan ja valitti heille tulitikkujen huonoutta. Sillä tavoin meidän keskustelumme alkoi. Hän puhui kaikellaisista asioista ja varsinkin erilaisista peleistä. Siitä hän johtui minun ruumiinrakennukseeni ja ihoni väriin.
[s. 152:1]— Te taidatte olla suuri pallopelaaja, sanoi hän.
Minä olen hento, se on totta ja muutamat kutsuvat minua melkein laihaksi, ja epäilemättä olen minä hyvin tummaihoinen. Vaikka minä en häpeäkään sitä, että minun äidin äitini äiti on ollut hindulainen, niin en minä pidä siitä, että vieraat henkilöt heti ensi katseella huomaavat tämän alkuperän. Sen vuoksi minä alussa tunsin häntä kohtaan jonkinmoista vihamielisyyttä. Mutta hän ei ollut kääntänyt puhetta tälle tolalle muun vuoksi kuin päästäkseen sitä helpommin puhumaan omasta itsestään.
— Luultavaa on, että te ette harjoita ruumiin liikuntaa sen enempää kuin minä, ettekä syö sen vähempää. (Niinkuin kaikki lihavat ihmiset, luuli hän, että hän ei syönyt juuri mitään.) Ja kuitenkin olemme me hyvin erilaisia.
Sitten hän alkoi puhua painostaan ja yhä uudelleen painostaan, kertoen kaiken, mitä hän oli tehnyt vähentääkseen painoaan, mitä kaikkia keinoja hän oli käyttänyt painoaan vastaan, mitä neuvoja hän oli saanut painonsa suhteen, ja mitä hän oli kuullut ihmisten, jotka olivat melkein yhtä painavia kuin hänkin, tehneen saadakseen painonsa vähenemään.
— Apriori, sanoi hän, voi arvella, että kaikki riippuu ruokajärjestyksestä ja sopivista lääkkeistä.
Keskustelu oli tukahuttava, ahdistava. Minä tunsin kadottavani hengittämiskykyni kuunnellessani häntä.
Toisinaan, aika ajottain, voi klubissa kärsiä tuonlaatuisia vihamiehiä, mutta tuli aika, jolloin olin mielestäni saanut hänen seurastaan kyllikseni. Hän liittyi minun seuraani suorastaan häiritsevällä tavalla. Minä en voinut astua askeltakaan tupakkahuoneeseen, ennen kuin hän jo purjehti minua kohden, ja toisinaan hän istui minun ruokapöytäni ääreen ähkiäkseen siinä minun syödessäni. Toisinaan hän suorastaan takertui minuun. Hän oli kerrassaan vastenmielinen, ja heti ensimäisestä hetkestä alkaen oli hänen tavassaan seurustella minun kanssani jotain, joka ilmaisi hänen tietävän, että minä voisin auttaa häntä, [s. 152:2]että minun kauttani hän voisi saada jotain aivan erikoista, jota ei kukaan muu voinut tarjota.
— Minä antaisin vaikka mitä, saadakseni painoni vähenemään... vaikka mitä!
Ja hän katsoi minuun pullollaan päästä olevilla silmillään paksujen poskilihastensa ylitse. Vanha Pyecraft parka! Samalla hän soitti pöytäkelloa tilatakseen itselleen lisää ruokaa. Eräänä päivänä hän ilmaisi asiansa.
— Meidän länsimainen rohtojärjestelmämme ei ole suinkaan saavuttanut viimeistä ennätystään, sanoi hän. Olen kuullut kerrottavan, että äärimmäisessä idässä...
Hän vaikeni ja katsoi minuun silmät selällään aivan kuin minä olisin ollut akvaariumissa oleva ulkomaan elävä. Äkkiä sai suuttumus minussa vallan.
— Kuulkaahan, sanoin minä. Kuka teille on puhunut minun äidinäitini äidin reseptistä?
— Minä... änkytti hän.
— Joka kerta kuin olemme tavanneet, kokonaisen viikon aikana, ja se on tapahtunut jokseenkin usein, olette viitannut minun salaisuuteeni.
— Toden totta, sanoi hän, koska te olette ottanut asian keskustelun alaiseksi, niin minä tunnustan, minä myönnän, että se on totta... Minä olen kuullut siitä...
— Patissonilta?
— En aivan suoraan, vastasi hän... minä luulin, että koko juttu oli valetta.
— Patisson, selitin minä, koetti erästä näistä resepteistä omalla vastuullaan...
Hän suipensi suutaan ja kumarsi.
— Minun äidinäitini äidin resepteistä on vaikea saada selkoa, jatkoin minä, ja minun isäni aikoi ne minulle selittää...
— Eikö hän sitä tehnyt?
— Ei. Mutta hän on minua varoittanut niistä. Hän kokeili kerran eräällä.
— Ah!... Mutta mitä te ajattelette?... Otaksukaahan... jos siellä olisi resepti, joka...
[s. 153:1]— Ne ovat merkillisiä papereita ja jo niiden hajukin... Ei!
Saatuaan minun puhumaan niin paljon, näytti Pyecraft päättäneen saada kaikki tietää. Minä pelkäsin koko ajan, että jos kiusaisin liian kauan hänen uteliaisuuttaan, hän hyökkäisi minun kimppuuni, heittäytyisi päälleni ja tukehuttaisi minut. Minä myönnän olleeni heikko. Mutta Pyecraft myöskin ikävystytti minua. Minä olin lopulta alkanut tuntea häntä kohtaan jonkinmoista kiukkua, joka pakoitti minut sanomaan:
— Koettakaa sitten!
Se pieni koe, jonka Patisson oli tehnyt ja josta minä olin puhunut, oli aivan toisellainen. Vähät asiasta, mutta minä olin aivan varma siitä, että lääke, jota hän oli käyttänyt, oli aivan vaaraton. Minä en muita lääkkeitä tuntenutkaan. Minä en uskonut niiden vaikuttavaisuuteen. Vaikka Pyecraft myrkyttäisikin itsensä... Minun täytyy myöntää, että Pyecraftin kuoleminen myrkkyyn tuntui minusta tavattoman suuremmoiselta ja suotavalta tapaukselta.
Samana iltana otin kassakaapistani tuon kummallisen sandelipuisen lippaan ja aloin selailla kahisevia lehtiä. Sekin henkilö, joka oli kirjoittanut äidinäitini äidin rohtoluettelon, oli varmaankin rakastanut kaikkea sitä, mikä oli outoa ja kummallista ja hänen käsialansa oli hyvin sekavaa ja tavattoman pientä. Näiden reseptien joukossa on sellaisia, joita minä en millään tavalla osaa lukea, enkä mitään niistä osaa aivan helposti lukea, vaikka minun suvussani, johon kuuluu paljon indialaisia virkamiehiä, oli polvi polvelta opetettu lukemaan hindustanilaista kieltä. Minun ei tarvinnut kauaakaan etsiä, ennenkuin löysin sen, mitä halusin. Istuessani maassa kassakaappini vieressä minä kauan katselin tuota lehteä.
— Kas tässä on! sanoin minä seuraavana päivänä Pyecraftille... mutta minun täytyi nopeasti vetää käteni takaisin, sillä hän koetti siepata lehden käsiinsä. Niin paljon kuin minä voin saada käsialasta selvää, niin on tässä resepti siihen, miten »paino saadaan vähenemään”.
[s. 153:2]— Ah, huokasi Pyecraft.
— Minä en ole aivan varma siitä, minä ajattelen ainoastaan, että se on se. Ja jos te seuraatte minun neuvoani, niin te ette koske siihen, sillä, ymmärtäkää minun sanani oikein... minä puhun suvustani vain teidän omaksi hyväksenne... olivat esivanhempani suoraan puhuen hyvin kummallisia olentoja.
— Antakaa minun koettaa! rukoili hän.
Minä vaivuin istumaan tuoliini, samalla kuin mielikuvitukseni koetti turhaan ponnistella.
— Taivaan nimessä! huudahdin minä. Voitteko kuvitella, millainen te olisitte, kun olisitte kadottanut painonne?
Hän ei välittänyt vähääkään minun väitteistäni. Minä otin häneltä sen lupauksen, että hän ei enää koskaan haastaisi sanaakaan vastenmielisestä lihavuudestaan, tapahtukoon hänelle mitä tahansa. Ja lopulta minä ojensin hänelle tuon pienen paperiliuskan.
— Se on pantu kokoon hyvin inhoittavista aineista, sanoin minä.
— Vähät siitä, vastasi hän... ja hän otti reseptin.
Hän katseli ällistyneenä sitä.
— Mutta... mutta... sopersi hän.
Hän oli huomannut, että se oli kirjoitettu kirjaimilla, jotka olivat hänelle aivan outoja.
— Niin pitkälle kuin minun tietoni riittävät, sanoin minä, käännän minä sen teille.
Minä tein parhaani. Tämän jälkeen emme enää vaihtaneet pariin viikkoon sanaakaan. Joka kerta kun hän tuli minun lähelleni rypistin silmäkulmiani ja viittasin häntä loittonemaan. Hän kunnioitti meidän sopimustamme. Mutta kahden viikon päästä oli hän yhtä lihava kuin ennenkin. Silloin hän puhui.
— Minun täytyy puhua teille. Kaikki ei ole niinkuin pitäisi. Jokin kohta ei ole oikein, eikä se ole suinkaan kunniaksi teidän äidinäitinne äidille.
— Missä on resepti? kysyin minä.
Minä tarkastin sitä.
— Oliko muna mädäntynyt? tiedustelin minä.
[s. 154:1]— Ei. Olisiko sen pitänyt sitä olla?
— Tietysti. Kaikissa minun äidinäitini äidin resepteissä, jollei laatua ole erittäin määrätty, täytyy ottaa aina huonoin. Tuo nainen oli ainakin perinpohjainen... Sitäpaitsi on muutamissa kohdissa määrätty koettamaan kahtakin eri tapaa. Oletteko saanut tuoretta kalkekäärmeen myrkkyä?
— Minä ostin Jamrachilta kalkekäärmeen... Se maksoi paljon... hyvin paljon...
— Se on teidän oma asianne... Minä annan teille selityksen kaikista näistä vaihtoehtoisista määräyksistä... Tämän reseptin oikokirjoitus on tavattoman sekava... Mitä siinä mainittuun koiraan tulee, niin on se kulkurikoira.
Seuraavan kuukauden aikana minä tapasin Pyecraftin klubissa, yhtä lihavana ja levottomana kuin ennenkin. Hän otti varteen meidän sopimuksemme, mutta toisinaan hän kohotti päätään epätoivoisen ja surkean näköisenä. Eräänä päivänä hän, ottaessani päällysvaatteita ylleni, sanoi:
— Teidän äidinäitinne äiti...
— Ei sanaakaan pahaa hänestä, vastasin minä... ja hän vaikeni.
Minä jo luulin, että hän oli luopunut kaikista kokeiluistaan, ja minä näin hänen eräänä iltana puhuvan kolmelle uudelle jäsenelle painostaan aivan kuin hän etsisi uutta parannuskeinoa. Eräänä päivänä sain äkkiä sähkösanoman.
— Herra Formalyn! sanoi eräs nuori juoksupoika nenäni edessä.
Minä otin sähkösanoman ja avasin sen heti. Minä luin: „Taivaan nimessä, tulkaa heti luokseni. Pyecraft.”
„Hm”, sanoin minä ja totta puhuen olin minä niin tyytyväinen siitä, että äidinäitini äidin maine tuli jälleen puhdistetuksi, sillä sinne päin viittasi tämä sähkösanoma, että tilaisin itselleni runsaan ja komean aterian.
Minä sain klubin konttorista Pyecraftin osoitteen ja lähdin liikkeelle heti kun olin juonut kahvini ja lasillisen likööriä. Minä en odottanut edes sitä, että olisin polttanut sikaarini [s. 154:2]loppuun. Pyecraft asui Bloomsburyssä erään talon yläkerrassa.
— Onko herra Pyecraft kotona? kysyin minä ovella.
— Hän on sairas, vastattiin minulle. Hän ei kahteen päivään ole ottanut ketään vastaan.
— Hän odottaa minua, vastasin minä... ja minut johdettiin yläkertaan.
Tultuani oven eteen soitin ovelle, jossa oli pieni ristikko-ikkuna. „Hänen ei olisi pitänyt koettaakaan, sanoin minä itsekseni. Olento, joka on porsaan näköinen, pysyköön myös porsaan näköisenä.” Kunnianarvoisa nainen, joka näytti hätääntyneeltä ja jonka päähine oli viistossa päässä, tuli ristikon taakse ja levottomana tarkasteli minua. Minä sanoin hänelle nimeni ja hän päästi minut hyvin rauhattomana sisään.
— Mitä on tapahtunut? kysyin minä, kun olin tullut eteiseen.
— Hän käski tuomaan teidät hänen luokseen heti, kun olette saapunut, sanoi nainen... ja hän katsoi minuun kiiruhtamatta viemään minua sisään. Sitten hän jatkoi:
— Hän on pannut oven lukkoon.
— Lukkoonko?
— Niin, herra. Hän pani oven eilisiltana lukkoon eikä hän ole sen jälkeen päästänyt ketään sisään. Ja taukoamatta hän kiroilee. Voi, hyvä jumala!
Minä käänsin pääni oveen päin, johon hän päällään viittasi.
— Tuohonko huoneeseen? kysyin minä.
— Niin.
— Mitä on tapahtunut?
Nainen pudisti alakuloisena päätään.
— Hän pyytää taukoamatta ruokaa, raskaita ruokia. Minä olen hankkinut hänelle, mitä olen voinut. Porsasta minä olen hänelle antanut, torttuja, kaikellaisia sellaisia ruokia, mutta en yhtään leipää. Jättäkää se oven ulkopuolelle, sanoo hän, ja menkää pois. Hän syö, hyvä jumala, niin että se on aivan kamalaa.
Minä kuulin oven takaa hänen äänensä.
— Tekö siellä olette, Formalyn?
— Tekö se olette, Pyecraft? kysyin [s. 155:1]minä... ja aloin täyttä voimaa kolkuttaa ovelle.
— Käskekää emännöitsijäni menemään pois.
Minä tottelin häntä. Sitten minä kuulin kummallista hapuilemista ovelle, ikäänkuin joku olisi etsinyt kädenripaa. Samalla kuulin minulle tuttua Pyecraftin ähkimistä.
— Hän on jo mennyt, sanoin minä.
Mutta kauan aikaa vielä pysyi ovi lukossa.
Minä kuulin avainta ovessa väännettävän. Pyecraftin ääni käski:
— Tulkaa nopeasti sisään!
Minä väänsin ovenrivasta ja astuin sisään. Tietysti odotin näkeväni Pyecraftin, mutta hän ei ollutkaan siellä. Minä en koskaan eläissäni ole niin kovasti hämmästynyt. Huone, johon olin tullut, oli hänen työhuoneensa ja siellä vallitsi aivan tavaton epäjärjestys. Ruoka-astiat ja vadit olivat sekaisin yhdessä kirjojen ja kirjoitusneuvojen kanssa: useita tuoleja oli kaadettu kumoon... Mutta Pyecraft, missä hän oli?...
— Hyvää päivää! Sulkekaa ovi, sanoi hän. Ja minä näin hänet vihdoinkin!
Hän oli ilmassa aivan katon rajassa lähellä ovea aivan kuin joku olisi naulinnut hänet kattoon kiinni. Hänen kasvoillaan oli pelästynyt ja kärsivä ilme. Hän läähätti ja huitoi käsiään.
— Sulkekaa ovi, huusi hän. Jos tuo nainen huomaa, mitä on tapahtunut...
Minä menin sulkemaan ja vastaisesta nurkasta katselin häntä.
— Jos jokin pettää ja te putoatte, niin taitatte niskanne, sanoin minä.
— Sitä minä toivoisinkin, läähätti hän.
— Teidän ijällänne ja niin painavana kuin olette ei tehdä tuollaisia akrobaattitemppuja...
— Olkaa vaiti, sanoi hän surkealla äänellä. Minä kerron teille kaikki.
— Millä ihmeellä te pysytte tuolla ylhäällä? kysyin minä.
Äkkiä minä ymmärsin, että hän ei millään tavallisella keinolla pysynyt siellä vaan että hän ui ilmassa aivan kuin kaasulla täytetty rakko olisi tehnyt. [s. 155:2]Hän alkoi ponnistella päästäkseen katosta irti ja kiivetä seinää myöten alas minun luokseni.
— Se on reseptin syy... läähätti hän. Teidän äidinäitinne äidin...
Puhuessaan oli hän tarttunut erään taulun kehykseen kiinni, se irtaantui seinästä. Pyecraft ponnahti kattoon ja taulu putosi alas ja särkyi sohvan käsipuuta vasten. Pyecraft lensi humahtaen kattoa vastaan ja minä ymmärsin, miksi hänen ruumiinsa pyöreimmät ja ulkonevimmat kohdat olivat valkoisia. Hän alkoi uudelleen tulla alas, tällä kertaa varovaisemmin, pidellen uunista kiinni.
Näytti toden totta hyvin omituiselta, kun tämä lihava mies koetti pää edellä päästä katosta permannolle.
— Tuo resepti... vaikutti liian hyvin... änkytti hän.
— Kuinka niin?
— Minä olen kadottanut... painoni... melkein täydellisesti...
Silloin minä luonnollisesti ymmärsin kaiken.
— Hitto vieköön, Pyecraft! huudahdin minä... tehän tahdoitte lääkettä lihavuuttanne vastaan... mutta te puhuittekin koko ajan painostanne!
Tietämättä miksi olin minä ihastunut. Minä tunsin todellakin tänä hetkenä suurta hellyyttä Pyecraftia kohtaan.
— Sallikaa minun auttaa teitä, sanoin minä, tartuin hänen käteensä ja vedin hänet alas. Hän sätkytteli jalkojaan joka suuntaan koettaen jollain tavalla päästä seisaalleen. Hän muistutti lippua, jota tuuli liehuttaa.
— Tuo pöytä, sanoi hän osoittaen suurta pöytää, on hyvin raskas, jos te voisitte saada minut sen alle...
Minä sain hänet sinne ja hän kieppui siellä aivan kuin ilmapallo katoksen alla. Minä seisoin uunin luona ja keskustelin hänen kanssaan.
— Kertokaa minulle, mitä teille on tapahtunut, sanoin minä sytyttäen sikaarin.
— Minä nautin sekoituksen.
— Minkä makuista se oli?
— Kamalan makuista!
Kaikki minun äidinäitini äidin reseptien mukaan valmistetut lääkkeet [s. 156:1]olivat saman laatuisia. Kun ajatteli, mistä aineista ne olivat pannut kokoon, niin ei minun tehnyt koskaan mieleni niitä maistaa. Niin minä...
— Minä nautin ensin pienen siemauksen... Ja kun minä tunnin päästä tunsin itseni kepeämmäksi, niin päätin nauttia loputkin...
— Pyecraft parka!
— Minä pidin sieramistani kiinni. Kun olin juonut, niin tunsin tulevani yhä kepeämmäksi, ja vastoin tahtoani, ymmärrättehän...
Äkkiä sai hän ankaran suuttumispuuskan.
— Mutta tuhannen tulimmaista, mitä minä nyt teen?
— Eräs asia on minulle aivan selvä ja sitä teidän ei suinkaan tule tehdä, te ette saa mennä ulos, sanoin minä. Te nousisitte nousemistanne... Minä viittoilin käsilläni taivasta kohden... Saisi lähettää ilmapurjehtijoita tuomaan teidät takaisin.
— Minä otaksun, että lopulta tämä vaikutus haihtuu.
Minä pudistin epäävästi päätäni.
— Minä en luule, että siihen voi luottaa, sanoin minä.
Silloin hän sai uuden raivokohtauksen, hän potki lähellä olevia huonekaluja ja iski nyrkillään permantoon. Hän käyttäytyi hyvin rumasti, niinkuin saattoikin odottaa mieheltä, joka oli lihava ja tottumaton hillitsemään luontoaan. Minä selitin hänelle, että tämä oli ikävä juttu, johon hän itse oli syypää, että se oli kohtalon rangaistus. Hän söi liian paljon... Hän väitti tätä kaikkea vastaan ja oli hyvinkin kiivas. Kun hän piti liian suurta ääntä ja käytti sopimattomia sanoja, niin minä en jatkanut keskustelua.
— Te olette sitäpaitsi tehnyt muutakin syntiä, syntiä totuutta vastaan, lisäsin minä. Te ette ole tilaanne kutsunut lihavuudeksi, joka ei ole mikään häpeä, vaan „painoksi”... Te...
Hän keskeytti minut myöntäen sen kaiken oikeaksi. Mutta mitä hänen tuli tehdä?
Minä lausuin, että hän koettaisi totutella uuteen elämäänsä. Sillä tavoin me pääsimme asiassa oikealle pohjalle. Minä huomautin, että hänen [s. 156:2]ei suinkaan olisi vaikea oppia kävelemään kädet katossa...
— Minä en voi nukkua, sanoi hän.
Se ei ollut mikään suuren suuri vaikeus. Helposti saattoi laittaa vuoteen kiinni rautalankaverkkoon riippumaan, sitoa siihen patjat suurilla nauhoilla, napittaa kiinni lakanat ja peitto ja kaikki muu sellainen. Hänen täytyi vain selittää asiansa taloudenhoitajattarelleen... Kun hän jonkun aikaa oli vastustellut minun järjestelmääni, alistui hän lopulta siihen.
(Oli oikein merkillistä nähdä, miten pian tuo kunnon nainen mukautui näihin merkillisiin olosuhteisiin.)
Hänen huoneeseensa tuotiin korkeat tikapuut ja kaikki ateriat tarjoiltiin kirjahyllyn ylimmäisellä hyllyllä. Me keksimme myöskin aivan nerokkaan keinon, jonka avulla hän saattoi päästä permannolle joka kerta kuin hän halusi. Me asetimme aivan yksinkertaisesti vain tietosanakirjan raskaat nidokset ylimmäiselle hyllylle. Hänen ei tarvinnut tehdä muuta kuin ottaa yksi nidos kainaloonsa ja laskeutua sen avulla alas. Me naulasimme myöskin rautaisia renkaita pitkin permannon reunoja, jotta hän voi tarttua niihin etsiessään jotain alhaalta.
Jota pitemmälle me tulimme näissä järjestelyissämme, sitä suuremmassa määrässä ne alkoivat minua innostuttaa. Minä kutsuin taloudenhoitajattaren ja selitin hänelle kaiken, minä järjestin tuon nurinpäin käännetyn vuoteenkin. Minä vietin kokonaista kaksi päivää hänen huoneustossaan. Minä sovittelin tämän nurinpäinkääntämisen hänelle aivan erinomaisesti. Minä järjestin ylimääräisen johtolangan, jonka avulla hän tuli paremmin yhteyteen soittokellojen kanssa, ja minä käänsin nurinpäin sähkölamput ja muuta sellaista. Kaikki nämä työt huvittivat minua tavattomasti ja oli niin hauskaa kuvitella Pyecraftia suureksi kärpäseksi, joka käveli pitkin kattoja ja kiipeili ovien luo päästäkseen toisesta huoneesta toiseen, ja joka ei enää tullut klubiin, ei enää koskaan, ei enää koskaan !!!...
Mutta sitten minun kekseliäisyyteni meni aivan liian pitkälle. Minä istuin [s. 157:1]hänen lietensä ääressä ja hän oli nurkassaan aivan katon rajassa naulaten pehmeää mattoa siihen, kun minussa syttyi aivan uusi ajatus.
— Hitto vieköön, Pyecraft! Tämähän kaikki on aivan tarpeetonta!
Ja ennenkuin minä osasin laskea tulokset siitä, mitä aijoin sanoa, niin ilmaisin jo kaiken.
— Lyijyiset alusvaatteet! huudahdin minä.
O[n]nettomuus oli päässyt alkuun... Pyecraftin silmiin tuli melkein kyyneleet, kun hän kuuli tämän.
— Ja minä saan olla samallainen kuin ennenkin... nyyhkytti hän.
Minä paljastin hänelle koko salaisuuden ennen kuin saatoin aavistaa, mihin se johtaa.
— Ostakaa lyijylevyjä, sanoin minä, leikatkaa ne pyöreiksi kappaleiksi ja ommelkaa alusvaatteisiinne siksi kunnes teillä on kylliksi painoa... Käyttäkää jalkineita, joissa on lyijypohjat, kantakaa kädessänne laukkua, jossa on lyijyharkkoja, ja kaikki käy hyvin. Sen sijaan, että olette täällä vankina saatte käydä missä tahdotte, vaikkapa matkustella...
Minussa heräsi vieläkin onnellisempi ajatus.
— Teidän ei enää tarvitse pelätä hukkuvanne. Teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin riisua osa vaatteistanne tai vaikkapa kaikkikin, heittää kädestänne lyijyä täynnä oleva laukku, ja silloin te nousette ilmaan.
[s. 157:2]Ilossansa hän pudotti vasaransa, joka hipaisi minun nenääni.
— Hitto vieköön! huudahti hän. Ja minä voin palata klubiin!
Hänen huudahduksensa katkaisi heti minun innostukseni.
— Hitto vieköön! matkin minä häntä. Niin, tietysti... te voitte palata sinne.
Ja hän palasi sinne. Ja hän palaa joka päivä sinne. Hän istuu tänä hetkenä juuri minun takanani, ahmien ainakin kolmatta annosta voileipiä. Eikä kukaan muu kuin minä ja hänen taloudenhoitajattarensa tiedä, että hän oikeastaan ei paina yhtään mitään, ei kerrassaan mitään, että hän on köykäisin kaikista ihmisistä. Hän istuu tuolla vaanimassa minua siksi, kunnes olen lopettanut kirjoittamasta. Jos hän vain voi, niin lähestyy hän silloin minua, tulee aivan minun lähelleni...
Sadannen kerran hän silloin kertoo minulle historiansa, kertoo vaikutuksesta, jonka hän tuntee ja jota hän ei tunne, ja kuinka toisinaan tuo kepeys näyttää katoavan. Ja siellä täällä, keskellä hänen kertomustaan pujahtaa esiin tuo lause:
— Pidättehän kaiken salassa? Jos joku sen tietäisi... niin häpeäisin minä niin tavattomasti... kuulostaahan se niin kovin hullulta... kuljeksia pitkin kattoja, ja niin edespäin...
Ja nyt on vältettävä Pyecraftia, jolla on aivan verraton hyökkäysasema oven ja minun välillä.
Lähde: H. G. Wells: Pyecraftin jutun salaisuus. Nuori voima, 1910, nro 14–15, s. 151–157. Kansalliskirjasto.