Pyhätyö
| Pyhätyö. Kirjoittanut Matti Helenius-Seppälä |
Vaatimus p y h ä t y ö n p o i s t a m i s e s t a tai ainakin k a i k k e i n v ä l t t ä m ä t t ö m i m p ä ä n supistamisesta ei perustu ainoastaan uskonnollisiin ja siveellisiin syihin, vaan on myöskin tärkeä yhteiskunnallinen kysymys. Varsinkin yksitoikkoiseen ruumiilliseen työhönsä sidottu työväki tarvitsee säännöllisesti palautuvan lepopäivän virkistyäkseen ja kootakseen uusia voimia. Sattuvasti on tohtori Haegler kuvannut alempana olevalla kuviolla alituista työvoiman kulutusta ja sen vastakohtana sitä etua, minkä pyhälepo tuottaa.
|
Viiva a osoittaa, kuinka sunnuntaina saatu lepo kohottaa viikon kuluessa laskeneita voimia jälleen tasapainoonsa. |
Viiva b osoittaa työkyvyn alentumista, kun on ainoastaan yölepo, mutta ei säännöllisesti palautuva sunnuntailepo väsymyksen vastapainona. |
Kokemus on osoittanut, kuinka viisas määräys joka s e i t s e m ä n n e n päivän viettämisestä lepopäivänä todella on. Turhaan yritettiin Ranskan suuren vallankumouksen aikana muuttaa viikko 10-päiväiseksi »dekadeksi»; käytännöllinen kokemus pakotti pian palaamaan lepopäivän pitämiseen seitsemäntenä päivänä.
Englanninkielisissä maissa on uskonnollisen hartauden vaikutuksesta pyhäpäivän vietto yleensä ollut jotakin niin itsestään selvää, että l a i n s ä ä d ä n t ö ä on vähemmän kaivattu suojaamaan työväen oikeutta lepopäivän pitämiseen. Toisin on ollut asianlaita useimmissa muissa sivistysvaltioissa. Monessa maassa on työväenliike, käyden pyhätyön poistamista tarkoittavien lainsäädäntövaatimusten etunenässä, tehnyt enemmän pyhätyön ehkäisemiseksi kuin kirkko. Muistettava kuitenkin on, että etupäässä uskonnollisella pohjalla toimivat y h d i s t y k s e t p y h ä l e v o n a i k a a n s a a m i s e k s i ensinnä ovat herättäneet kysymyksen vireille ja valmistaneet maaperää soveliaille lainsäädäntötoimenpiteille. Jo v:sta 1876 alkaen on vaikuttanut kansainvälinen liitto sunnuntailevon aikaansaamiseksi (Fédération internationale pour l´observation du dimanche), jonka toimisto sijaitsee Genevessä Sveitsissä. Sen toimesta on pidetty myöskin kansainvälisiä kongressia suuremman ponnen antamiseksi pyhälevon vaatimuksille ja sen yhteydessä esiintyvien käytännöllisten kysymysten selvittämiseksi.
Rajoitettu tila ei salli lähempää selostusta ulkomaisesta, paikoittain hyvinkin pitkälle kehittyneestä pyhälepolainsäädännöstä. Sen sijaan mainittakoon tärkeimmät kohdat k o t i m a i s e s t a l a i n s ä ä d ä n n ö s t ä m m e pyhätyön ehkäisemiseksi.
Rikoslain 41 luvun 6 §:ssä on säädetty enintään viidenkymmenen markan sakko sille, joka »sapattina» tekee käsi- tahi muuta työtä, jonka sopii tuonnemmaksi jättää ja jota ei tehdä omaksi tai toisen hätätarpeeksi. Sapattia kestää kello kuudesta aamulla kello kuuteen illalla sunnuntaina tahi kirkollisena juhlapäivänä, joka lain mukaan yleisesti pyhänä pidetään. Saman luvun 7 § säätää enintään sadan markan sakon sille, joka sapattina pitää rihkamakaupan tahi muun senkaltaisen kauppapuodin avoinna taikka sapattina jälkeen kello yhdeksän aamulla harjoittaa torikauppaa.
Eduskunnan toisilla valtiopäivillä v. 1909 hyväksymään asetusehdotukseen työstä teollisuus- ynnä eräissä muissa ammateissa otettiin seuraavat määräykset: Sunnuntain ajaksi on työntekijöille annettava vähintään kolmekymmentä tuntia kestävä yhtäjaksoinen vapaus työstä. Jollei tämä kuitenkaan ole mahdollista, annettakoon vastaava vapaus muuna viikon aikana. Työstä, joka suoritetaan sunnuntaina tai kirkollisena juhlapäivänä, on maksettava vähintään kaksinkertainen palkka. Työntekijää, joka kieltäytyy sunnuntaina tai kirkollisena juhlapäivänä työtä suorittamasta, älköön millään tavalla koetettako työhön pakottaa. Näiden säännösten rikkomisesta on rangaistus oleva vähintään kymmenen ja enintään kahdentuhannen markan sakko. — Tämä asetusehdotus on kuitenkin vielä tätä nykyä (1910) vahvistamatta.
Samalla kun p y h ä l e p o l a i n s ä ä d ä n t ö ä k e h i t e t ä ä n, lienee syytä ottaa huomioon eräs asianhaara, joka näyttää meikäläisiltä lainsäätäjiltä jääneen syrjään, mutta joka esim. Amerikassa on antanut aihetta hyvin ikäviin selkkauksiin. Kristityissäkin kirkkokunnissa on niitä, jotka tahtovat, pitäen sananmukaisesti kiinni raamatunkäskystä, pyhittää viikon seitsemännen päivän, siis lauantain, sunnuntain asemesta (adventistit). Näiden – samoin kuin juutalaistenkin – pakottaminen heidän omantuntonsa vastaiseen työhön lauantaina ja työttömyyteen sunnuntaina ei tietysti ole siveellisesti oikein, vaan olisi kaiketi tähänkin seikkaan vastaisessa lainsäädännössä pantava huomiota.
Lähde[muokkaa]
- Yhteiskunnallinen Käsikirja. Helsinki: Kansanvalistusseura, 1910.